Stalinistinen kuulustelu

(Julkaistu Turun Sanomissa 26.04.1995)

Kielikoe on lähinnä
epämääräinen kuulustelu

TS/Tallinna
Leena Hietanen
Tallinnan kielikeskuksessa odottaa kymmenisen kokelasta hermostuneina kielikokeen alkua. Sisällä luokkahuoneessa toiset kymmenen oppilasta menevät vuorotellen kahden kielentarkastajan eteen antamaan näytettä kielitaidostaan. Heidän pitää osata vastata yksinkertaisiin kysymyksiin, luettava vironkielinen teksti, selitettävä se lyhennettynä sekä vastattava Viron historiaa koskeviin kysymyksiin. Koe kestää 5-10 minuuttia.
Ensimmäinen naiskokelas on paniikissa. Hänen kielitaitonsa on surkea. Hän lukee tekstiosuutensa ja kysyy venäjäksi, mitä hänen pitää tehdä? Kuulustelija kivahtaa:
”Miksi te puhutte venäjää?”
Toinen kuulustelija selittää hänelle tehtävän venäjäksi. Nainen tankkaa vironkielisiä sanoja. Hän ei selviä vaateostoskeskustelusta vaan tarkistaa uudelleen sanoja venäjäksi.
”Tehän puhutte meille venäjää!”, hänelle kivahdetaan. Hänet hylätään ja kehotetaan tulemaan uudelleen, kunhan on opetellut lisää viroa.
Seuraava yrittäjä on venäläinen merimies, joka on työskennellyt laivalla 13 vuotta virolaisen miehistön joukossa. Hänen kielitaitonsa on sujuva. Hänen tekstiosuutensa käsittelee Viron ja Suomen historiaa. Teksti kertoo, että Suomi on ollut Ruotsin ja tsaarin Venäjän alla. Viron ”miehittäjänä” on ollut neuvostoarmeija, joka on hidastanut Viron kehitystä. Mieheltä kysytään, miksi Suomi on kehittyneempi maa kuin Viro.
”Koska meillä oli täällä neuvostoarmeija”, mies vastaa.
”Koska me olimme neuvostoarmeijan miehittämiä”, kuulustelija korjaa häntä.
Mieheltä kysytään Viron vapaussodasta ja tietystä rauhansopimuksesta. Mies ei ole muistavinaan, mistä rauhansopimuksesta on kyse.
”Se on yliopistokaupunki. Nimi on aivan kielen päällä, mikä se nyt oli.... niin; Tarton rauhansopimus”, hän pelleillee.
Häneltä kysytään Viron tärkeimmät juhlapyhät ja Tarton rauhansopimuksen päivämäärät. Hän luettelee. Häneltä kysytään, mitä juhlapyhiä hän viettää perheensä kanssa. Venäläisten juhlapyhät eroavat virolaisista. Mies vastaa juhlivansa Tarton rauhansopimusta. Kuulustelija takertuu vastaukseen.
”Juhlitteko te todella Tarton rauhansopimusta? Eihän virolaisetkaan juhli sitä!”, hän kivahtaa.
Mieheltä tivataan, juhliiko hän toukokuun toista sunnuntaita? Mies on täysin ymmällään. Hän vastaa, että ei.
”Kai teillä on äiti?”
”Onhan minulla tietenkin äiti.”
Kuulustelija kertoo, että kyseessä on äitienpäivä, joka on hyvin tärkeä juhla.
Kuulustelijat toteavat, että miehen kielitaito on oikein hyvä ja että hän läpäisee kokeen. Mies ei erikoisemmin reagoi uutiseen.
Kolmannella kokelaalla ei myöskään ei ole vaikeuksia. Tyttö on syntynyt Pärnussa ja on oppinut viron lapsena jo pihalla. Hänen tehtäväkseen jää näyttää kartalta Tarton rauhan rajat ja esitellä Viron kaupunkeja ja jokia. Hänen kokeensa on nopeasti ohi eikä kansalaisuudelle ole esteitä. Hän ei edes hymyile kuultuaan selvinneensä.
Venäläiset ovat useasti väittäneet kielikokeen olevan luonteeltaan nöyryyttävä. Tallinnassa ETYJ:in ihmisoikeuksia valvovan komitean johtaja, englantilainen Richard Samuel toteaa, että komiteassa ei työskentele ketään, joka ymmärtäisi viroa tai venäjää. He eivät kykene seuraamaan, ovatko kielikokeet luonteeltaan asiallisia. Vastaava komitea Latviassa on jo siirtynyt valvomaan kielikokeita. Virossa sellaista ei ole vielä harkittu.

Kommentit:
1. Kielikokeen selvitti lähinnä ne henkilöt, jotka olivat kaksikielisiä. Viron kansalaisuuden sai hyvin nopeasti sata tuhatta venäläistä, sillä he olivat kaksikielisiä. Esimerkiksi kyseinen merimies työskenteli Tallinkilla. Hän puhui myös sujuvaa suomea. He olivat puhtaasti kaksikielisiä.

Venäläisten olot tukaloituvat Virossa

(Julkaistu Turun Sanomissa 26.04.1995)

Työ- ja oleskelulupia haetaan vastentahtoisesti
Venäläisten olot tukaloituvat Virossa

TS/Tallinna
Leena Hietanen

Venäläisillä on kolme kuukautta aikaa järjestää itselleen työ- ja oleskelulupa Virossa. Työnantaja on velvollinen sanomaan irti työntekijän, joka ei ole heinäkuun 12. päivään mennessä jättänyt hakemusta.
Venäläisten matkustaminen ulkomaille on myös vaikeutunut. He eivät pääse tällä hetkellä esimerkiksi Suomeen vanhalla neuvostopassilla. Kun turistiviisumin saa kolmeksi kuukaudeksi, heinäkuussa heillä ei ole enää kotimaata, johon palata. Virossa on asetus, joka määrää jokaisen ulkomaalaisen hakemaan työ- ja oleskelulupaa.
Viron ulkomaalaisasetuksen mukaan myös neuvostovallan aikana maahan tulleet venäläiset ovat ulkomaalaisia. Venäläisille itselleen työ- ja oleskeluluvan hakeminen on ollut shokki. Venäläisten mielestä heillä on laillinen oikeus olla Virossa, kun taas virolaiset katsovat venäläisten olevan maassa laittomasti.
Huhtikuun alkuun mennessä työ ja oleskelulupia oli hakenut 139 000 henkeä. Hakemus on jättämättä 360 000 ei-kansalaiselta. Työ- ja oleskeluluvalla ei ole tekemistä kansalaisuuden tavoittelun kanssa. Asioita hoidetaan eri virastoissa. Nyt jaettavat työ- ja oleskeluluvat ovat voimassa viisi vuotta, jonka jälkeen on mahdollista tavoitella pysyvää oleskelulupaa.

Kaikki
vaikenevat
Koska venäläiset ovat hakeneet lupia laiskasti, viranomaiset veivät huhtikuun alussa suurimpiin tehtaisiin virkailijat hoitamaan työntekijöiden lupa-asioita. Tallinnassa sijaitsevan Baltian laivatelakan 1500 työntekijästä 90 prosenttia on venäläisiä. Kaksi virkailijaa ottaa vastaan työntekijöiden hakemuksia. Käsittelyvuorossa oleva mies suostuu kuvattavaksi, mutta kieltäytyy puhumasta tilanteestaan. Jonossa oleva nainen kertoo, että mies on entinen upseeri eikä tiedä, tuleeko hän saamaan oleskeluluvan. Yritys saada telakan työntekijöitä haastateltavaksi epäonnistuu. He kieltäytyvät. Vaikenemista selitettään pelolla. He pelkäävät Pjotr Rozokin kohtaloa. Rozok karkotettiin maasta pari viikkoa sitten äänekkäänä venäläisten oikeuksien puolustajana Virossa ja Vladimir Zhirinovskin tunnettuna kannattajana.
Haastateltavaksi suostuu vain jo Venäjän kansalaisuuden saanut, eläkeiässä oleva Vladimir Stepanovitsh. Hän kuvaa tunnelmia äärimmäisen epävarmoiksi. Työntekijät eivät tiedä, mitä huominen tuo. Hän on itse tullut Viroon vuonna 1951, palvellut Saksassa majurina seitsemän vuotta ja aloittanut työt telakalla 1973. Koska hän on entinen upseeri, hänen työ- ja oleskelulupahakemustaan ei otettu edes vastaan hänen kaupunginosansa maahanmuuttotoimistossa. Tehtaalla yksi virkailija kieltäytyi, toinen suostui.
”Luultavasti hän suostui siksi, että hänen etunimensä viittasi venäläiseen alkuperään. Hän tuntee sympatiaa venäläisten vaikeuksille”, Stepanovitsh hymähtää.
Hän sanoo olevansa surullinen siitä, että hänen Virossa syntyneet ja asuvat lapsensa eivät ole saaneet Viron kansalaisuutta hänen upseeriuransa takia.
”Lapset ovat vihaisia ammatistani”, hän toteaa.

Tunnelma
delikaatti
Telakan talousjohtaja Dimitri Kubitskin sanoo tehtaan kansalaisuus- ja kielikysymysten olevan vaikeita. Työntekijät nurisevat työ- ja oleskeluluvan hakemisesta. Osa on työskennellyt tehtaalla 20-30 vuotta.
”He pitävät vaatimusta ihmeellisenä ja nöyryyttävänä, mutta suhtautuvat asiaan vielä maltillisesti. Kysymys on hyvin delikaatti, arkaluontoinen ja herättää emootioita”, hän sanoo.
Työntekijät ovat puun ja kuoren välissä. He haluavat pitää työpaikkansa, sillä telakka maksaa hyvin ja sillä on turvattu tulevaisuus. Johdon on kuitenkin sanottava heidät irti, mikäli heillä ei ole heinäkuun 12. päivään mennessä työ- ja oleskelulupahakemusta jätettynä sisään. Telakka on hoitanut myös kieliongelmia. Se on järjestänyt kaikille kolmelle sadalle insinöörilleen viron kielen kursseja, jotta he saavuttaisivat työpaikassaan vaadittavan viron kielen osaamisen tason. Tehtävä on vaikea, koska telakan sisäinen kieli on venäjä. Toistaiseksi insinöörien kielitaito ei vastaa insinööreille asetettuja vaatimuksia.
Englannin kielen opettaja Valehtina Juhova arvioi virolaisten nationalismin menneen liian pitkälle ja väärään suuntaan. Hän on itse saanut virolaisen äitinsä puolelta Viron kansalaisuuden automaattisesti. Hänen ukrainalainen aviomiehensä ei aio hakea Viron kansalaisuutta, mutta hän on myös kieltäytynyt hakemasta työ- ja oleskelulupaa. Valentina Juhova on huolissaan, kuinka hänen perheensä käy.
Hänen miehensä jakaa kohtalon monen muun ei-kansalaisen kanssa.
”Viron kansalaisuuspolitiikka on alitajuista kostoa, joka on loukannut ihmisiä”, Juhova arvioi.
Erityisesti miehiä loukkaa se, että kansalaisuutta tavoitellessa heidän pitäisi todistaa, etteivät he ole olleet upseereita.
”Kaikki armeijan käyneet miehet ovat upseereita”, hän valittaa.

Kieli
erottaa
Valentina Juhovan ystävätär Natalia on saanut Viron passin kuin vahingossa. Valmistuttuaan Viron musiikkiakatemiasta hän sai oikeuden hakea Viron kansalaisuutta ilman kielikoetta. Enää vastaavaa käytäntöä ei ole olemassa. Hän ei osaa viron kieltä.
Natalialla ei ole myöskään virolaisia ystäviä. Hän seurustelee venäjänkielisen väestön kanssa. Valentina Juhovalla on paljon virolaisia ystäviä, mutta kotiinsa hän kutsuu vain samaa kieltä puhuvia ihmisiä kerrallaan.
”Virolaisten ja venäläisten ystävien kesken ei tiedetä, mitä kieltä puhua”, hän sanoo.
Natalian poika Leo aikoo hakea Viron kansalaisuutta. Hän on innoissaan opiskeluistaan korkeakoulussa ja pitää työpaikastaan autokaupassa. Siellä hän oppii viroa. Hän toteaa kuitenkin, että useat hänen ystävänsä eivät halua hakea kansalaisuutta, sillä nuoret miehet pelkäävät joutuvansa ensimmäisenä armeijaan.

