Lievä miehitys

(Julkaistu Turun Sanomissa 25.02.2000)
VIRON LÄHIHISTORIAN TUTKIMUS ON ALKANUT
Historioitsija Magnus Ilmjärv etsii syitä virolaisten alistumiseen vuonna 1939
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Jos Suomessa historioitsijat välttelivät pitkään sisällissodan käsittelyä, virolaisten kansallinen trauma on itsenäisyyden kadottaminen vuosina 1939-40. Virolainen historioitsija Magnus Ilmjärv järkytti virolaisia viime syksynä käymällä Viron lähihistorian kimppuun ennen kokemattomasta näkökulmasta. Myytit valtion päämiehistä romahtivat ja virolaisten oma osuus neuvostovallan pystyttämisessä alkoi tulla ilmeiseksi.
”Virossa historiankirjoittajan toivotaan näyttävän meidät kauniina ja rehellisinä. Kun jotakin epämiellyttävää tulee vastaan, se voi olla vain ulkopuolisen harhakäsitys”, Ilmjärv naurahtaa.
Lähihistorian tutkiminen on Ilmjärven mukaan Virossa vasta alussa. Neuvostoaikana tutkimusta leimasi ideologisuus. Arkistot olivat suljettuja ja vanhojen sanomalehtien lukeminenkin oli luvanvaraista.
”Kun muualla 1920-ja 30-lukuja käsiteltiin 1960- ja 70-luvuilla, me teemme sen vasta nyt”, Ilmjärv sanoo.
Itsevaltaiset
tientekijät
Viron historian instituutissa työskentelevä Magnus Ilmjärv tekee parhaillaan väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Baltian maiden ulkopolitiikasta vuosina 1933-40 eli Hitlerin valtaantulosta neuvostovallan alkuun. Väitöskirjassaan hän tutkii mm. Baltian maiden presidenttien suhteita Neuvostoliiton lähetystöihin 1920-30-luvuilla sekä itsevaltiuden osuutta traagisiin tapahtumiin.
”Virossa alkaa haihtua edellisen itsenäisyyden idealisointi. Sitä edistää jo tieto, että vuosien 1934-40 autoritaarinen valtakausi valmisti tietä neuvostovallalle”, Ilmjärv sanoo.
Pätsin kausi ei Ilmjärven mielestä erityisesti eronnut neuvostoajasta. Lehdistöä ja liikkumista rajoitettiin tuolloinkin. Tosin ketään tapettu poliittisilla perusteilla. Latviassa 1934 vallankaapannut Karlis Ulmanis vangitutti sosiaalidemokraattisen puolueen johdon, joukossa kansanedustajia ja toimitti heidät Liepajan keskitysleiriin.
”Voi vain kuvitella sitä vihaa, mikä sosiaalidemokraateilla oli Latviassa”, Ilmjärv sanoo.
Liettuassa diktatuuria oli kestänyt jo vuodesta 1926. Siellä kansan viha diktatuuria vastaan oli voimakkainta.
”Toisin kuin Virossa Liettuassa ja Latviassa oli huomattavasti enemmän niitä, jotka iloitsivat puna-armeijan tulosta”, Ilmjärv toteaa.
Miehitys vai
anneksio
Historiankirjoituksissa on vuosien 1939-40 tapahtumista monta eri tulkintaa: Neuvostavalta alkoi miehityksen, anneksion (liittäminen) tai vapaaehtoisen liittymisen kautta.
”Miehitys toimi varmasti. Se voi tapahtua monilla tavoilla. Esimerkiksi yksi valtio marssii sisään toisen valtion rajojen yli ja panee valtaistuimille miehityshallituksen. Virossa niin ei käynyt vaan miehitys perustui kahdenpuolisiin sopimuksiin”, Ilmjärv sanoo.
Kansainvälisessä oikeudessa se luo Ilmjärven mukaan monimutkaisen tilanteen, sillä kansainvälinen oikeus ei määrittele selkeästi tapauksia, joissa miehitys toteutetaan kaksipuolisten sopimusten avulla. Kun Neuvostoliitto esitti heinäkuussa 1940 ultimatumin Baltian maille, Viron, Latvian ja Liettuan hallitukset ottivat sen vastaan kiistämättä uhkavaatimukseen sisältyviä syytöksiä.
”Ulkomailla ymmärrettiin Neuvostoliiton miehitys suurvallan turvallisuuspoliittisena tekona Saksan kasvavaa uhkaa vastaan. Yksikään ulkomaa ei protestoinut ja miksi niiden olisi oma-aloitteisesti pitänytkään, sillä kukaan ei sitä pyytänyt”, hän sanoo.
