(Julkaistu Kauppalehdessä Kaupungin Valot sarjassa 31.07.2001)
Se Meri, joka tapasi Vladimir Putinin
Kaksi serkusta ja kaksi vastakkaista maailmaa: Arnold ja Lennart. Toinen on kommunisti, toinen haluaa kieltää heidät lailla. Toinen on Neuvostoliiton sankari, toinen Viron presidentti. He eivät onnittele toisiaan syntymäpäivänä. Tyypillinen tarina jakaantuneesta Virosta.
-Virossa ei koskaan ole ollut yhtenäistä kansaa. Hetken aikaa virolaiset tunsivat yhteisyyttä 1989-90, mutta sekin perustui myyttisille harhoille, Arnold Meri kuittaa sukunsa tilanteen.
Sankarin
titteli
Arnold Meri (82) sai ensimmäisenä virolaisena Neuvostoliiton korkeimman kunniamerkin, Neuvostosankarin kultaisen tähden sotasaavutuksistaan vuonna 1941. Kymmenen vuotta nuorempi serkku Lennart Meri vanhempineen joutui samaan aikaan Siperiaan. Kun Arnold Merestä tuli vuonna 1945 Viron komsomolin pääsihteeri, hän kirjoitti Lavrenti Berialle pyytäen sukulaistensa vapautusta. Lennart Meren perhe vapautettiin yhtenä perusteena Arnoldin sankariteot.
Arnold Meri kiistää olleensa serkkunsa suojelusenkeli ja mahdollistaneensa Lennartille Neuvostoliitossa epätavallisia vapauksia kuten pienten kansojen tutkintaa ja runsaita ulkomaan matkoja.
-Hän aloitti uransa silloin, kun minä istuin Siperiassa kunniamerkeistä riisuttuna. En voinut olla hänen suojelusenkelinsä, Arnold Meri sanoo.
Talouden
globalisaatio
Päinvastoin kuin serkkunsa, Arnold Meri on tunnettu Nato-vastustaja. Hänestä Nato on vain vallitsevan taloussysteemin oma turvamiesjoukko.
-Tuntuu, että kaikkien suurten poliittisten päätösten taloudelliset perusteet pohjaavat vain yhteen asiaan: talouden globalisaatioon, Meri aloittaa.
-Nato pitää yllä systeemiä, joka on mahdollistanut tuottavuuden rajun kasvun, suuremmat voitot ja herruuden ihmisiin ja maailman rikkauksiin.
Globalisaatiota voitaisiin Arnold Meren mielestä käyttää koko ihmiskunnan hyväksi, mutta sitä ei tehdä.
-Natossa voima on niiden käsissä, jotka haluavat varmistaa, että globalisaatiosta saatava voitto päätyy ”oikeisiin” käsiin, hän pohtii.
Meren mielestä Natoa tarvitaan, koska talouden globalisaatio merkitsee väistämättä joidenkin jäämistä köyhiksi.
-Kapinoijia vastaan on oltava organisaatio, joka taltuttaa heidät ja takaa omistajille turvallisen elämän, Meri sanoo.
Viron tulisi
jarrutella
Arnold Meri on hyvin epäilevä Viron Nato-jäsenyyden suhteen.
-Jo vuonna 1988 pidin mahdollisena, että jos Viro itsenäistyy, se saattaa päätyä Naton jäseneksi ja saada maaperälleen Naton tukikohdat. Se merkitsee Viron kansan tuhoa, Meri sanoo.
-Maailman kehitys suunnassa, että maailmassa on kaksi leiriä, joissa toinen hallitsee ja toinen seuraa kuuliaisena perässä, voi päätyä vain katastarofiin. Niissä olosuhteissa pieni maa, joka on raja-alueella, kärsii eniten, Meri ennustaa.
Meren mielestä Virolla tuskin on todellista vapautta kieltäytyä Nato-jäsenyydestä.
-Voisimme ainoastaan pyrkiä vähemmän innokkaasti, Meri toteaa.