Kommentit:
1.Valokuvaaja piti minua hulluna, kun halusin mennä telakalle seuraamaan oleskelulupien hakuprosessia. Hänen mielestään leikin tulella ja loukkaan vain venäläisiä. Venäläiset pelkäsivät, että heitä ryhdytään karkottamaan. Kukaan ei halunnut sanoa sanaakaan edes suomalaiselle lehdistölle, ettei Viron suojelupoliisi saisi tietää heidän nurinoistaan. Kun valitin Petrille, että on mahdotonta saada miehiä puhumaan ja saada haastatteluja, Petri vertasi tilannetta Varsovan gettoon. Varsovan gettossa oli tabu puhua kaikkein oleellisemmasta asiasta eli siitä mihin naapurit katosivat. Virossa tilanne oli sama. Oli täysin mahdotonta saada ihmisiä puhumaan oleskelulupaongelmista.
2.Viron kansalaisuusvirastoa johti Anders Kolliste, joka avoimesti tunnusti, että kansalaisuusviraston päätarkoituksena oli alkuaikoina vain kiusata venäläisiä.
3.Ihmisoikeuksien tiedotuskeskuksen johtaja Larissa Jakovleva muistutti, että Neuvostoliitossa kaikki miehet olivat upseereita. Se kuului totalitaristisen sotilasvaltion luonteeseen. Sen takia hän piti erityisen loukkaavana virolaisten tapaa määritellä jokainen venäläinen mies upseeriksi. Samanaikaisesti Viron hallituksessa oli kaikkein suurin keskittymä neuvostoupseereita. Kaikki miesministerit olivat sitä.
4.Hiihtäjä Kristina Smigun kärsi aloittelijana siitä, että hänen isälleen ei suostuttu antamaan Virossa oleskelulupaa. Hänen isänsä epäselvä asema Virossa ilmeisesti vaikutti siihen, ettei hän kyennyt menestymään Viron kansallisissa kisoissa. Hän kertoi jännittävänsä liikaa. Sen sijaan hän menestyi ulkomailla, esimerkiksi tuli viidenneksi Lahden Maailman Cupin kisoissa. Hän hiihti isälleen kansalaisuutta ja oikeutta olla Virossa.
5. Autonkorjaaja Gennadi ja hänen virolainen vaimonsa Lena saivat osansa virolaisten kansalliskiihkoilusta. Lena on virolainen, Gennadi venäläinen. Keskenään he puhuvat venäjää, heidän kolme lastaan osaavat viroa. Äiti puhuu lapsilleen viroa. Lena kertoi pelkäävänsä tyttärensä puolesta. Tytär oli joutunut Viron itsenäistyttyä koulussa kielikokeeseen kansalaisuuden saamiseksi. Tytär oli 12-vuotias, viidennellä luokalla vironkielisessä koulussa, kun virkailija edellytti hänen suorittavan kielikokeen Viron kansalaisuuden saamiseksi. Virkailija oli huomauttanut tyttären venäläisestä sukunimestä. Tytär läpäisi testin, mutta nöyryytystä hän ei unohda ikinä. Lenan mukaan tytär oli äärimmäisen loukkaantunut isänsä puolesta ja Lena pelkää, että tytär jossain vaiheessa joko vaihtaa kansalaisuutensa venäläiseksi tai ryhtyy jonkinlaiseksi kansalaisaktivistiksi, jopa terroristiksi.

Suomi rahoittaa kieliopintoja

Julkaistu Turun Sanomissa 26.01.1995

Suomesta rahaa
venäläisten viron
kielen opetukseen

TS/Narva
Leena Hietanen

Narvan kaupunki vastaanotti eilen Suomen ulkoministeriön antaman 300 000 markan avustuksen viron kielen opetusta varten Narvassa. Narvan asukkaista 97 prosenttia on venäjänkielistä väestöä. Viro on perustanut Narvaan kielikeskuksen, joka on toistaiseksi kärsinyt tilan ja oppimateriaalin puutteesta. Avusta valtaosa menee oppimateriaalin kehittämiseen sekä kuuden lisäluokkahuoneen kalustamiseen. Loppuosa rahasta käytetään Narvan kaupungin virkamiesten viron kielen parantamiseen.
Narvassa on ollut enemmän halukkaita viron kielen opiskelijoita kuin mitä kielikeskuksella on ollut tarjota mahdollisuuksia.
Suomen lisäksi myös Saksan valtio on tukenut narvalaisten viron kielen opetusta.

Kommentit:
1.Suomi oli käytännössä yksi suurimpia venäläisten viron kieliopintojen taloudellisia tukijoita. Suurlähettiläs Pekka Oinonen ihmetteli, miksei Viron valtio ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut tukemaan taloudellisesti viron kielen opetusta venäläisille. Samanaikaisesti he kuitenkin valittivat, ettei kansalaisuutta voi antaa, kun viron kieltä ei osata. Todellisuudessa virolaiset eivät halua, että venäläiset oppivat viron kielen. Heistä tulisi virolaisten kilpailijoita työmarkkinoille. Virolaiset käyttävät kieltä apuna venäläisten syrjäyttämiseksi yhteiskunnasta. Samalla tavalla kuin suomenruotsalaiset vaihtavat suomalaisen läsnä ollessa puheensa suomenkieliseksi. Ei ole tarkoituskaan, että suomalaiset osaisivat ruotsin. Kieli on eksklusiivinen. Se nimenomaisesti sulkee jonkun henkilön tietyn ryhmän ulkopuolelle.
2.Pro Karelia-seuran kotisivuilla avoimesti kerrottiin, kuinka ”palautetussa Karjalassa” venäläisväestön määrää aktiivisesti vähennettäisiin ja suomalaistettaisiin. Suomi toteutti Pro Karelian mallin mukaista ”suomalaistamista” Virossa venäläisten parissa. Suomalaiset ja virolaiset haluavat nähdä itsensä läntisinä kansoina, jotka tunkevat itäisiä heimoja itään päin.
3. Petrin kommentti: Assimilaatiota on kahdenlaista: vapaaehtoista ja väkivaltaista. Vapaaehtoista on se, kun Suomesta lähtee Lauri Harjola-niminen nuori mies Amerikkaan ja muuttaa nimensä Renny Harliniksi. Hän tekee sen vapaaehtoisesti uskoessaan, että niin hänen mahdollisuutensa menestyä Yhdysvalloissa ovat paremmat. Väkivaltaisesta assimilaatiosta kelpaa tarina oikein kiltistä natsista. Olipa kerran oikein kiltti natsi, joka ajatteli, ettei kaikkia juutalaisia tarvitse tappaa. Riittää, kun heidän silmänsä värjätään sinisiksi. Tämän oikein kiltin natsin nimi oli Josef Mengele. Assimiloidessaan venäläisiä Viro toteuttaa Josef Mengelen oppeja.

Viron keskitysleirit

Viron keskitysleirit

Johdanto:
Virossa oli natsimiehityksen aikana eri puolilla maata noin kolmekymmentä keskitysleiriä. Euroopasta ja muualta Baltiasta tuodut vangit, etupäässä juutalaiset, tekivät töitä Natsi-Saksan sotakoneistolle. Kuuluisin kuolemanleiri oli Jägala, jonka läheisyydessä, Kalevi-Liivan hiekkakummuilla tuhottiin erilaisten lähteiden mukaan noin 6000 Viroon muualta tuotua juutalaista. Vuonna 1961 Virossa pidetyssä sotarikosoikeudenkäynnissä syytteessä olivat Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Ervin Mere, Jägalan komentaja Aleksander Laak sekä Jägalan apulaisjohtaja Ralf Gerrets sekä vartija Jaan Viik. Vyyhti oli lähtenyt purkautumaan Kanadasta, jossa tsekkiläinen emigrantti Margarete Zarkover kertoi paikallislehden haastattelussa kokemuksistaan Jägalan keskitysleirillä. Oikeudenkäynti pidettiin Tallinnassa sijaitsevassa upseerien talossa. Paikalla olivat vain syytetyt Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Aleksander Laak teki Kanadassa itsemurhan syytteistä kuullessaan. Englanti sen sijaan tarjosi Ain-Ervin Merelle turvapaikan, joten häntä ei saatu koskaan syytteeseen Virossa. Oikeudenkäynti alkoi 6. maaliskuuta 1961. Virolainen Vladimir Raudsepp kokosi heti tuoreeltaan sanomalehtiartikkeleista ja oikeudenkäyntidokumenteista kirjan, Inimised, olge valvsad!, (Ihmiset, olkaa hereillä!). Seuraavassa on otteita oikeudenistunnosta. Painotukset ovat toimittaja, Valter Raudseppin. Valtiollinen syyttäjä, Viron Sosialistisen tasavallan II luokan kunniamerkillä palkittu valtio-oikeuden neuvos Valter Raudsalu aloittaa oikeudenkäynnin syytetty Ralf Gerretsin kuulustelulla.

”Kansallisuus?”, valtiollinen syyttäjä kysyy.
”Virolainen”, syytetty vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen.
Heti kuulustelun alussa Gerretsin verinen historia alkaa valjeta. Vuoden 1941 kesä. Neuvostoarmeija taisteli saksalaisia maahantunkeutujia vastaan Viron maaperällä. Gerrets astui vapaaehtoisesti sotilaallis-fasistiseen järjestöön, Omakaitse. Yhdessä Aleksander Laakin ja Talvarin kanssa heistä tuli johtavia toimijoita Haapasalun Omakaitsessa, joka pidätti virolaisia neuvostokansalaisia. Syyttäjän kysymykseen, kuka vei kuolemantuomiot täytäntöön miehitetyssä Haapsalussa, Gerrets vastasi:
”Saksan turvallisuuspoliisi teki päätökset, mutta Omakaitse vei päätökset täytäntöön”.
Gerretsin mukaan teloitukset suoritti henkilökohtaisesti Laak ja Talvar.
”He kahdestaan veivät päätökset täytäntöön”.
Gerrets itse ei ollut ampumispaikoilla. Syyttäjän kysymykseen, kuinka monta ihmistä tapettiin, Gerrets vastaa arvioineensa ammuttujen määrän alkoholiannoksista, joita hän antoi teloituksia suorittavalle kommandolle. (Hän jakoi 30 viinapulloa teloittajille.)
”Arvioni mukaan ihmisiä ammuttiin joka kerta 10-20 hengen ryhmissä. Aikaisemmin ryhmät olivat olleet suurempia, 40-50 ihmistä.”
Tutustuttuaan toisiinsa Haapsalun veriteoissa, Laak ja Gerrets liittyivät vapaaehtoisina syksyllä 1942 Viron turvallisuuspoliisiin ja SD:n palvelukseen. Kirjallisen määräyksen uudesta työtehtävästä Gerrets sai Laakilta Tallinnasta.
”Kirjeessä mainittiin ensimmäiseksi Laakin nimittämisestä Jägalan leirin komentajaksi ja toisessa kappaleessa minun määräämisestä Laakin palvelukseen. Muistan vieläkin, että määräyksen oli allekirjoittanut henkilökohtaisesti Viron turvallisuuspoliisin päällikkö majuri Mere.”