Toinen asia on elokuun 1940 anneksio. Ilmjärven mukaan sitä ei monet valtiot tunnustaneet. Tosin Baltiassa löytyi ryhmiä, jotka puolustivat liittymistä suuren itänaapurin kanssa.
Ilmjärv ymmärtää, että Venäjän kanssa miehityksestä on edelleenkin vaikea puhua.
”Tulevaisuus näyttää, voidaanko asiaa koskaan selvittää. Venäläiset voivat aina vedota johtajiemme juhlapuheisiin, ystävyyden vakuutteluihin ja sopimuksiin”, hän sanoo.
Laidoner
Ja Päts
Magnus Ilmjärv haluaa arvioida uudelleen Konstantin Pätsin lisäksi myös puolustusvoimain komentajan Johan Laidonerin. Muutamien virolaisten historioitsijoiden mielestä Laidonerista, Viron Mannerheimista ei saisi sanoa mitään mainetta himmentävää. Ilmjärven mielestä Laidonerin ansiot jäävät vapaussodan johtajuuteen. Myöhemmin hänestä tuli epäonnistunut liikemies ja vallankaappauksen järjestäjä 1934. Päts mm. mitätöi omalla päätöksellään Laidonerin velat. Alistumisessa ja täydellisessä antautumisessa vuonna 1940 hänen osuutensa oli jopa Pätsiä suurempi.
”Suomessa häntä on verrattu Mannerheimiin, mutta sitä ei voi kyllä tehdä”, Ilmjärv sanoo.
Ilmjärven mielestä osa virolaisia on kiitollisia Pätsille alistumisen takia, sillä he uskovat säilyttäneen henkensä sen ansiosta. Siperiaan joutuneet olivat luonnollisesti katkeria. He pitävät Pätsiä ja Laidoneria osasyyllisenä jopa kyydityksiin, sillä nämä olivat takavarikoineet virolaisten passit eivätkä halukkaat päässeet pakenemaan maasta.
Kilpajuoksu
Moskovaan
Ilmjärv ei usko, että Viron kohtalon ratkaisi pelkästään maailmanpolitiikka. Vaikka 1939 solmittu Molotov-Rippentropp-sopimus näytteli merkittävää osaa eristäessään Baltian maat muusta maailmasta, johtajillakin oli oma osuutensa. Ilmjärv romuttaa myös myytin, että Neuvostoliiton kanssa 1939 solmitun yhteistyösopimuksen aloite olisi tullut Moskovasta. Kun Molotov-Rippentropp-sopimus tuli tietoon, Ilmjärven tutkimusten mukaan virolaiset itse ryntäsivät Moskovaan yhteistyösopimuksen saavuttamiseksi.
”Virolaisten ja latvialaisten välillä alkoi kilpajuoksu Moskovaan. Kumpi ennättää ensin? Virolaiset voittivat. Kuvaavaa on, että kun suomalaiset matkustivat Moskovan neuvotteluihin junalla, virolaiset lensivät”, hän huomauttaa.
Ilmjärv ei hyväksy näkökulmaa, että maailmansodan alettua Viron oli pakko valita Venäjän tai Saksan välillä.
”Kaikkia päätöksiä ei oltu tehty puolestamme. Puolalaiset ja suomalaiset eivät valinneet puolta vuonna 1939. Johdolla oli kolme vaihtoehtoa: tehdä sopimus, ryhtyä sotilaalliseen vastarintaan tai poliittinen taistelu”, hän sanoo.
Poliittisilla keinoilla hän tarkoittaa mm. maanpakolaishallituksen perustamista ja diplomaattiedustustojen käyttöä. Ilmjärven mielestä jossittelu ei kuulu historioitsijalle, mutta annektion välttäminen olisi edellyttänyt myös sisäpoliittisia ratkaisuja. Hallinta olisi pitänyt muuttaa demokraattiseksi, sillä kansa oli hajonnut kaikissa Baltian maissa. Hajonnut kansa on huono taistelija.
Hän heittää myös kysymyksen: ”Onko Baltia ollenkaan puolustettavissa sotilaallisilla menetelmillä vai vain poliittisilla?”
KUVATEKSTI:
Magnus Ilmjärv hätkähdytti viime syksynä tutkimuksillaan Konstantin Pätsin suhteista Neuvostoliiton lähetystöön.