Mielipiteiden lisäksi Arnold ja Lennart Merta erottaa eräs pieni seikka. Kutsun Kremliin Venäjän presidentti Vladimir Putinin luokse sai Arnold. Hän oli voiton päivänä (9.5.) sotaveteraanien edustajana Putinin vieraana. Baltian presidenteistä Lennart Meri on ainoa, joka ei ole tavannut Putinia.
Leena Hietanen
KUVA: ANDRES TEISS
Kuvateksti:
Meren serkuksista Arnold Meri vastustaa Natoa taloudellisen globalisaation pystyssä pitäjänä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kurtz/Meri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kurtz/Meri. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
tiistai 15. tammikuuta 2008
Talbott muistelee
(Julkaistu Kalevassa helmikuussa 2005)
Kylmän sodan suuri
liennyttäjä muistelee
Martti Ahtisaarta oli intohimoton ja Lennart Meri russofobinen
Strobe Talbott: Vene sild. Kustantaja Tänapäev. 2004 Alkuperäisteos The Russia Hand. Random House 2002.
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin varaulkoministeri Strobe Talbottin muistelmat ilmestyivät englannin kielellä jo kaksi vuotta sitten. Muistelmat julkaistiin viime syksynä viron kielellä Yhdysvaltain Tallinnan suurlähetystön tuella. Englannin kielinen teos ”The Russia Hand” kääntyi viroksi muotoon ”Vene sild”, Venäjän silta.
Teosta ei ole käännetty suomeksi, vaikka Talbott oli urallaan tekemissä paljon Suomen kanssa. Hänen vaimonsa veli Derek Shearer oli Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs.
Talbott on laatinut teokseen virolaisille oman esipuheen. Hän muistuttaa Baltian kohtalon olleen koetinkiven, ei vain Venäjälle vaan myös Yhdysvalloille. Kirjan nimi ”Venäjän silta” viittaa Bill Clintoniin, jonka hän katsoo tehneen lujasti töitä Baltian maiden eteen. Erityisen tuskallinen kysymys Venäjälle oli Naton laajeneminen entisen Neuvostoliiton alueelle.
Mooseksen
pettymys
Talbottilla oli läheinen suhde Viron presidentti Lennart Mereen. Heti Talbottin aloitettua työssään Lennart Meri alkoi hyvin suorapuheisesti vaatia Viron itsenäisyyden turvaksi Naton jäsenyyttä ja Yhdysvaltain ydinaseuhkaa. Talbott ihmetteli Meren äärimmäistä Venäjä-vihaa. Talbott katsoi, ettei Naton uusien jäsenmaiden ehtona voinut olla venäjävastaisuus. Se voisi provosoida Venäjän poliittisen tasapainon juuri siihen suuntaan, jota amerikkalaiset eniten pelkäsivät. Talbottin vaikein tapaaminen Lennart Meren kanssa tapahtui vuonna 1997, kun Nato päätti olla ottamatta Baltian maita Natoon yhtäaikaa Tsekin, Unkarin ja Puolan kanssa.
-Meri vertasi itseään Moosekseen, joka oli valittu johtamaan kansansa vapauteen ja Eurooppaan, mutta hänet jätettiinkin erämaahaan. Hän syytti suoraan minua väittäen russofiliani estäneen Viron paluun länteen, Talbott kirjoittaa.
Opiskelukavereista
työtovereiksi
Strobe Talbott ja Bill Clinton olivat opiskelutovereita. Talbottin pääaine oli venäläinen kirjallisuus ja väitöskirjan aihe runoilija Vladimir Majakovski. Hänen haaveenaan oli kirjeenvaihtajan työ Neuvostoliitossa. Talbottin kiinnostus Neuvostoliittoa kohtaan syveni hänen käännettyä Yhdysvaltoihin salakuljetetut Nikita Hrustsovin muistelmat englanniksi. Hän taitaa venäjän kielen. Kun Clintonista tuli presidentti vuonna 1992, Talbott löysi itsensä hyvin pian Clintonin hallinnosta. Viimeisen kerran hän kutsui ystäväänsä ”Billiksi” tammikuussa 1993. Sen jälkeen Clinton oli hänelle Herra presidentti, kahdenkesken ”päällikkö”. Hänestä oli tullut Yhdysvaltain varaulkoministeri, missä virassa hän jatkoi Clintonin toisen virkakauden loppuun vuoteen 2000.