Opintomatka
Riikaan
Gerrets kertoi, että Jägalan leiri rakennettiin majuri Meren suunnitelmien mukaan. Laak oli leirin johtaja. Tämän poissa ollessa Gerrets hoiti leirin johtajan tehtäviä. Gerrets kertoo tehneensä Laakin kanssa opintomatkan Riian gettoon ennen kuin Saksasta ja Tsekkoslovakiasta alkoi tulla junia Viroon.
”Matkustimme sinne ottamaan oppia. Geton johtaja, saksalainen Krause kertoi meille, kuinka hän yksin tulee toimeen 40 000 gettoon sijoitetun juutalaisen kanssa.”
Getossa käydessään Ain-Ervin Meren luottohenkilöt ottivat oppia muistakin kokemuksista. Riian lähistöllä Krause, yksi Eichmannin apureista, antoi Gerretsille ja Laakille juutalaisten joukkotuhoamisen näytösoppitunnin. Ennen teloituspaikalle matkustamista Gerrets ja Laak vietiin varastoon (Gerretsin mukaan 100 neliömetriä ja ihmistä korkeampi tila), joka oli täytetty ammuttujen ihmisten, miesten, naisten, lasten vaatteilla ja kengillä. Ahne Gerrets kysyi varastossa, mihin vaatteet ja kengät menevät.
”Liiketoimintaan”, hänelle vastattiin.
Gerrets oli toistanut kysymyksen, kenelle tavarat siis menevät? Hän sai vastaukseksi, että Latvian turvallisuuspoliisille ja SD:n virkamiehille.....
”Ryöstösaaliiseen” tutustuttuaan, Laak ja Gerrets halusivat kuulla myös asian teoreettisesta puolesta.
”Meille kerrottiin, että juutalaisia ei pidä tappaa siellä, missä he asuvat vaan heidät tulee viedä heille tuntemattomiin paikkoihin ja siellä tuhota. Tulee vähemmän meteliä...”
Krause oli kertonut myös, että ihmisiä tulee erotella teloituspaikoille vietäessä. Samana päivänä, kun Gerrets ja Laak olivat Riiassa, sinne saapui Eichmannin jakelukaavan mukaan seuraava juna täynnä juutalaisia.
”Koska siitä junasta kaikki oli määrätty 100-prosenttisesti tuhottavaksi, ihmisiä ei alettu sortteerata eikä meitä kiinnostanut seurata teloitusoperaatioita”, Gerrets kertoi.
Riian kaupungista lähti linja-autoja jonossa. Yhdessä istuivat Laak ja Gerrets sekä joukon johtaja ja ”opintojen ohjaaja”, saksalainen Geese. Gerrets ei tiennyt, mihin heitä vietiin, sillä tiet olivat suljettuja. Gerretsin arvioin mukaan matkaa kertyi kymmenisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle, kunnes autojono kääntyi metsään. Gerrets huomasi pellon reunassa suuret lantakasat. Geese kertoi, että ne olivat hämäystä, joiden avulla juutalaisille uskoteltiin, että heitä oltiin viemässä kartanoon töihin. Hetken päästä näkyivät hiekkakummut ja matkalaiset saapuivat metsäaukiolle, jossa ihmisiä ajettiin jo busseista ulos.
Syyttäjän kysymykseen, tuotiinko ihmiset metsäaikioille Riian getosta, Gerrets vastasi, että kaikki ihmiset olivat tulleet samana päivänä junalla Riikaan, heidät siirrettiin linja-autoihin ja tuotiin metsään. Juna oli suuri. Jokaisessa bussissa oli neljäkymmentä ihmistä. Ensimmäisen linja-auton mukana saapuneita ihmisiä piiritti 6-8-jäseninen SS-ryhmä. He kaikki huusivat suureen ääneen, pakottivat tuhottavaksi määrätyt ihmiset nopeasti riisuuntumaan. Se tehtiin siksi, että ihmiset eivät ennättäisi toipua – kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja oli nähtävissä, että se kaikki oli jo aikaisemmin yksityiskohtia myöten harkittua.
Gerretsin todistus antaa vaikutelman kuin fasistiset pyövelit olisivat halunneet näyttää itsestään erityisen ”paremman puolen”, sillä heidän työskentelyään seurasi ”kollegat miehitetyn Viron Gestaposta, jotka juuri opettelivat virkaansa.”
Kun ihmiset olivat riisuneet itsensä alasti, heitä ryhdyttiin ajamaan läpi saksalaisten muodostaman käytävän ampumispaikalle. Miehet eivät olleet tavallisia vartijoita vaan korkea-arvoisia sotilaita. Heillä oli aseena pistoolit ja he ajoivat ihmisiä haudan suuntaan. Sen takia heillä oli kaikilla kädessään keppi, joka oli vuollettu viereisestä metsästä. Kujan keskellä seisoi aliupseeri, joka keräsi kuoppaan meneviltä ihmisiltä arvoesineet: kultakellot, sormukset, silmälasit ja kaiken muun.
Kujassa seisovat saksalaiset karjuivat koko ajan: eteenpäin, eteenpäin!!!
Kun tuhottavaksi määrätyt ihmiset kuulivat laukauksia kuopasta ja ihmisten sydäntä särkeviä huutoja, he ymmärsivät kaiken... Kauhusta sekavina he eivät tahtoneet enää mennä kuoppaan, mutta heitä pieksettiin julmasti kepeillä. Ampumispaikka oli noin 15 metrin päässä linja-autoista. Koko sen matkan ss-läiset muodostivat kujaa, jonka läpi menivät ihmiset, jotka oli määrätty tuhottavaksi.
Tapettujen vaatteet asetettiin kasoihin. Jokaisen perheen käskettiin asettaa vaatteet ja kengät kasaan – heille sanottiin, että heidät viedään saunaan ja siksi laittaisivat tavarat erikseen perheittäin, että olisi helpompi löytää omansa. Tämä kaikki tehtiin siksi, ettei herätettäisi ihmisissä minkäänlaisia epäilyksiä.
Ihmiset todellakin uskoivat aluksi, että he menevät saunaan. He riisuuntuivat rauhallisesti, sillä kaikki arvelivat, että paikalle on rakennettu jonkinlainen desinfiointiasema. Mutta kun kuopasta alkoi kuulua laukauksia, ihmiset järkyttyivät ja alkoivat huutaa. Heitä lyötiin kepeillä ja ajettiin kuopan suuntaan.
Teloituksen suoritti kolme ihmistä. Yksi heistä oli paraatiunivormussa ja kiiltonahkasaappaissa Riian geton komentaja Krause. Kaikki kolme olivat paraatiasussa. Gerrets ja Laak seurasivat teloitusta kuopan reunalla korkeimmalla kohdalla, josta oli hyvä näkymä tapahtumiin. Ensimmäisellä junalla saapuneet olivat kaikki jo teloitettu. Teloitus tapahtui seuraavasti: ihmiset ajettiin eteenpäin ja kun he pääsivät kuoppaan, silloin yksi teloittajista käski heidän heittäytyä mahalleen ruumiiden päälle. Sen jälkeen ammuttiin päähän. Meille asti kuuluivat huudot, enemmän vasemmalle, vasemmalle, lähemmälle ja hiukan korkeammalle! Ihmisiä, vielä eläviä, pakotettiin heittäytymään riviin.
Teloittajat nimenomaan halusivat, että uhrit olisivat hyvin lähekkäin, jotta heidän ei tarvitsisi koskea käsillään vereen.
Kaikki teloitettavat ammuttiin samassa kuopassa. Gerretsin mukaan hän ei osallistunut ampumiseen, mutta Laak osallistui. Aluksi Gerrtes ja Laak olivat kuopan reunalla.
”Kun Krause ampumisen väliajalla ryhtyi tupakoimaan, hän viittoili meille tulla kuoppaan. Laak lähti. Niin pian kuin tulivat seuraavat uhrit, hän otti Krauselta automaatin ja alkoi ampua. Laak ampui yhteensä noin 40 ihmistä. Kuoppaa ei täytetty, sillä oli odotettavissa vielä yhden junan saapuminen”, Gerrets kertoo.
Gerrets korostaa, että he oppivat Riiassa Krauselta tappamisen kokemukset. Vielä matkalla Riiasta Tallinnaan Gerrets oli kysynyt Laakilta, odottaako heitä samanlaiset tappotalkoot Jägalan leirissä. Laak oli vastannut myöntävästi. Heille oli tulossa juna täynnä pidätettyjä juutalaisia.
Tallinnaan palatessaan Gerrets ja Laak todistivat, että olivat oppineet Riiassa paljon.

Syyskuun
verilöyly
Kalevi-Liiva.... Vähän aikaa sitten julkisuuteen tuli tiettäväksi yksityiskohtaisesti verinen tragedia, joka tapahtui tässä hiekkakummuilla Toisen maailman sodan aikana. Aivan vasta pidätettiin muutama Kalevi-Liivan pyöveli. Tosin se, että Kalevi-Liiva oli yksi fasistien rikosten toimeenpanopaikka, ihmiset tiesivät jopa kauan sitten.
Gerrets tiesi päivää ennen, että Tsekkoslovakiasta on tulossa juna. Siihen mennessä murhaajat olivat jo pitäneet huolta siitä, että Jägalan leiristä muutaman kilometrin päähän Kalevi-Liivalle oli kaivettu suunnattomat kuopat. Tsekkoslovakiasta tulleen junan otti Raasikun asemalla vastaan Viron turvallisuuspoliisin päällikkö Ain Mere, saksalainen Bergmann, Laak ja Gerrets. Syytetty muistaa, kuinka Mere ja Bergmann juttelivat tulleille, kertoivat heille, että suurin osa alkaa työskennellä kartanoissa, kun taas heikomman terveyden omaavat lähetetään vanhainkoteihin, joissa heistä pidetään huolta. Vastatulleet matkustajat rauhoittuivat ja istuivat asemalla odottaviin linja-autoihin.
Ennen kuin ihmiset aseteltiin linja-autoihin, heidät jaettiin kahteen ryhmään. Suurempaan ryhmään jäivät vanhukset, naiset ja lapset, pienempään ryhmään nuoret ihmiset. Mere ja Bergmann kertoivat, että heidät viedään puhdistautumaan.
Linja-autot, joissa olivat vanhukset ja lapset – lähtivät kohti Kalevi-Liivaa. Gerrets pääsi paikalle ensimmäisen linja-auton mukana.
Kuulustelun aikana Gerrets kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä 5. syyskuuta 1942 tapahtui. Gerrets kertoi tuomioistuimelle, kuinka hän ja Laak veivät käytäntöön Riiassa hankittuja kokemuksia. Linja-autot jäivät 15 metrin päähän kuopista, jotka olivat metsän peitossa. Ihmiset ajettiin busseista ulos ja pakotettiin riisuutumaan. Sitä seurasi kuusi-miehinen erikoisryhmä, kuten Riiassakin. Ja samoin kuin Riiassa, kiirehtivät kommandon jäsenet ihmisiä jatkuvasti kovaäänisesti tiuskien.
”Heitä kiirehdittiin siksi, ettei heille jäisi aikaa miettimiseksi”, Gerrets lisäsi.
Samoin kuin Riiassa, Kalevi-Liivalla oli asetettu vartijoiden kuja riisuuntumiskohdasta kuoppiin. Samoin kuin Riian lähellä, erikoispyöveli keräsi ihmisiltä kellot, sormukset, korvarenkaat ja silmälasit. Ainoa ero oli, että Riiassa Gerrets seurasi sen miehen työtä, Kalevi-Liivalla hän teki sen itse.
”Kun tulimme Kalevi-Liivalle, Geese näytti minulle paikan, jossa minun piti seisoa matkalaukun kanssa”. Se paikka oli puolessa välissä riisuuntumispaikkaa ja kuoppaa.
Kun ensimmäinen ryhmä oli riisuuntunut, alkoivat ihmiset nopeasti liikkua kuoppaa kohti. Heti, kun ihmiset kuulivat ensimmäiset laukaukset, sulkivat he käsillä korvansa ja kieltäytyivät liikkumasta. Sitten heitä lyötiin kepeillä.
Gerrets kertoo keränneensä kaikki sormukset, kellot, silmälasit ja muun.
”He itse antoivat”, Gerrets sanoo.
”Muistan, kuinka yksi pappi ei halunnut antaa kultaista ristiään. Hän halusi mennä hautaan ristinsä kanssa, mutta otin sen häneltä.” (Juutalaisilla ei ole ristiä! Toim. huomio.LH)
Teloittaminen tapahtui kolmen metrin syvyydessä kuopassa. Teloittajina toimi erityinen teloituskommando Tallinnasta, 6-8 henkeä.
”Jägalan leiristä paikalla oli Laak. Hän johti kuopassa teloituksia. Hän johti teloittajia”, Gerrets toistaa.
Sinä päivänä tapettiin noin 900 ihmistä. Gerrets perusteli lukumäärää sillä, että hänelle tuotiin huhtikuussa Tsekkoslovakiasta saapuneiden ihmisten nimilista, jonka perustella laatia luettelo. Ihmisten ampuminen kesti koko päivän, aamusta iltamyöhään.
Kuopan täyttyessä Gerretsin oli aina helpompi nähdä teloittajat, sillä ruumiiden keko kohosi heidän jalkojensa alla. Teloitusta johti koko ajan Laak. Lopulta murhaajat ampuivat uhrejaan kuopan reunalta, sillä ruumiiden päällä oli vaikea seistä. Keko alkoi keinua. Lopuksi kuoppa jäi liian pieneksi ruumiille ja niiden määrä nousi reunojen yläpuolelle. Jotkut olivat vielä elossa.
”Automaattiaseistetut miehet alkoivat ampua suuntaan, josta ihmisten vaikerointi kuului. Emme nähneet haavoittuneita. Kuulimme vain voihkintaa. Ammuttiin paljon, pitkiä sarjoja, jokainen ampui 2-3 lipasta tyhjäksi.”
Syyttäjän kysymykseen, osallistuiko Gerrets itse ampumiseen, hän tunnustaa lopulta.
”Kun seisoin kuopan reunalla ja kuulin voihkintaa, aloin voida huonosti. Otin oman pistoolini ja laukaisin kaksi-kolme kertaa siihen suuntaan, josta äänet tulivat.”
Oikeudenkäyntiä seuraava yleisö on rauhaton, kun Gerrets kertoo lasten teloituksista.
”Lapset olivat imeväisikäisistä 15-vuotiaisiin. Lapsia oli paljon ja heidät kaikki ammuttiin.”
Teloitustyön loputtua murhaajat ajoivat Jägalan leiriin, jonne oli viety aamulla erikseen erotellut vangit, joita Bergmann ja Mere olivat aluksi päättäneet käyttää pakkotyössä kolmannen valtakunnan parhaaksi. Jägalassa jatkettiin päivän aikana ryöstetyn saaliin jakamista, mutta ryöstely jatkui myös.
”Ajoimme Geesen kanssa leiriin. Siellä ryhdyimme ottamaan arvoesineitä vangeilta, jotka oli tuotu Raasikun asemalta. En uskaltanut näyttää heille omaa matkalaukkuani ja Geese peitti sen oman auton tavaratilaan ja antoi minulle tyhjän matkalaukun.”
Teloitettujen ihmisten arvoesineet jäivät Geeselle.
Raasikulta saapuvien bussien väliin jäi hetki aikaa, jolloin teloittajat kävivät ihailemassa Gerretsin avoinna olevaa matkalaukkua. He ihastelivat: kuinka kauniit kellot, kuinka suuret sormukset! Geese ajoi heidät menemään ja varoitti minua, etten päästäisi ketään arvoesineitä sisältävän matkalaukun luokse.
Teloitettujen vaatteet ja kengät vietiin kolmella kuorma-autolla Tallinnaan. Leirissä vangit kysyivät, mihin heidän omaisensa olivat joutuneet. Heille kerrottiin, että heidät oli viety Tarttoon, työhön kykenevät pantaisiin kevyisiin töihin.
Kuulustelun aikana selviää, että Bergmann, Mere, Laak ja Gerrets olivat suunnitelleet Kalevi-Liivan teloitukset huolellisesti.
Laak oli valinnut teloituspaikan jo ennen Riian matkaa. Gerrets tiesi jo silloin, että Kalevi-Liivalle tuodaan ihmisiä tapettavaksi.

