Talbott muistelee

(Julkaistu Kalevassa helmikuussa 2005)

Kylmän sodan suuri
liennyttäjä muistelee
Martti Ahtisaarta oli intohimoton ja Lennart Meri russofobinen

Strobe Talbott: Vene sild. Kustantaja Tänapäev. 2004 Alkuperäisteos The Russia Hand. Random House 2002.
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin varaulkoministeri Strobe Talbottin muistelmat ilmestyivät englannin kielellä jo kaksi vuotta sitten. Muistelmat julkaistiin viime syksynä viron kielellä Yhdysvaltain Tallinnan suurlähetystön tuella. Englannin kielinen teos ”The Russia Hand” kääntyi viroksi muotoon ”Vene sild”, Venäjän silta.
Teosta ei ole käännetty suomeksi, vaikka Talbott oli urallaan tekemissä paljon Suomen kanssa. Hänen vaimonsa veli Derek Shearer oli Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs.
Talbott on laatinut teokseen virolaisille oman esipuheen. Hän muistuttaa Baltian kohtalon olleen koetinkiven, ei vain Venäjälle vaan myös Yhdysvalloille. Kirjan nimi ”Venäjän silta” viittaa Bill Clintoniin, jonka hän katsoo tehneen lujasti töitä Baltian maiden eteen. Erityisen tuskallinen kysymys Venäjälle oli Naton laajeneminen entisen Neuvostoliiton alueelle.
Mooseksen
pettymys
Talbottilla oli läheinen suhde Viron presidentti Lennart Mereen. Heti Talbottin aloitettua työssään Lennart Meri alkoi hyvin suorapuheisesti vaatia Viron itsenäisyyden turvaksi Naton jäsenyyttä ja Yhdysvaltain ydinaseuhkaa. Talbott ihmetteli Meren äärimmäistä Venäjä-vihaa. Talbott katsoi, ettei Naton uusien jäsenmaiden ehtona voinut olla venäjävastaisuus. Se voisi provosoida Venäjän poliittisen tasapainon juuri siihen suuntaan, jota amerikkalaiset eniten pelkäsivät. Talbottin vaikein tapaaminen Lennart Meren kanssa tapahtui vuonna 1997, kun Nato päätti olla ottamatta Baltian maita Natoon yhtäaikaa Tsekin, Unkarin ja Puolan kanssa.
-Meri vertasi itseään Moosekseen, joka oli valittu johtamaan kansansa vapauteen ja Eurooppaan, mutta hänet jätettiinkin erämaahaan. Hän syytti suoraan minua väittäen russofiliani estäneen Viron paluun länteen, Talbott kirjoittaa.
Opiskelukavereista
työtovereiksi
Strobe Talbott ja Bill Clinton olivat opiskelutovereita. Talbottin pääaine oli venäläinen kirjallisuus ja väitöskirjan aihe runoilija Vladimir Majakovski. Hänen haaveenaan oli kirjeenvaihtajan työ Neuvostoliitossa. Talbottin kiinnostus Neuvostoliittoa kohtaan syveni hänen käännettyä Yhdysvaltoihin salakuljetetut Nikita Hrustsovin muistelmat englanniksi. Hän taitaa venäjän kielen. Kun Clintonista tuli presidentti vuonna 1992, Talbott löysi itsensä hyvin pian Clintonin hallinnosta. Viimeisen kerran hän kutsui ystäväänsä ”Billiksi” tammikuussa 1993. Sen jälkeen Clinton oli hänelle Herra presidentti, kahdenkesken ”päällikkö”. Hänestä oli tullut Yhdysvaltain varaulkoministeri, missä virassa hän jatkoi Clintonin toisen virkakauden loppuun vuoteen 2000.
Ukraina
riidanaiheena