Ukraina
riidanaiheena
Talbottin erityisalueena olivat Venäjä ja entiset Neuvostotasavallat. Talbott vertasi Neuvostoliiton hajoamista Jugoslavian hajoamiseen. Venäjän presidentti Boris Jeltsin keräsi kehut, kun ei lähtenyt rakentamaan Suur-Venäjää yhdistämällä venäläisten asuttamia alueita, Valko-Venäjää, Ukrainaa, Kasakstania tai Baltian maita. Yhdysvallat ei pelännyt mitään niin paljon kuin Suur-Venäjän syntyä esimerkiksi Ukrainan avulla.
Talbott katuu kaikkein eniten suhdettaan Tsetsenian kysymykseen. Hän pitää itseään syyllisenä siihen, ettei Bill Clinton juurikaan moitiskellut Venäjää Tsetsenian sodasta. Talbott erehtyi vertaamaan Tsetsenian tilannetta 1700-luvun Amerikan sisällisotaan ja Abraham Lincolniin, joka joutui puolustamaan maansa yhtenäisyyttä. Samaa teki Jeltsin Venäjällä. Vertaus jäi elämään julkisuuteen joksikin aikaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan tekijöiden suureksi harmiksi.
Talbott ei erikoisemmin arvostanut myöskään kapinakenraali Dðohhar Dudajevia.
-Dudajev otti kyllä presidentin virkanimen, mutta käyttäytyi kuin heimopäällikkö antaen hakata mielenosoittajia ja käyttäen omia henkivartijoitaan poliittisten vastustajien tappamiseksi, Talbott kirjoittaa.
Intohimoton
Ahtisaari
Talbott teki läheisesti yhteistyötä myös Suomen presidentti Martti Ahtisaaren kanssa Kosovon pommitusten lopettamiseksi vuonna 1999. Ahtisaari oli Talbottin ehdottama nimi neuvotteluissa Venäjää edustaneelle Viktor Tðernomyrdinille. Tsernomyrdin hyväksyi Ahtisaaren ilahtuneena, koska ”Suomi on aina ymmärtänyt Venäjää”.
Talbott tiesi jo etukäteen Ahtisaaren kannattavan amerikkalaisten toivomaa ratkaisumallia. Tsernomyrdinin pettymys oli suuri, kun Ahtisaari heti ensimmäisessä tapaamisessa ei ottanut Venäjän ehdotuksia edes huomioon.
Talbott luonnehti Ahtisaarta mistään innostumattomaksi veteraanitoimittajaksi.
-Jopa kaikkein kriittisimmillä hetkilläkin Ahtisaari oli aina asiallinen ja intohimoton, Talbott arvioi.
Ahtisaaren lojaalisuus amerikkalaisia kohtaan tulee hyvin esille hänen palattuaan ratkaisevista neuvotteluista Belgradista. Saksalaiset odottivat EU:n saavan ensimmäisenä tietää Ahtisaaren neuvottelujen tuloksista. Ahtisaari teki toisin. Hän meni Bonnin lentokentällä odottavaan limusiiniin antamaan ensin selvitystä tapahtumista Talbottille.
-Tai paremminkin kehumaan omia saavutuksiaan, Talbott huomauttaa.
Parhaat
ystävät
Talbottin kirjan päähenkilöt ovat presidentit Bill Clinton ja Boris Jeltsin. Clinton päätyi tukemaan Jeltsiniä tämän alkoholiongelmista huolimatta.
-Juopunut Jeltsin on parempi kuin yksikään selvistä vaihtoehdoista, Clinton arvioi Venäjän johtajia.