Juna
Saksasta
Geese tuli Jägalan leiriin 4.syyskuuta 1942, päivää ennen ensimmäisen junan saapumista. Hän oli ärtynyt ja vihainen. Riika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan yhtä pidätettyjä täynnä olevaa junaa. Se juna oli Geesen mukaan köyhä, koska se tuli Saksasta. Geesen mukaan Riika antoi pois köyhän junan..... Tsekkoslovakiasta tulivat rikkaammat ihmiset, mutta Saksasta köyhät. Geese tiesi sen!
Tsekkoslovakian kansalaiset olivat paremmin puettuja. Geese tiesi, että hän saa vähemmän ”sotasaalista”.
Juna Saksasta saapui Gerretsin mukaan noin parisen viikkoa ensimmäisen junan jälkeen. Matkustajien teloitus tapahtui samalla tavalla kuin edellisen junan. Mere ja Bergmann johtivat verilöylyä, Laak ampui kuopassa ihmisiä ja Gerrets keräsi heidän arvoesineensä kuopan reunalla. Junassa oli hiukan vähemmän ihmisiä kuin ensimmäisessä junassa. Päivän aikana tapettiin noin 700 ihmistä. Gerrets perustelee määrää huhtikuussa saamillaan nimilistoilla. Sata ihmistä lähetettiin junasta heti eteenpäin. Heidät tuotiin Jägalaan, jossa heiltä vietiin kaikki arvoesineet. Sen jälkeen heidät lähetettiin palavan kiven kaivoksille.

Sairaiden
teloitukset
Syyskuussa tapettiin Kalevi-Liivalla ryhmä sairaita vankeja Jägalan leiristä, noin 8-12 henkeä. Kun leiristä ryhdyttiin lähettämään ihmisiä joukoittain töihin, paljastui, että osa vangeista oli hyvin sairaita. Sairaiden määrä kasvoi koko ajan. Laak sanoi leirin omalle lääkärille, että leirin tilat ovat sairaille huonot ja heidät tulee lähettää Tallinnan keskusvankilan sairaalaan.
Vankeja ei kuitenkaan lähetetty sairaalaan. Johtokunnan käsky oli Gerretsin mukaan se, että heidät ammuttiin, koska heitä ei voinut käyttää töissä.
Syyttäjä kysyi, kuka teki päätöksen sairaiden ampumisesta?
”Pieniä ryhmiä saimme itse ampua. Tarvitsi vain Meren hyväksynnän. Ryhmän pani kasaan lääkäri, joka ei tiennyt, mikä ryhmää odottaa”, Gerrets kertoi.
Teloituksia oli enemmänkin. Lokakuussa tapettiin uusi ryhmä sairaita. Ryhmä oli saman kokoinen kuin edellinen. Auto, jolla ihmisiä vietiin Jägalasta Kalevi-Liivalle, oli pieni, noin 10-paikkainen. Sairaat elivät leirissä hirvittävissä olosuhteissa. He kituivat siellä. Sairaita pidettiin pimeässä komerossa, ja syötettiin hyvin huonosti. Lääkäri oli tyytyväinen, että heidät viedään sairaalaan. Hän ei tiennyt, että heidät ammutaan muutaman minuutin päästä Kalevi-Liivalla. Sinne oli vain viiden minuutin matka Jägalasta.
Marraskuussa ammuttiin seuraava ryhmä sairaita. Jägalan leirissä pidätetyt alkoivat kuitenkin epäillä, minkälaiseen ”sairaalaan” Laak ja Gerrets heitä veivät. Kerran kävi niin, että Laak palasi leiriin jopa puolen tunnin kuluttua kasaamaan uutta sairaiden ryhmää. Tallinnaanhan oli 30 kilometriä matkaa.... Yksi juutalainen kieltäytyi lähtemästä ”kaupungin sairaalaan”. Hänellä oli jalka kipeä ja lääkäri suositteli jalan leikkaamista. Juutalainen vaati, että lääkäri leikkaisi hänet samassa Jägalan leirissä. Laak teki silloin teloitettavaksi määrätyn sairaan pettämiseksi seuraavan liikkeen. Aamuna, jolloin sairaat piti ”viedä kaupunkiin”, hän käski Gerretsin kirjoittaa kirjoituskoneella erityisen Tallinnan keskusvankilan johtajan virallisen määräyksen, jossa mainittiin nimeltä pidätetyt, jotka vietäisiin hoitoon. Laak itse allekirjoitti väärennetyn dokumentin. Paperia näytettiin suurelle joukolle, jotta levitettäisiin tietoa Laakin rehellisistä pyrkimyksistä. Säännönmukaisesti Laak toimi siten, että lähetti vartijat etukäteen Kalevi-Liivalle, jotka kaivoivat kuopan, ja he odottivat niin kauan kunnes auto saapui pidätettyjen kanssa.
Kalevi-Liivalla Laak avasi auton oven ja karjui: ”Ulos nopeasti, riisuuntukaa!”. Miehet riisuuntuivat kuopan reunalla, naiset riisuuntuivat auton sisällä. Tapettavia ympäröi viisi vartijaa. Laak ajoi ihmiset kuoppaan ja tappoi heidät siellä laukauksella päähän.
Vangeilla ei ollut enää arvoesineitä. Ampuessaan miehiä Laak karjui Gerretsiä avaamaan auton oven. Autossa oli viisi alastonta naista. Yksi heidän joukostaan, jota Laak jatkuvasti käytti omien viettiensä tyydytykseen, tuli hulluksi. Naisen nimi oli Gertrud. Hän hyppäsi autosta ulos ja alkoi juosta. Hän juoksi auton ja Laakin ympäri vääntelehtien. Laak ampui neljä naista, mutta Gertrud vain juoksi kuopan reunaa pitkin. Kun Gertrud lähestyi Laakia, tämä ampui hänet laukauksella rintaan. Vartijat ottivat häntä jaloista kiinni ja vetivät kuoppaan.
Gerrets vei samalla autolla teloitettujen vaatteet ja kengät kaupunkiin.
(Laak oli saanut Kanadan kansalaisuuden. Hän väitti viimeiseen asti, että 99 prosenttia kommunistien esittämistä syytteistä on valhetta. Samaa sanoo Mere, joka on löytänyt itselleen suojelijoita Englannista, samoin Viks, se ”paikallinen Eichmann”, jonka on ottanut suojelukseensa Australian hallitus. Ja Luitsalu elää samassa maassa, jossa Laak hirtti itsensä. Itselleen ovat samoin löytäneet suojelijat Mäe, Angelus, Mikson ja muut. Huomautus Valter Raudsalun.)

Laakin
seksiorjat
Jägalan leiri oli alun perin ajateltu vain kesäkäyttöön. Parakeissa ei ollut lämmitystä. Leiriä piti käyttää vain neljä kuukautta. Minkäänlaisia valmisteluja talvea varten ei tehty. Joulukuussa kävi ilmeiseksi, että Jägalassa on vankeja myös talvella. Leirin alueella oli vain yksi talo, jossa oli mansardi -kerros. Siellä asuivat Laak ja Gerrets. Laak valitsi 60 naista, jotka hän halusi jättää itselleen. Muut hän lähetti muualle. Heitä oli noin 75. Heille ei ollut tilaa Jägalassa. Gerrets ajoi Tallinnaan keskustelemaan Bergmannin ja Meren kanssa siitä, mitä tehdä näille ylimääräisille henkilöille, joille ei ollut paikkaa Jägalassa. Bergmann suostui ottamaan 25 naista siivoamaan turvallisuuspoliisin tiloja. Vielä jäi 50 henkeä. Mere päätti ampua heidät. Heidät sijoitettiin kahteen linja-autoon ja vietiin Kalevi-Liivalle ammuttavaksi.
Keväällä 1943 teloitettiin jälleen ihmisiä. Ryhmässä, joka oli lähetetty töihin Saksan turvallisuuspoliisiin, yksi mies mursi jalkapöydänluun. Sairaankuljetusauto toi hänet meidän leiriin. Leirin sääntöjen mukaan hänet tapettiin. Hänet vietiin yhteen tyhjään parakkiin ja ammuttiin siellä. Hänen nimensä oli Leiser ja hänellä oli vaimo ja tytär pidätettynä leirissä. Laak pyysi minua kertomaan vaimolle, että mies oli loukkaantunut ja sijoitettu sairaalaan. Vaimo halusi hirveästi päästä tapaamaan miestään sairaalaan. Sen jälkeen Laak pyysi kertomaan naiselle, että tämän mies oli kuollut, oli ollut vakava tauti siellä, sisällä. Perhe oli Saksasta.
Teloituksia oli lisää. Junien saavuttua syyskuussa 1942 Mere ja Bergmann määräsivät 20 naista lajittelemaan teloitettujen vaatteita. Jo silloin meille kerrottiin, etteivät he jää eloon työnsä lopetettuaan. He ymmärtävät kaiken eikä heitä voi päästää pidätettyjen luokse. Kun heidät lähetettiin Tallinnaan, tiesimme, että kaikki tapetaan. Mere ja Bergmann suunnittelivat, että naisia ei voi jättää henkiin, koska he voivat kertoa joukkomurhista.
Hauta naisia varten oli kaivettu jo valmiiksi aamulla, jona naisten piti palata Jägalaan. Teloitukset hoiti Laak henkilökohtaisesti.
Syyskuussa 1943 ennen leirin purkamista oli seuraava teloitus. Tuolloin tapettiin sairaanhoitaja Hanka Dubova ja hänen huonetoverinsa. Aluksi oli tarkoitus teloittaa vain Dubova, joka tiesi Merestä ja Laakista liikaa. Tekosyyksi keksittiin, että Dubova piti siirtää Tallinnaan töihin. Huonetoverit vaativat kuitenkin, ettei heitä erottaisi Dubovasta, kaksi teloittajaa iski toisilleen silmää – kaikki tapettiin.