Talbottin erityisalueena olivat Venäjä ja entiset Neuvostotasavallat. Talbott vertasi Neuvostoliiton hajoamista Jugoslavian hajoamiseen. Venäjän presidentti Boris Jeltsin keräsi kehut, kun ei lähtenyt rakentamaan Suur-Venäjää yhdistämällä venäläisten asuttamia alueita, Valko-Venäjää, Ukrainaa, Kasakstania tai Baltian maita. Yhdysvallat ei pelännyt mitään niin paljon kuin Suur-Venäjän syntyä esimerkiksi Ukrainan avulla.
Talbott katuu kaikkein eniten suhdettaan Tsetsenian kysymykseen. Hän pitää itseään syyllisenä siihen, ettei Bill Clinton juurikaan moitiskellut Venäjää Tsetsenian sodasta. Talbott erehtyi vertaamaan Tsetsenian tilannetta 1700-luvun Amerikan sisällisotaan ja Abraham Lincolniin, joka joutui puolustamaan maansa yhtenäisyyttä. Samaa teki Jeltsin Venäjällä. Vertaus jäi elämään julkisuuteen joksikin aikaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan tekijöiden suureksi harmiksi.
Talbott ei erikoisemmin arvostanut myöskään kapinakenraali Dðohhar Dudajevia.
-Dudajev otti kyllä presidentin virkanimen, mutta käyttäytyi kuin heimopäällikkö antaen hakata mielenosoittajia ja käyttäen omia henkivartijoitaan poliittisten vastustajien tappamiseksi, Talbott kirjoittaa.
Intohimoton
Ahtisaari
Talbott teki läheisesti yhteistyötä myös Suomen presidentti Martti Ahtisaaren kanssa Kosovon pommitusten lopettamiseksi vuonna 1999. Ahtisaari oli Talbottin ehdottama nimi neuvotteluissa Venäjää edustaneelle Viktor Tðernomyrdinille. Tsernomyrdin hyväksyi Ahtisaaren ilahtuneena, koska ”Suomi on aina ymmärtänyt Venäjää”.
Talbott tiesi jo etukäteen Ahtisaaren kannattavan amerikkalaisten toivomaa ratkaisumallia. Tsernomyrdinin pettymys oli suuri, kun Ahtisaari heti ensimmäisessä tapaamisessa ei ottanut Venäjän ehdotuksia edes huomioon.
Talbott luonnehti Ahtisaarta mistään innostumattomaksi veteraanitoimittajaksi.
-Jopa kaikkein kriittisimmillä hetkilläkin Ahtisaari oli aina asiallinen ja intohimoton, Talbott arvioi.
Ahtisaaren lojaalisuus amerikkalaisia kohtaan tulee hyvin esille hänen palattuaan ratkaisevista neuvotteluista Belgradista. Saksalaiset odottivat EU:n saavan ensimmäisenä tietää Ahtisaaren neuvottelujen tuloksista. Ahtisaari teki toisin. Hän meni Bonnin lentokentällä odottavaan limusiiniin antamaan ensin selvitystä tapahtumista Talbottille.
-Tai paremminkin kehumaan omia saavutuksiaan, Talbott huomauttaa.
Parhaat
ystävät
Talbottin kirjan päähenkilöt ovat presidentit Bill Clinton ja Boris Jeltsin. Clinton päätyi tukemaan Jeltsiniä tämän alkoholiongelmista huolimatta.
-Juopunut Jeltsin on parempi kuin yksikään selvistä vaihtoehdoista, Clinton arvioi Venäjän johtajia.
Clinton katsoi tehneensä Venäjän suhteen virheitä talousasioissa. Yhdysvallat lähti liian sinisilmäisesti tukemaan talousuudistuksia takamaatta turvallista ylimenoa markkinatalouteen. Raha ei hänen mukaansa koskaan päätynyt ”tavallisten ihmisten” ulottuville.
Clintonin aloittaessa virkakauttaan Yhdysvaltain suhde Venäjään oli muuttunut oleellisesti. Clinton totesi, että hänen edeltäjänsä Trumanista Reaganiin heräsivät aaumulla miettien, jokohan Moskova aloittaa sodan länttä vastaan. Hän itse heräsi miettien, räjähtääköhän Venäjä Yhdysvaltain silmien edessä kappaleina ilmaan.
Leena Hietanen