Clinton katsoi tehneensä Venäjän suhteen virheitä talousasioissa. Yhdysvallat lähti liian sinisilmäisesti tukemaan talousuudistuksia takamaatta turvallista ylimenoa markkinatalouteen. Raha ei hänen mukaansa koskaan päätynyt ”tavallisten ihmisten” ulottuville.
Clintonin aloittaessa virkakauttaan Yhdysvaltain suhde Venäjään oli muuttunut oleellisesti. Clinton totesi, että hänen edeltäjänsä Trumanista Reaganiin heräsivät aaumulla miettien, jokohan Moskova aloittaa sodan länttä vastaan. Hän itse heräsi miettien, räjähtääköhän Venäjä Yhdysvaltain silmien edessä kappaleina ilmaan.
Leena Hietanen
Kylmän sodan suuri
liennyttäjä muistelee
Martti Ahtisaarta oli intohimoton ja Lennart Meri russofobinen
Strobe Talbott: Vene sild. Kustantaja Tänapäev. 2004 Alkuperäisteos The Russia Hand. Random House 2002.
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin varaulkoministeri Strobe Talbottin muistelmat ilmestyivät englannin kielellä jo kaksi vuotta sitten. Muistelmat julkaistiin viime syksynä viron kielellä Yhdysvaltain Tallinnan suurlähetystön tuella. Englannin kielinen teos ”The Russia Hand” kääntyi viroksi muotoon ”Vene sild”, Venäjän silta.
Teosta ei ole käännetty suomeksi, vaikka Talbott oli urallaan tekemissä paljon Suomen kanssa. Hänen vaimonsa veli Derek Shearer oli Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs.
Talbott on laatinut teokseen virolaisille oman esipuheen. Hän muistuttaa Baltian kohtalon olleen koetinkiven, ei vain Venäjälle vaan myös Yhdysvalloille. Kirjan nimi ”Venäjän silta” viittaa Bill Clintoniin, jonka hän katsoo tehneen lujasti töitä Baltian maiden eteen. Erityisen tuskallinen kysymys Venäjälle oli Naton laajeneminen entisen Neuvostoliiton alueelle.
Mooseksen
pettymys
Talbottilla oli läheinen suhde Viron presidentti Lennart Mereen. Heti Talbottin aloitettua työssään Lennart Meri alkoi hyvin suorapuheisesti vaatia Viron itsenäisyyden turvaksi Naton jäsenyyttä ja Yhdysvaltain ydinaseuhkaa. Talbott ihmetteli Meren äärimmäistä Venäjä-vihaa. Talbott katsoi, ettei Naton uusien jäsenmaiden ehtona voinut olla venäjävastaisuus. Se voisi provosoida Venäjän poliittisen tasapainon juuri siihen suuntaan, jota amerikkalaiset eniten pelkäsivät. Talbottin vaikein tapaaminen Lennart Meren kanssa tapahtui vuonna 1997, kun Nato päätti olla ottamatta Baltian maita Natoon yhtäaikaa Tsekin, Unkarin ja Puolan kanssa.
-Meri vertasi itseään Moosekseen, joka oli valittu johtamaan kansansa vapauteen ja Eurooppaan, mutta hänet jätettiinkin erämaahaan. Hän syytti suoraan minua väittäen russofiliani estäneen Viron paluun länteen, Talbott kirjoittaa.
Opiskelukavereista
työtovereiksi
Strobe Talbott ja Bill Clinton olivat opiskelutovereita. Talbottin pääaine oli venäläinen kirjallisuus ja väitöskirjan aihe runoilija Vladimir Majakovski. Hänen haaveenaan oli kirjeenvaihtajan työ Neuvostoliitossa. Talbottin kiinnostus Neuvostoliittoa kohtaan syveni hänen käännettyä Yhdysvaltoihin salakuljetetut Nikita Hrustsovin muistelmat englanniksi. Hän taitaa venäjän kielen. Kun Clintonista tuli presidentti vuonna 1992, Talbott löysi itsensä hyvin pian Clintonin hallinnosta. Viimeisen kerran hän kutsui ystäväänsä ”Billiksi” tammikuussa 1993. Sen jälkeen Clinton oli hänelle Herra presidentti, kahdenkesken ”päällikkö”. Hänestä oli tullut Yhdysvaltain varaulkoministeri, missä virassa hän jatkoi Clintonin toisen virkakauden loppuun vuoteen 2000.