Mustalaisten
teloitukset
Maaliskuussa 1942 teloitettiin mustalaisia. Heidät tuotiin paikalle kahdella linja-autolla. Ensimmäisessä oli noin 20 vanhusta ja yksi nuori mies, joka paiskattiin väkivaltaisesti kuoppaan. Paikalle tuli Laak, joka kysyi: ”Aloitetaanko?”
Mustalaisia ei komennettu riisuuntumaan. Laakin mielestä heidän ryysyillään ei ollut mitään arvoa. Mustalaiset ampui Laak yksin. Viimeinen murhattava oli jalaton mustalaisnainen. Vartijat olivat humalassa, ottivat hänestä kiinni ja vetivät pitkin maata kuin säkkiä. Vasta sitten kun vanhus antoi vartijoille kultasormuksen ja rahaa, hänet nostettiin ”hellästi” kuoppaan....
Seuraavassa autossa oli lapsia, 3-5-vuotiaita. Lapset itkivät. Seitsemän vartijaa tuli. Jokainen otti käsipuoleensa kaksi lasta ja vei kuoppaan. Kaksi lasta jäi. Gerrets otti heidät. Hän ei ennättänyt viedä lapsia kuoppaan, kun vartija Purka tuli apuun. Laak ja Viik teloittivat lapset automaattiasein.
Palatessaan leirille joukko istuutui päivällispöytään ja johtaja toi pöytään pullon viinaa. Paikalle tuli Viik, jonka oma pullo oli tyhjä. Laak kiitteli: ”Olit kunnon mies, Viik, että ammuit ensimmäisenä”.

Vartija
teloitetaan
Vartijoiden joukosta ammuttiin Uibo. Yhtenä aamuna Laak ryntäsi huoneeseeni huutaen: ”Nyt on kaikki ohi!” Vartija Uibo oli kertonut vankien joukosta eräälle sairaanhoitajalle, johon hän oli rakastunut, että kaikki leirin asukkaat ammutaan. Uibo itse meni henkilökunnan tiloihin ja sanoi, että hän ei enää osallistu hirveyksien suorittamiseen. Leirissä oli syntymässä paniikki. Leirille tuli henkilökohtaisesti Mere itse. Henkilökunta kerättiin kasaan ja Mere luki määräyksen: joka lörpöttelee salaisuuksia tai solmii suhteita pidätettyjen naisten kanssa, se ammutaan. Uibo ammuttiin vielä samana päivänä. Laak ampui hänet leirin lähellä olevassa metsässä.
Mere kävi usein leirissä. Laakin luona oli aina juomingit. Kerran Mere tuli itse – siviilivaatteissa yksin. Laak lähetti Gerretsin hakemaan nuoria sairaanhoitajia, Hanka Dubovaa ja Hanka Katzia, että he auttaisivat Meren koiraa.... Koiran jalka lastoitettiin ja tytöt otettiin Laakin asuntoon mukaan. Gerrets ei ainoastaan auttanut Laakia ja Merea murhaamisessa vaan hankki heille myös naisseuraa. Mere kävi usein leirissä, koska kaupungissa ei saanut niin vapaasti ”juhlia”.
Laak johti aluksi pidätetyiltä varastetun tavaran jaottelua. Myöhemmin se jäi täysin Gerretsin työksi. Kaikki saivat ryöstösaaliista osansa. Kun tavarat oli lajiteltu, Laak antoi kaksi listaa, toisen Merelle, toisen Bergmannille. Siellä oli luetteloituna tavara, jota haluttiin, mukana oli jopa kauluksen numero.
Jaettavat tavarat kuuluivat tapetuille sekä niille, jotka jäivät leiriin töihin. Meren ahneudella ei ollut rajaa. Hänelle vietiin monta matkalaukullista päällystakkeja, paitoja, alusvaatteita, solmioita ja naisten hameita. Laak vei pari kertaa kymmenkunta matkalaukullista varastettua tavaraa vaimon luokse Haapsaluun.
”Avain oli Laakin kädessä. Hän otti, mitä halusi.”
Myöhemmin avain oli Gerretsin kädessä ja hän otti, mitä halusi. Gerrets otti kaksi päällystakkia, paitoja, lämpimiä alusvaatteita ja sukkia. Kaksi kertaa hän vei tavaraa omalle perheelleen.

Kultahampaat
talteen
Heti ensimmäisen junan saavuttua Tsekkoslovakiasta Gerrets kertoo kuulleensa hirveätä karjumista. Teloittajien kommandolla oli tongit mukanaan ja he alkoivat kiskoa eläviltä ihmisiltä kultahampaita. Kuopan reunalla teloittajille juotettiin viinaa. Murhakommandolla oli ulkona kunnollinen ulkoilmabaari, josta sai napsia ja voileipää.
Syyttäjä tivaa Meren osuutta teloituksiin. Gerrets kertoo Laakin käyneen joka päivä Meren luona suullisia ohjeita saamassa.
Gerretsin mukaan junat lähettiin Riiasta Tallinnaan sen takia, että Saksan turvallisuuspoliisi halusi vaatevarastoa. Junista käytiin kauppaa. Toinen juna oli suunnaton pettymys, kun se oli niin köyhä....
Leirissä pienet varkaat, vartijat, varastivat kaiken Laakin ja Gerretsin jälkeen. Eräs erittäin ahne kello- ja sormusvaras, vartija, ammuttiin syntyneessä tappelussa.
Gerrets jäi Viroon sodan päätyttyä.
”Kaikki tapettiin, elävänä ei päässyt kukaan eikä niistä siten ollut enää todistajaksi”, Gerrets perusteli.

Syytetyn Jaan Viikin kuulustelu (6.03.1961):

Väliajan jälkeen alkaa Viikin kuulustelu. Jo vuonna 1946 sotaoikeus oli tuominnut Viikin syylliseksi yhteistyöstä Saksan fasistisen rikollisvalloittajien kanssa. Tuolloin Viik salasi osallisuutensa syyttömien ihmisten joukkomurhiin. Kärsittyään rangaistuksensa Viik päätti varovaisuuttaan olla palaamatta Viron neuvostotasavaltaan. Ilmeisesti murhaaja aavisti, että ennemmin tai myöhemmin hänen Kalevi-Liivalla suorittamat eläimelliset rikoksensa tulevat päivän valoon. Syyttäjä Valter Raudsalu kysyy alkajaisiksi syytetyltä, kuuluiko tämä vuonna 1941 neuvostoarmeijan riveihin? Syytetty vastaa myöntävästi. Sodan puhjettua Saksan ja Neuvostoliiton välille hän vältteli kutsunnat Neuvostoarmeijaan. Sen sijaan hän vastaa myöntävästi ottaneensa osaa ratsioihin neuvostojoukkoja vastaan, kun saksalaiset ryövärivalloittajat miehittivät maan.
Viik astui vapaaehtoisena fasistivalloittajien rajavartiostoon, jossa palveli vuoden 1942 elokuuhun. Viik näki tiedotteen, jossa värvättiin työtekijöitä Saksan tullin palvelukseen. Hänet hyväksyttiin hakemuksen perusteella Saksan tullin palvelukseen. Viik sai olla kotona odottamassa erityistehtäviä. Lokakuun lopussa hänet kutsuttiin Tallinnaan ja hänelle annettiin käteen venäläinen kivääri.
Syyttäjä tivaa Viikiltä, astuiko tämä siis henkilökohtaisen anomuksen pohjalta tullin palvelukseen.
”Aluksi meille kerrottiin, ettei kyseessä ole sotilaallinen järjestö... Menin palvelukseen vapaaehtoisesti”, Viik myöntää.
Viik kertoo hylänneensä rajavartioston kuultuaan ”virolaisesta joukko-osastosta”, jota tuttavan tuttava, Viikille tuntematon mies suositteli. Tämä joukko-osasto sijaitsi Narva maantie 44:ssä. Se oli turvallisuuspoliisin erityisyksikkö. Viik kertoo oikeuden istunnossa työstään Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n erityiskomppaniassa. Oltiin läsnä teloituksissa ja suoritettiin myös itse teloituksia. Viik siirrettiin erikoiskomppaniasta Jägalan leirin vartijaksi. Viik kertoo vartioineensa Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleita vankeja.
Syyttäjän kysymykseen, millainen hallinto leirissä vallitsi, Viik vastaa:
”Voin sanoa, että ruoka oli siellä oli hyvin huonoa. Vangit olivat nälkiintyneitä.”
Viikin puheista selviää, että leirillä vankeja pidettiin nälässä, pienimmästäkin erheestä hakattiin ja kiusattiin. Vähänkin vakavammasta rikkeestä ammuttiin.
Syyttäjä kysyy, pieksikö Gerrets vankeja?
”Leirin johtava henkilökunta. Gerrets käveli ympäriinsä kepin kanssa”, Viik vastaa.
Viiki kertoo leirillä tehdyistä joukkoteloituksista. Kalevi-Liivalle saapui bussilasteittain ihmisiä. Heidät komennettiin riisuuntumaan alasti ja vartijat saattelivat heidät kuopan reunalle. Busseissa oli pääsääntöisesti naisia. Viik seisoi vartiossa teloituspaikan reunalla. Vankeja ampui henkilökohtaisesti Laak. Gerrets tuuppi onnettomia vankeja voimakeinoin bussista ulos uhkaillen kepillä ja pakottaen ihmisiä riisuuntumaan. Ensin ammuttiin aikuiset, sitten lapset.
”Täytin käskyjä kuten muutkin vartijat. Olin komentajaa lähimpänä, kun tämä sanoi: Perkele! Ammu sinä myös! Silloin ammuin 4-5 kertaa”, Viik kertoo.
Syyttäjä: ”Veittekö myös lapsia kuoppaan”?
Viik: ”Vein kaksi lasta kuten toisetkin vartijat.”
Syyttäjä: ”Montako lasta tapoitte?”
Viik: ”En tiedä. En laskenut.”
Tappajaisten jälkeen teloittajat järjestivät juomingit ja jakoivat keskenään anastettuja tavaroita. Viik vahvistaa, että hän sai myös ”joululahjan”, jossa oli paitoja, sukkia ja muita varastettuja esineitä. Oikeudenistunnossa selviää, että Viik osallistui tavaroiden varastamiseen. Viik tunnusti itse syyllisyytensä:
”Myös Gerrets varasti. Hänellä oli varaston avaimet.”
Viik lähti Kalevi-Liivan leirin sulkemisen jälkeen rangaistuspataljoonaan, joka taisteli neuvostojoukkoja vastaan Leningradin alueella. Sen jälkeen hän palasi uudestaan Viroon ja lähetettiin Vasalemman leirille vartijaksi vuonna 1943. Hän toimi leirin vartijana neuvostojoukkojen tuloon saakka.


7.maaliskuuta 1963, aamuinen istunto.


Oikeuden istuntoon on kutsuttu lähes 40 todistajaa. Heidän kuulustelunsa alkaa. Todistajien puheet paljastavat rikoksia, joita tekivät Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Erwin Mere ja tämän uskolliset aseenkantajat, Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Todistajien sanat vakuuttavat, että Mere ja kumppanit olivat gestapolaisten kaikkein uskollisimmat palvelijat ja fasistien teloittajat. He kumarsivat hakaristiä kuin epäjumalaa.
Todistajien joukossa on Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n virkamiehiä. Syyttäjän kysymykseen, määräsikö Viron turvallisuuspoliisi kuolemantuomiot, todistaja Jaak Lääts vastaa:
”Kyllä, hyvin usein. Poliittisiin syytöksiin tuomiot olivat aina samanlaisia – teloitus ampumalla. Päätöksen tekivät turvallisuuspoliisin miehet niin sanotusta ”rangaistusten suunnittelukomiteasta. Kun Mere johti Viron turvallisuuspoliisia ja SD:tä, Virossa ei ollut tuomioistuimia. Niiden tilalla oli Mere ja turvallisuuspoliisi.”
Syyttäjä: ”Mere vahvisti kaikki kuolemantuomiot?”
Lääts: ”Kyllä”.
Lääts tiesi Jägalan kuolemanleiristä. Häntä kehotettiin menemään Kooli-kadulle, missä oli turvallisuuspoliisista tuotuja tavaroita. Kysymys oli noin 3000 Kalevi-Liivalla tapetun tavaroista.
”Tapettujen tavarat jaettiin Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n työntekijöiden kesken. Tavaroita annettiin kuponkia vastaan... Työntekijät tulivat varastoon vaimoineen...”
Toinen todistaja, Viron turvallisuuspoliisin virkamies Jaan Ranne kertoo joutuneensa osallistumaan teloituksiin Kloostrimetsässä Kosen lähellä vuonna 1944 miehitysajan lopulla. Hänet vietiin vartiopaikalle ja sanottiin, että ketään ei saa päästää lähelle. Teloituspaikalle tuotiin 8-9 autolastillista ihmisiä. Tuon päivän aikana tapettiin noin tuhat ihmistä. Teloituksen toimeenpanija oli Viks, joka oli Meren alainen.
Samainen Viks pakeni sodan jälkeen Australiaan, mistä sai turvapaikan. Australian hallitus kieltäytyi antamasta Viksiä Neuvostoliiton oikeusviranomaisille perusteluna se, ettei Viksin syyllisyys ole riittävän hyvin todistettu. Jo 1941 myöhäissyksyllä oli Viks yksi niistä, joka sellaisten teloittajien kanssa kuin Lepik ja Mikson johti neuvostokansalaisten ajojahtia. Kun Gestapon johtajat saattoivat Tallinnasta nopeasti tiedottaa Himmlerille, että ”juutalaisten tappaminen on tapahtunut systemaattisesti... ja tänään Virossa ei enää ole juutalaisia”, suurin ”ansio” tässä operaatiossa oli juuri Viksillä, Meren oikealla kädellä.
Todistaja Priit Toone kuului Meren valtakaudella ”rangaistusten suunnittelukomiteaan”. Syyttäjän kysymykseen, pidättivätkö turvallisuuspoliisi ja SD juutalaisia ja mustalaisia, Toone vastaa:
”Kyllä. Heidän vangitseminen kuului ainoastaan poliittiselle poliisille.”
Toone vahvistaa, ettei tuomioistuin käsitellyt pidätettyjen tuomioita vaan sen teki rangaistuskomissio. Komissioon kuului kaksi poliittisen poliisin työntekijää ja yksi rikospoliisin työntekijä. Kaikki työskentelivät Meren alaisuudessa. Komissio luotiin hänen käskystään. Komissio kokoontui Tallinnan keskusvankilassa.
”Siellä nämä kolme tekivät syytöksen pohjalta tuomion, sen jälkeen kutsuivat pidätetyn ulos”, Toone kertoo.
Syyttäjä: ”Tarkoittaako tämä, ettei pidätetty tiennyt mitään päätöksestä. Tapahtuiko minkäänlaista tutkintaa?”
Toone: ”Vain päätös oli.”
Tuomion teki poliittisen poliisin IV jaosto.
Toone: ”Todellisuudessa päätös oli jo tehty aiemmin”.
Syyttäjä: ”Teistä voi saada käsityksen, että kuolemantuomiot päätti yksi poliittisen poliisin työntekijä omassa työhuoneessaan. Vahvistatteko väitteen?”
Toone: ” Kyllä.”
Kun kuolemantuomion saatu pidätetty vietiin ammuttavaksi, hänelle ei luettu etukäteen tuomiota.
Todistaja Pavel Kurovski työskenteli Saksan turvallisuuspoliisissa ja SD:ssä Tallinnassa. Syyttäjä kysyy Kurovskilta, mitä hän tietää Tallinnassa asuneiden juutalaisten kohtalosta.
”Näin vuoden 1941 lopulla suuren joukon juutalaisia naisia, jotka tulivat turvallisuuspoliisiin ja SD:hen antaakseen paketteja vangituille aviomiehilleen ja pojilleen. Paketteja otettiin vastaan aina harvemmin; myöhemmin huomasin, etteivät naisetkaan enää tulleet turvallisuuspoliisiin – heidätkin oli vangittu. Kaikki Tallinnan juutalaiset vietiin keskusvankilaan ja myöhemmin ammuttiin.”
Todistaja kertoo nähneensä juutalaisilta takavarikoituja arvoesineitä ennen kuin heidät ammuttiin Harkussa.
”Turvallisuuspoliisin Saksan sektorilla, jossa työskentelin, oli kellaritilassa kassakaappi, jossa säilytettiin kirjeenvaihtoa. Kerran esimies lähetti minut kirjeen kanssa kellariin, ja näin kassakaapissa, jonka ovi oli avattu, paljon kelloja, kultasormuksia ja muita arvoesineitä. Minulle kerrottiin, että ne kaikki on otettu Harkun leirin juutalaisilta.”
Syytäjä kysyy, kenelle arvoesineet annettiin?
Kurovski: ”Kuulin, että parhaimmat turkikset ja arvoesineet lähetettiin Riikaan tohtori Langen määräyksestä. Niiden tavaroiden varasto, jossa turkiksia säilytettiin, oli Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n neljännessä kerroksessa.”
Kurovski nimeää yhden työtoverinsa saksalaiselta puolelta, jolle Bergmann kiitteli Ain-Ervin Merta tämän määrätietoisesta toiminnasta ennen sotaa Tallinnassa eläneiden juutalaisten tappamisessa.
”Meillä on kokemusta juutalaisten likvidoinnista, mutta Mere löi meidät laudalta. Hän vei koko operaation niin nopeasti läpi, että meidän tulee oppia häneltä”, Bergmann oli sanonut Kurovskin tuttavalle.
Todennäköisesti on vaikea löytää parempaa luonnehdintaa Eichmannin – kuuden miljoonan juutalaisen murhaajan yhdelle ”harjoittelijalle”.
Viron SNT:n syyttäjä Valter Raudsalu kysyi Kurovskilta vielä, työskentelikö Viron turvallisuuspoliisi ja SD Tallinnan keskusvankilassa.
”Kyllä. Vankilassa kävi usein Mere itse. Se tapahtui enimmäkseen öisin. Mere osallistui kuulusteluihin, Mere hakkasi kuulusteltavia, Mere kidutti niitä ihmisiä henkilökohtaisesti”, Kurovski vastasi selkeästi.

Tsekkoslovakian
kansalaiset todistavat
Oikeussalissa syntyi erityisen piinaava hiljaisuus, kun oikeusistunnon esimies Robert Simson kutsui todistajan aitioon Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalaisen Arnotshka Meisnerovan. Mere, Laak ja Gerrets vastaanottivat 5. syyskuuta 1942 Raasikun asemalla junan Tsekkoslovakiasta. He – Mere, Laak, Gerrets ja Viik - ampuivat Arnotshka Meisnerovan vanhemmat, hänen ystävättärensä, kaikki ne, jotka Mere, Bergmann ja Laak ”sortteerasivat” Raasikun asemalla suuremman ryhmän joukkoon. Se oli Gerrets, joka nöyryytti Jägalan vankeja, joiden joukossa oli Arnotshka Meisnerova. Ja nyt he tapaavat jälleen, todistaja, Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalainen Arnotshka Meisnerova ja syytetty, fasisti Gerrets. Tiedämme, ettei toverilla Tsekkoslovakiasta ole helppo muistella kaikkia niitä kauheuksia, joita hän koki aikana, jolloin Euroopassa riehui ”musta surma”. Anrotshka Meisnerova menetti liian paljon sellaisten fasistien kuten Meren, Gerretsin ja muiden samankaltaisten takia, liian syvät ovat ne haavat, jotka tuolloin lyötiin Tsekkoslovakiasta kotoisin olevan nuoren tytön sydämeen. Näimme, minkälaista tahdon voimaa häneltä vaati siitä kaikesta oikeudelle puhuminen.
Syyttäjä: Kuinka te vuonna 1942 päädyitte Viroon?
Meisnerova: ”Aluksi minua pidettiin vangittuna Terezinin kaupungin Gestapossa. Sieltä meidät vietiin pois vuonna 1942 syyskuun ensimmäisenä päivänä junalla. Junassa oli noin 1500 ihmistä. Oli kokonaisia perheitä, äitejä lasten kanssa. Syyskuun viidentenä päivänä saavuimme Raasikun asemalle. Olin viimeisessä vaunussa. Vaunut tyhjennettiin ihmisistä järjestyksessä. Poistuin vaunusta ensimmäisten joukossa. Asemalla meidät vastaanotti virolaiset ja saksalaiset fasistiset poliisiviranomaiset.”
Meisnerova kertoo kauheuksia Terezinin juutalaisten gettosta, kertoo lukemattomista junista, joilla fasistit omia uhrejaan tuhoamispaikkoihin toimittivat. Syyttäjä kysyy, kuinka junalla saapuneita kohdeltiin Raasikun asemalla.
Meisnerova: ”Meitä kohdeltiin karkeasti, koko ajan hoettiin: ”nopeammin, nopeammin”. Meidät jaettiin heti kahteen ryhmään. Vanhempani sattuivat toiseen ryhmään. Käännyin majuri Meren puoleen – puhuimme saksaa – että hän antaisi minun jäädä vanhempieni luokse. Mutta sitä hän ei luvannut. Hän sanoi, että eteenpäin tulee mennä joka tapauksessa, ja tehdäänkö se yhdessä vai erikseen, on yhdentekevää. Mere sanoi, että nuoret saavat lähetä yhdessä tavaroiden kanssa. Meidän luvattiin ottaa tavaraa mukaan 50 kiloa. Asemalla odottivat siniset bussit ja Mere kertoi vanhemmillemme, että he tulevat samaan paikkaan kuin lapset, ero on vain kulkuneuvoissa. ”
”Meitä oli viis tyttöä yhdessä autossa. Näimme leirillä 4-5 parakkia, joita ympäröi piikkilanka-aita- se olikin Jägalan leiri. Lastasimme tavaramme autosta ja auto lähti heti takaisin. Päivän aikana auto teki monta matkaa tuoden mukanaan Raasikun asemalle saapuneiden ihmisten tavaroita. Jägalassa lastasimme tavarat autosta. Yhteensä leirissä oli 70 tyttöä, miehiä oli hieman enemmän. Miesten osasto oli meistä tiukasti eristetty. Kysyimme monta kertaa leirin johdolta, missä vanhempamme ovat. Laak ja Gerrets antoivat aina saman vastauksen.
”Teidän vanhemmat ovat talvileirissä.”
”Omia vanhempia me emme nähneet enää koskaan.”
Meisnerova kertoo, että heti ensimmäisenä iltana leiriin tulivat Laak ja Gerrets ja järjestivät tytöille nöyryyttävän tarkastuksen- teloittajat pakottivat tytöt riisuuntumaan täysin alasti. Laak ja Gerrets ottivat samalla kaiken, mikä vielä tytöille oli jäänyt: medaljongit, sormukset ja muut arvoesineet. Koko päivän Laak ja Gerrets olivat Kalevi-Liivalla tappaneet näiden ihmisten isiä ja äitejä, nuorempia veljiä ja sisaria, illalla eläimellistyneet rikolliset hyökkäsivät tyttöjen kimppuun, jotka oli jätetty eloon, jotta heitä voitaisiin käyttää hyväksi raskaissa töissä kolmannen valtakunnan hyödyksi.
Gerrets pisti silmään erityisen sadistisena.
”Gerrets vartioi varastossa, kun lajittelimme Raasikun asemalle saapuneiden matkatavaroita, joukossa omien vanhempiemme tavaroita. Kerran hän sanoi, että voitte lähettää vanhemmillemme muutamia esineitä. Valitsimme tietenkin vanhempiemme tavaroiden joukosta parhaat toivoen, että he saavat ne käsiinsä. Myöhemmin selvisi, että se oli ovela veto – valitsimme vanhemmillemme parhaat asiat, mutta ne ottikin leirin johto.”
Meisnerova siirrettiin Tallinnan keskusvankilaan joulukuun lopussa. Hän työskenteli Tallinnan satamassa. Yksi virolainen työntekijä antoi hänelle palasen sianlihaa.
”Söimme osan ja jätimme itsellemme iltapalaksi pienen palan.”
Illalla Mere ja Bergmann järjestivät vankilassa tarkastuksen. Bergmann löysi läskipalan ja pienen palan makkaraa.
”Erityisesti minua ja ystävätärtäni pieksettiin.”
Viikon päästä Mere vei minut ja ystävättäreni vankityrmään. En tiedä, mihin Hanka vietiin. Luulen, että se oli hänen loppunsa...Minut vietiin kellariin. Meren lisäksi siellä olivat Bergmann ja yksi naisvanki. Hänellä oli ruoska kädessään. Bergmann komensi minut riisuuntumaan alasti ja naisen piti Meren ja Bergmannin käskystä antaa minulle 25 ruoskan iskua. Meren mielestä nainen löi minua liian lempeästi... Nainen oli hyvin nälkiintyneen näköinen ja kyyneleet silmissä. Silloin Bergmann otti itse ruoskan ja alkoi pieksää minua. Hän alkoi karjua: ”Alatko lurjus huutaa vai et?” Sen jälkeen hän käski minun pukeutua ja sanoi, että olen kaunis ja miellytän häntä. Sillä kertaa minut pieksettiin niin pahasti, etten voinut koko yönä nukkua. Aamulla sänky- jos sitä nukkumiskohtaa voi niin nimittää – oli verestä kokonaan märkä.