Ukraina
riidanaiheena
Talbottin erityisalueena olivat Venäjä ja entiset Neuvostotasavallat. Talbott vertasi Neuvostoliiton hajoamista Jugoslavian hajoamiseen. Venäjän presidentti Boris Jeltsin keräsi kehut, kun ei lähtenyt rakentamaan Suur-Venäjää yhdistämällä venäläisten asuttamia alueita, Valko-Venäjää, Ukrainaa, Kasakstania tai Baltian maita. Yhdysvallat ei pelännyt mitään niin paljon kuin Suur-Venäjän syntyä esimerkiksi Ukrainan avulla.
Talbott katuu kaikkein eniten suhdettaan Tsetsenian kysymykseen. Hän pitää itseään syyllisenä siihen, ettei Bill Clinton juurikaan moitiskellut Venäjää Tsetsenian sodasta. Talbott erehtyi vertaamaan Tsetsenian tilannetta 1700-luvun Amerikan sisällisotaan ja Abraham Lincolniin, joka joutui puolustamaan maansa yhtenäisyyttä. Samaa teki Jeltsin Venäjällä. Vertaus jäi elämään julkisuuteen joksikin aikaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan tekijöiden suureksi harmiksi.
Talbott ei erikoisemmin arvostanut myöskään kapinakenraali Dðohhar Dudajevia.
-Dudajev otti kyllä presidentin virkanimen, mutta käyttäytyi kuin heimopäällikkö antaen hakata mielenosoittajia ja käyttäen omia henkivartijoitaan poliittisten vastustajien tappamiseksi, Talbott kirjoittaa.
Intohimoton
Ahtisaari
Talbott teki läheisesti yhteistyötä myös Suomen presidentti Martti Ahtisaaren kanssa Kosovon pommitusten lopettamiseksi vuonna 1999. Ahtisaari oli Talbottin ehdottama nimi neuvotteluissa Venäjää edustaneelle Viktor Tðernomyrdinille. Tsernomyrdin hyväksyi Ahtisaaren ilahtuneena, koska ”Suomi on aina ymmärtänyt Venäjää”.
Talbott tiesi jo etukäteen Ahtisaaren kannattavan amerikkalaisten toivomaa ratkaisumallia. Tsernomyrdinin pettymys oli suuri, kun Ahtisaari heti ensimmäisessä tapaamisessa ei ottanut Venäjän ehdotuksia edes huomioon.
Talbott luonnehti Ahtisaarta mistään innostumattomaksi veteraanitoimittajaksi.
-Jopa kaikkein kriittisimmillä hetkilläkin Ahtisaari oli aina asiallinen ja intohimoton, Talbott arvioi.
Ahtisaaren lojaalisuus amerikkalaisia kohtaan tulee hyvin esille hänen palattuaan ratkaisevista neuvotteluista Belgradista. Saksalaiset odottivat EU:n saavan ensimmäisenä tietää Ahtisaaren neuvottelujen tuloksista. Ahtisaari teki toisin. Hän meni Bonnin lentokentällä odottavaan limusiiniin antamaan ensin selvitystä tapahtumista Talbottille.
-Tai paremminkin kehumaan omia saavutuksiaan, Talbott huomauttaa.
Parhaat
ystävät
Talbottin kirjan päähenkilöt ovat presidentit Bill Clinton ja Boris Jeltsin. Clinton päätyi tukemaan Jeltsiniä tämän alkoholiongelmista huolimatta.