Todistaja Emmy Zampachova:
”Mere ja Bergmann vierailivat Jägalan leirissä erityisen useasti. Joka kerta kuri muuttui julmemmaksi. Tahtoivathan heidät käskyläisensä Gerrets, Laak ja Viik näyttää esimiehilleen, että ansaitsevat heidän täyden luottamuksen.”
Syyttäjä kysyy, mitä leirin vangeille tapahtui?
Zampachova: ”Jägalan leiriin tuli noin 75 naista ja yli sata miestä. Kaikki miehet tapettiin. Naisista selvisi hengissä 20-30.”
Syyttäjä: Muut tapettiin?
Z: Kyllä. Muutaman tappamisen tiedän. Yhden kerran ammuttiin kaksi naista. Gerrets tuli hakemaan heidät. Toisen kerran ammuttiin 4-5 tyttöä.
S: Miksi heidät ammuttiin?
Z: En tiedä. Gerrets uhkaili meitä koko ajan. Hän kertasi yhtä ja samaa lausetta: ”Ich werde sie tot machen.”
Z. vahvistaa nähneensä toisen junan saapuneen Jägalan leiriin. Siinä oli juutalaisia Frankfurtista ja Berliinistä. Z. siirrettiin myöhemmin töihin Kostiveren kartanoon ja sieltä Tallinnan keskusvankilaan. Neuvostojoukkojen lähestyessä Tallinnaa, pieni osa vangeista lähetettiin Eredalle, myöhemmin Kloogalle. Heidät vietiin neuvostoliittolaisten sotavankien kanssa Stutthoffiin ja sieltä Hampuriin.

Todistaja Hana Klenkova:
Syyttäjä: Kuinka teitä kohdeltiin leirissä?
Klenkova: Kävin 12 keskitysleirissä, mutta niin julmia miehiä kuin Gerrets ja Laak en tavannut muualla. Gerrets oli puhdas sadisti. Jokainen hänen sanansa oli täynnä ilkeyttä ja vihaa. Ennen Kostiveren kartanoon siirtämistä, Gerrets ja Laak veivät minulta kengät. Yksi vangeista antoi sukat, ettei minun tarvinnut lähteä avojaloin.
Klenkova tapasi Tallinnan keskusvankilassa ranskalaisia vankeja, joiden myöhemmästä kohtalosta hänellä ei ole tietoa.

Todistaja Ruth Kopeckova:
Jägalan leirin jälkeen hänen reittinsä oli sama kuin muiden elonjääneiden: Kostiveren kartano, Tallinnan keskusvankila, Ereda, Klooga, Stutthof.
Hän veti hevosella puita metsästä. Gerrets jätti pienenkin rikkeen perusteella vangin ruuatta. Yksi tyttö yritti lähettää hiukan ruokaa veljelleen miesten osastolle. Gerrets otti häneltä kengät ja pakotti avojaloin töihin. Oli jo kylmä ilma. Omavaltaisesti Gerrets pidensi työpäivää, rääkäten omia uhrejaan loppumattomiin. Miesten osastolla Kopeckova ei käynyt, mutta metsätöissä saattoi vaihtaa pari sanaa miesvankien kanssa.
”He elivät kauheissa olosuhteissa, heitä hakattiin jatkuvasti. Olosuhteet olivat epäinhimilliset.”

Virolaiset keskitysleirivangit ja Meren koulutoveri todistavat seuraavaksi. Todistajina kuullut vahvistavat Meren syyllisyyden ei ainoastaan ampumisten organisoijana ja turvallisuuspoliisin johtajana vaan välittömänä osallistujana tappamisiin, ihmisestä, jolla oli vahva sadistinen luonne, ja jonka yksityiseksi huviksi oli seurata hirttäjäisiä ja teloituksia. (s. 75-82)


Oikeudenkäynnissä Gerrets täsmentää kuopan suuruuden. Se on 15 kertaa 30 metriä. Kuoppaan piti mahtua noin tuhat tapettua. (s. 87)

Maaliskuun 8. 1961, iltaistunto.
Englantilainen sanomalehti Daily Sketch julkaisi oikeudenkäynnin toisena päivänä ilmeisesti provokaationa sotarikollisen, Meren kuvan. Kuvassa Mere pitää kädessään ”vapaan Viron” lippua. Ei olisi ilmeisesti liioiteltua muistuttaa Daily Sketchiä siitä, että SS-merkkien rinnalla kaunisti sini-musta-valkea nauha Meren käsivartta myös silloin, kun hän johti Kalevi-Liivalla tuhansien Saksasta, Puolasta, Tsekkoslovkiasta ja Suomesta tuotujen ihmisten, samoin kuin neuvostokansalaisten murhaamista.
”Vapaa Viro” - lippu oli hänellä työpöydällään rinta rinnan hakaristin kanssa, kun hän johti turvallisuuspoliisia ja SD:tä ja allekirjoitti kaikille kuolemantuomioille, joita hän kätyrinsä toimeenpanivat tuhansille syyttömille ihmisille. Se sama lippu oli Meren edessä silloin, kun hän organisoi taistelua anglofiilejä vastaan, ranskalaisia sotavankeja, Yhdysvaltain ja Englannin kansalaisia vastaan. ”Vapaa Viro”- lippu oli mukana myös siinä SS-laisten tapaamisessa Berliinissä, jossa Mere, Riipalu ja Rebane (kaikki kolme ovat löytäneet turvapaikan Englannissa) ja muut sotarikolliset ”kolmannen valtakunnan” romahtamisen lähestyessä perustivat järjestön, jonka nimi kannattaa mainita: ”Viron vapausliitto eli SS-yhteisapu”. Että osaa olla liikuttava yhteisö: vapaus ja SS.
Päivä päivältä kuulemme lisää, millaista vapautta Virolle suunnitteli SS-lainen Mere.

Todistaja Madar, Jägalan komentaja Aleksander Laakin autonkuljettaja.

”Jägalan leiriin tulin sen jälkeen, kun Kalevi-Liivalla oli Meren johdolla jo ammuttu Raasikun asemalle saapuneet Tsekkoslovakian kansalaiset. Toisen junan, joka tuli perille kaksi viikkoa myöhemmin, ottivat vastaan Raasikun asemalla Mere, Bergmann, Laak ja muut. Toin omalla autolla asemalle myös Gerretsin. Tuolloin ihmisiä ajettiin väkivalloin ulos vaunuista. Sitä johtivat Mere ja Bergmann. He henkilökohtaisesti lajittelivat ihmiset. Meren ja Bergmannin käskystä eroteltiin nuoret ja työkykyiset vanhoista, naisista, lapsista ja sairaista. Ensimmäiset vietiin Jägalaan. Ne, jotka kuuluivat toiseen ryhmään – heitä oli ehdoton enemmistö- vietiin suoraan Raasikulta Kalevi-Liivalle...
Minun autoon lastattiin kuolemaantuomittujen matkalaukut ja ajoin Jägalaan. Sain heti kuitenkin kiireisen tehtävän, viedä laatikollinen viinaa Kalevi-Liivalle. Kun tulin Kalevi-Liivalle, tappaminen kävi jo tohinalla...
Syyttäjä: Oliko Kalevi-Liivalla sen jälkeen teloituksia?
Madar: Oli. Laak teloitti ihmisiä usein oman verenhimonsa tyydyttämiseksi. Hän laittoi heidät autooni, istui itse viereeni ja käski ajaa Kalevi-Liivalle.
Syyttäjä: Miksi heidät tapettiin?
Madar: Laak sanoi, että he ovat sairaita.
Syytäjä: Montako kertaa veitte ihmisiä teloitettavaksi Jägalan leiristä?
Madar: 6-7 kertaa. Kun Laak valmistautui tulevaksi teloitukseksi, lähetti hän aina Gerretsin etukäteen Kalevi-Liivalle. Hänen piti huolehtia, että kuoppa olisi valmiiksi kaivettu, kun me saavumme. Kuopan reunalla Gerrets pakotti ihmiset riisuuntumaan alasti. Ne, jotka eivät suostuneet, hän pieksi kepillä. Laakilla oli myös keppi. He pieksivät sairaat ennen ampumista.
S: Mitä tiedätte vielä ihmisten tappamisesta Jägalassa?
M: 1943 maaliskuussa Laak korosti, että on tulossa kaksi autollista mustalaisia. Bussissa oli aikuisia – miehiä ja naisia, kuorma-autolla tuotiin lapset. Aikuisia oli 20, lapsia kolmen ja kuuden vuoden vanhoja oli 19.
S: Kuinka heidät tapettiin?
M: Aluksi ammuttiin aikuiset. Gerrets kysyi Laakilta, pitääkö ihmisten riisua vaatteensa ennen ampumista. Laak katsoi bussiin, näki, että ihmiset olivat ryysyissä ja sanoi: ”Noiden narujen kanssa ei tehdä mitään. Pitäköön päällään.”
Kun aikuiset mustalaiset oli teloitettu, alkoivat Gerrets ja Viik heitellä lapsia autosta maahan ottaen kiinni lapsia käsistä ja jaloista. He heittivät lapset kuoppaan. Auto seisoi kuopan reunalla. Laak oli itse kuopassa, hän ampui. Myöhemmin hänen tilalleen meni Viik....
S: Vieläkö oli tappamisia?
M: Se oli 1943 heinäkuussa. Lauantai-iltana Laak sanoi, että laittaisin auton valmiiksi – pitää mennä keskusvankilaan. Menimme. Auto jäi pääportin luokse. Laak meni nopeasti vankilaan ja noin tunnin kuluttua toi sieltä 15-16 tyttöä, jotka tunki autoon. Veimme ne tytöt Kalevi-Liivalle, missä Gerrets jo odotti. Myös nyt hauta oli jo valmiina kuolemantuomituille – Gerrets oli pitänyt siitä huolta. Laak ja Gerrets antoivat tytöille käskyn riisuuntua. Sen jälkeen komentaja ampui heidät....
S: Mitä tapahtui ammuttujen vaatteille?
M: Myös tällä kertaa ne lastattiin autooni. Vein heidän vaatteensa ja jalkineensa Tallinnaan Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n varastoon. Se sijaitsi Toompealla. Tapettujen tavarat otti haltuunsa varastonhoitaja Tärno. Hän tunnisti vaatteista, että sillä kertaa oli fasistien uhriksi joutunut samat naiset keskusvankilasta, jotka olivat useita kuukausia hänen varastossaan lajitelleet tavaroita. Se oli suuri varasto...

Aiemmin varastonhoitaja Albert Tärno oli todistanut:
”Madar kertoi, että otti naiset kyytiin keskusvankilasta ja vei Jägalaan, missä heidät tapettiin. Kysyin Madarilta, kuinka se tehtiin. Hän kertoi, että Laak tappoi naiset. Tapettujen joukossa oli yksi äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa. Viimeinen ei suostunut ennen ampumista riisuuntumaan vaan alkoi itkeä. Laak oli sanonut hänelle: ”Ota mekko pois päältä. Toisessa maailmassa sinut otetaan vastaan myös alastomana.”
S: Keitä he olivat?
T: Äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa olivat Berliinistä. Mieleeni on jäänyt, että äidin nimi oli Paula Braun.....

Madarin kuulustelu jatkuu.
Syyttäjä: Kävikö Mere varastossa, jossa Jägalasta tuotuja tavaroita säilytettiin?
Madar: Tietenkin kävi. Hän tuli usein yhdessä Bergmannin kanssa. He valitsivat itselleen parhaimmat vaatteet ja tavarat, jotka olivat kuuluneet ihmisille, jotka he itse ampuivat Kalevi-Liivalla.