-Juopunut Jeltsin on parempi kuin yksikään selvistä vaihtoehdoista, Clinton arvioi Venäjän johtajia.
Clinton katsoi tehneensä Venäjän suhteen virheitä talousasioissa. Yhdysvallat lähti liian sinisilmäisesti tukemaan talousuudistuksia takamaatta turvallista ylimenoa markkinatalouteen. Raha ei hänen mukaansa koskaan päätynyt ”tavallisten ihmisten” ulottuville.
Clintonin aloittaessa virkakauttaan Yhdysvaltain suhde Venäjään oli muuttunut oleellisesti. Clinton totesi, että hänen edeltäjänsä Trumanista Reaganiin heräsivät aaumulla miettien, jokohan Moskova aloittaa sodan länttä vastaan. Hän itse heräsi miettien, räjähtääköhän Venäjä Yhdysvaltain silmien edessä kappaleina ilmaan.
Leena Hietanen
torstai 6. syyskuuta 2007
Vanha ja vielä vanhempi Viro
(Julkaistu Kauppalehdessä 23.03.1999)
VANHA JA VIELÄ VANHEMPI VIRO
Oikeistokolmikon päätös kieltäytyä yhteistyöstä Viron vaalit voittaneen keskustan Edgar Savisaaren kanssa saa ihmettelemään, millä hevosilla virolaiset aikovat ratsastaa Eurooppaan. Oikeiston pääministeriehdokasta, Isänmaan johtajaa Mart Laaria markkinoidaan Viron talousuudistusten isänä. Historia tulee kyllä muistamaan Mart Laarin pääministerinä, joka edellisenä pääministerikautenaan vei kansalaisuuden 500 000 venäläiseltä. Se on ongelma, johon Viron on vastattava yhä useammin EU-neuvotteluissa.
Viron poliittista kenttää on lähes mahdoton selittää ulkomaailmalle. Vaikka puolueiden nimet muistuttavat suomalaisia, niiden sisältö on eri.
Virossa oikeistokolmikkoa, Isänmaata, Maltillisia ja uudistuspuoluetta yhdistää usko, että demokraattiset oikeudet koskevat vain tiettyä kansallisuutta, muilla ei ole oikeuksia. Kuten maailman toisessa etnisen demokratian valtiossa, Israelissa, valta pidetään Virossakin poliittisen eliitin käsissä hajottamalla ja hallitsemalla. Virossa osa kansasta on torjuttu poliittisista prosesseista viemällä kansalaisuus, osa kansasta on yleisen masentuneisuuden ilmapiirissä vieraantunut vallasta. Virossa 43 prosenttia ihmisistä jätti äänestämättä. Myös oman kansallisuuden parista viholliset syrjäytetään. Virossa venäläisten ääniä keräävä Edgar Savisaar on saarrettu paitsioon niin presidentti Lennart Meren, oikeistokolmikon kuin vironkielisen valtalehdistön toimesta.
Viron keskustan tilanne on hiukan samanlainen kuin Suomessa 70-luvulla kokoomuksen. Puolue ei ollut hallituskelpoinen, koska se ei ollut poliittisesti korrekti. Leimaalla kokoomus ”neuvostovastaiseksi” se pidettiin parikymmentä vuotta hallitusyhteistyön ulkopuolella.
Viron keskustan poliittinen epäkorrektius tulee päinvastaisista syistä. Savisaar oli Neuvosto-Viron viimeinen pääministeri ja myös itsenäisen Viron ensimmäinen pääministeri vuoteen 1992. Savisaar edustaa kantaa, jossa nyky-Viro on Neuvosto-Viron laillinen jatkaja eli hän on ”neuvostomyönteinen” ja nyky-Virossa poliittisesti epäkorrekti.
Vuonna 1992 valtaan noussut Isänmaa ryhtyi puolestaan katsomaan menneisyyteen ja julistautui vuoden 1939 Viron lailliseksi jatkajaksi. Tämän Isänmaan tulkinnan jakavat myös Maltilliset ja uudistuspuolue. Tulkinnan mukaisesti kaikki neuvostoaikainen on rikollista. Siitä seuraa myös käsitys, että venäläisvähemmistö ei kuulu Viroon eikä sille tarvitse antaa kansalaisuutta.
Mart Laar ja oikeistokolmikko palauttavat Viron 50 vuotta menneisyyteen. Viron sisäinen tilanne tulee väistämättä kärjistymään. Vaarana on, ettei vain Venäjä käännä Virolle selkäänsä, vaan se tekee myös Eurooppa.
VANHA JA VIELÄ VANHEMPI VIRO
Oikeistokolmikon päätös kieltäytyä yhteistyöstä Viron vaalit voittaneen keskustan Edgar Savisaaren kanssa saa ihmettelemään, millä hevosilla virolaiset aikovat ratsastaa Eurooppaan. Oikeiston pääministeriehdokasta, Isänmaan johtajaa Mart Laaria markkinoidaan Viron talousuudistusten isänä. Historia tulee kyllä muistamaan Mart Laarin pääministerinä, joka edellisenä pääministerikautenaan vei kansalaisuuden 500 000 venäläiseltä. Se on ongelma, johon Viron on vastattava yhä useammin EU-neuvotteluissa.
Viron poliittista kenttää on lähes mahdoton selittää ulkomaailmalle. Vaikka puolueiden nimet muistuttavat suomalaisia, niiden sisältö on eri.
Virossa oikeistokolmikkoa, Isänmaata, Maltillisia ja uudistuspuoluetta yhdistää usko, että demokraattiset oikeudet koskevat vain tiettyä kansallisuutta, muilla ei ole oikeuksia. Kuten maailman toisessa etnisen demokratian valtiossa, Israelissa, valta pidetään Virossakin poliittisen eliitin käsissä hajottamalla ja hallitsemalla. Virossa osa kansasta on torjuttu poliittisista prosesseista viemällä kansalaisuus, osa kansasta on yleisen masentuneisuuden ilmapiirissä vieraantunut vallasta. Virossa 43 prosenttia ihmisistä jätti äänestämättä. Myös oman kansallisuuden parista viholliset syrjäytetään. Virossa venäläisten ääniä keräävä Edgar Savisaar on saarrettu paitsioon niin presidentti Lennart Meren, oikeistokolmikon kuin vironkielisen valtalehdistön toimesta.
Viron keskustan tilanne on hiukan samanlainen kuin Suomessa 70-luvulla kokoomuksen. Puolue ei ollut hallituskelpoinen, koska se ei ollut poliittisesti korrekti. Leimaalla kokoomus ”neuvostovastaiseksi” se pidettiin parikymmentä vuotta hallitusyhteistyön ulkopuolella.
Viron keskustan poliittinen epäkorrektius tulee päinvastaisista syistä. Savisaar oli Neuvosto-Viron viimeinen pääministeri ja myös itsenäisen Viron ensimmäinen pääministeri vuoteen 1992. Savisaar edustaa kantaa, jossa nyky-Viro on Neuvosto-Viron laillinen jatkaja eli hän on ”neuvostomyönteinen” ja nyky-Virossa poliittisesti epäkorrekti.
Vuonna 1992 valtaan noussut Isänmaa ryhtyi puolestaan katsomaan menneisyyteen ja julistautui vuoden 1939 Viron lailliseksi jatkajaksi. Tämän Isänmaan tulkinnan jakavat myös Maltilliset ja uudistuspuolue. Tulkinnan mukaisesti kaikki neuvostoaikainen on rikollista. Siitä seuraa myös käsitys, että venäläisvähemmistö ei kuulu Viroon eikä sille tarvitse antaa kansalaisuutta.
Mart Laar ja oikeistokolmikko palauttavat Viron 50 vuotta menneisyyteen. Viron sisäinen tilanne tulee väistämättä kärjistymään. Vaarana on, ettei vain Venäjä käännä Virolle selkäänsä, vaan se tekee myös Eurooppa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