Oikeusistunnon aikana selviää, että Laak erityisesti ahnehti omien uhriensa omaisuutta. Madarin todistajanlausuntoa kuunnellessa tulee vieläkin selvemmäksi, millä rahalla Laakin Winnipegin huvila on rakennettu ja millä rahalla ostettu mukava auto, jota hän käytti. Laak on rakentanut perheensä hyvinvoinnin tuhansien eri Euroopan maista tuotujen ihmisten verelle. Jos entinen Jägalan vanki, Torontossa nyt asuva Margerete Zarkover lähtisi yhteen toiseen Kanadan kaupunkiin ja astuisi taloon, jossa asuu teloittaja Laakin vaimo, hän näkisi siellä luultavasti esineitä, jotka kuuluivat joskus hänelle tai hänen ystävättärilleen, jotka saapuivat Tsekkoslovakiasta Raasikun asemalle. Samanlaisia tavaroita voisi luultavasti nähdä myös Australiassa Sydneyssä, johon pakeni sotarikollinen Viks. Ja kyllähän kuolleilta varastettuja esineitä löytyy muualtakin – kaikkialta, mistä itselleen on löytänyt turvapaikan miehitetyn Viron alueella toimineet entiset SS-laiset.
Syyttäjä: Veivätkö Gerrets ja Laak teloitettujen tavaroita?
Madar: Kyllä. Vuonna 1943 yhtenä lauantai-iltana Laak antoi käskyn valmistaa auto Haapsaluun ajamiseksi. Autoon lastattiin 20 matkalaukkua.
Syyttäjä: Mihin matkalaukut toimitettiin?
Madar: Haapsaluun Laakin kotiin. Laakin mukana matkusti Haapsaluun myös Gerrets.
Syyttäjä: Oliko se ainoa kerta?
Madar: Parin viikon kuluttua matkusti Laak yksin Haapsaluun. Tuolloin vein hänen taloonsa 40-50 matkalaukkua.
Syyttäjä: Kävivätkö turvallisuuspoliisi ja SD:n johtohahmot usein Jägalan leirissä?
Madar: Mere ja Ennok kävivät Jägalassa useasti. He tulivat Laakin luokse lauantai-iltaisin kylään. Yhdessä järjestettiin juominkeja, joihin Laakin käskystä tuotiin usein nuoria naisvankeja. (Mere kävi Kalevi-Liivalla ja johti Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleiden ihmisten teloitusta. (s.99))

Maaliskuun 9. päivän aamuistunto.
Jägalan leirin vartijat todistavat. Asmer oli 16-vuotias, kun hän vapaaehtoisena astui Meren johtamaan turvallisuuspoliisin palvelukseen. Todistaja vahvistaa, että vartijat juopottelivat ja varastivat. He suorastaan tappoivat toinen toisiaan. Ja kaikkea sitä vain siksi, että tehdä ”tuohta”, hankkia enemmän arvoesineitä. Hän muistuttaa, kuinka yksi humalainen vartija kehuskeli lähtevänsä lomalle kotiin Tarttoon mukanaan runsaasti kalliita arvoesineitä.
”Vartijoilla oli paljon kelloja, jotka oli varastettu ihmisiltä, jotka ammuttiin Kalevi-Liivalla.”
Asmer kertoo, kuinka vartija Uibon kuolemantuomio päätettiin.


jatkuu....

Ihmisoikeusloukkauksista valitetaan yhä useammin

Julkaistu Turun Sanomissa 03.09.1995

Ihmisoikeuksien loukkauksista
valitetaan Virossa yhä useammin

TS/Tallinna
Leena Hietanen

Tallinnassa toimiva kansalaisjärjestö Ihmisoikeuksien tiedotuskeskus on saanut jo tämän vuoden aikana 700 valitusta ihmisoikeuksien loukkauksista Virossa. Keskuksen johtaja Larissa Jakovlevan mukaan pääongelmia ovat venäläisvähemmistön kansalaisuuteen, oleskelulupiin ja matkustusdokumentteihin liittyvät kysymykset. Uutena ryhmänä ovat tulleet virolaiset. Heidän valituksensa koskevat tilannetta, jossa asunnot on palautettu entisille omistajille ja asukkaat ovat joutuneet lähtemään. He peräävät oikeutta omaan kotiinsa.
Jakovlevan mukaan Virossa on runsaasti tapauksia, joita voi kutsua ihmisoikeusrikkomuksiksi.
”Hankaluutena on, että Viro ei ole ratifioinut Euroopan Neuvoston ihmisoikeuksia koskevia sopimuksia eikä myöskään Viron ja Venäjän välistä joukkojen poistumissopimusta. Viron lakien avulla asioille ei voi etsiä apua”, Jakovleva sanoo.

Raportti
lähdössä
Viiden yksityishenkilön ja tanskalaisen ihmisoikeuskeskuksen avulla Tallinnaan perustettu keskus on toiminut hiukan yli vuoden. Larissa Jakovleva toteaa, että keskuksen resurssit ovat riittämättömät.
”Kaksi asiantuntijaa auttaa lakiasioissa tekemään selvityspyyntöjä Viron viranomaisille. Olemme keskittyneet vain kansalaisuuskysymyksiin, vaikka aiheita olisi enemmänkin, sillä voimavaramme eivät riitä muuhun.”
Ihmisoikeuskeskus valmistelee parhaillaan raporttia Viron ihmisoikeustilanteesta YK:n ihmisoikeuskomitean kokoukseen Genevessä lokakuussa.
”Meillä on vain mielipidevaltaa, joten haluamme muuttaa käsitystä Virosta maana, jossa kaikki on kunnossa. Kansainvälisten organisaatioiden kautta voidaan painostaa Viroa ratifioimaan kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Viron lainsäädäntö ja politiikka on niin ovelaa, että on hyvin vaikea todistaa ihmisoikeusloukkauksia. Toistaiseksi ihmiset kokevat itsensä lähinnä kiusatuiksi.”
Jakovleva pitää ongelmana keskuksen huonoja suhteita virolaisiin päättäjiin.
”Meidät koetaan vastarintaliikkeenä hallitusta vastaan, mitä me emme suinkaan ole.”
Venäläisten aktivoituminen omien kansalaisuusongelmiensa takia ei ole Jakovlevan mielestä myöskään odotettavaa.
”Venäläiset ovat hajallaan ja demoralisoituneita. He ovat kadottaneet uskonsa ja luottamuksensa kaikkiin järjestelmiin.”

Sotilasperheillä
hankalinta
Koska Viro ei ole ratifioinut viime vuotista joukkojen vetäytymissopimusta, jossa säädettiin eläkkeellä oleville neuvostoupseereille oikeus jäädä Viroon, sotilasperheiden kohtalo on edelleen epäselvä. He ovat jättäneet oleskelu- ja työlupahakemuksensa, mutta Viron lakien mukaan heillä ei ole oikeutta jäädä Viroon.
Jakovlevan vastaanotolla on venäläisen upseeriperheen tytär Irina valittamassa omaa kohtaloaan. Hänen isänsä kuuluu virolaisen tulkinnan mukaan niin sanottuihin ”miehitysjoukkoihin”, sillä hän oli Venäjän armeijan palveluksessa Viron itsenäistyessä. Hänen 22-vuotias tyttärensä Irina on syntynyt ja kasvanut Tallinnassa, mutta amerikkalaisten johdolla toteutettavan joukkojen kotiuttamissopimuksen nojalla myös hänen pitäisi muuttaa vanhempiensa mukana Pietariin.
Irina pitää asiaa ihmisoikeusloukkauksena, sillä hän on täysi-ikäinen ja hänellä on mielestään oikeus kotiinsa Virossa. Venäjälle hän ei aio mennä vaan suunnittelee paperiavioliittoa Ruotsiin. Hänen olonsa tekee hankalaksi se, että viranomaiset ovat ilmoittaneet hänen tarvitsevan maasta poistumisviisumin. Sen hän saa vain Venäjälle, mikäli hän allekirjoittaa paperin, missä hän vapaaehtoisesti luopuu tavoittelemasta Viron kansalaisuutta.
Ihmisoikeuskeskuksen lakimies aikoo tehdä asiasta kyselyn kansalaisuusviraston johtajalle.


Kommentit:

1. Turussa työskennellyt virolainen toimittaja Sirje Kiin teki artikkelista uutisen virolaiseen Eesti Päevalehteen otsikolla ”Suomalainen lehti syyllistää Viroa” (12.09.1995). Sen seurauksena virolainen ekstremisti, Paul-Erik Rummo teki eduskuntakyselyn artikkelin kirjoittaneesta toimittajasta venäläisen propagandakoneiston äänitorvena. Eduskuntakysely ei koskaan edes edennyt yhteydenotoksi allekirjoittaneeseen. Sen sijaan Ihmisoikeuksien tiedotuskeskuksen johtaja Larissa Jakovleva soitti ja kertoi, ettei hänen toimistonsa ollut koskaan joutunut vastaavanlaisen huomion ja häirinnän kohteeksi. Erilaiset virolaiset viranomaiset vaativat luettavakseen valmisteilla olevaa ihmisoikeusraporttia ja alkoivat uhkailla toimistoa sulkemisella. Viron suojelupoliisi otti keskuksen tarkkailuunsa. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa se, että toimittajan täytyy kyetä suojelemaan lähteitään. Jakovleva luopui myöhemmin toimiston johtajan roolista. Hän meni naimisiin keskuksen asiantuntija, Aleksei Semjonovin kanssa, josta tuli keskuksen johtaja. Tämän artikkelin jälkeen Virossa ryhdyttiin avoimesti vaikeuttamaan Ihmisoikeuksien tiedotuskeskuksen toimintaa syytöksillä kytköksistä Venäjän hallitukseen. Keskusta on uhkailtu jatkuvasti sulkemisella.
2. Irina Kurova pääsi lähtemään Virosta Saksaan, jossa hän solmi rakkausavioliiton. Hän kävi myöhemmin Virossa tapaamassa ystäviään, mutta ei koskaan päässyt eroon vastenmielisyydestään Viroa kohtaan.

Ihmisoikeustarkkailijoiden kootut typeryydet

"Ihmisoikeustarkkailija on diplomaattipassilla, mersua tienaava tyhjäntoimittaja." Petri Krohn

Ihmisoikeustarkkailijoiden suusta kuultua.

”Mitä syytä suomalaisella on puolustaa neuvostoupseerin tytärtä?”, ETYJ:in ihmisoikeustarkkailija, saksalainen Uwe Mahrenholtz kysyi ensimmäiseksi, kun ihmettelin, millä perusteella Viro kuvittelee karkottavansa Virossa syntyneen, 22-vuotiaan Irina Kurovan, jonka isä oli entinen KGB-upseeri. (Vuosi 1998)

”Ei Virossa loukata ihmisoikeuksia. Ainoa, joka väittää Virossa loukattavan ihmisoikeuksia on Venäjä. Koska Venäjä käy Tsetsenian sotaa ja rikkoo itse ihmisoikeuksia, Virossa ei rikota ihmisoikeuksia”, ETYJ:in suomenruotsalaisen ihmisoikeustarkkailija Rurik Holmbergin vastaus epäilyksiini, että Viron kiinteistömarkkinoilla tehdään ihmisoikeusrikoksia.
Suomalainen tuttavani kertoi, miten kiinteistövälittäjät kävivät uhkailemassa hänen talossaan asuvia venäläisiä. Jos venäläiset eivät suostuisi myymään asuntojaan, he jäisivät vaille oleskelulupaa ja heidät karkotettaisiin maasta. Talooni tunkeutunut ”ullakkovaras” puolestaan perusteli rakennuslupaansa talon ullakolle niin, että hänen tehtävänään on talon virolaistaminen. Käsitykseni oli, että Virossa pyrittiin Israelin tapaan tekemään etnisiä puhdistuksia rakennuslupien ja kaupunkisuunnittelun avulla. (vuosi 1995?)

”Virossa ei rikota ihmisoikeuksia, koska täällä ei näy verta”, YK: n palveluksessa ollut suomalainen naisjuristi ja ihmisoikeustarkkailija vastauksena ihmettelyyni, että kaikki ihmisoikeusloukkauksista valittavat henkilöt kuuluvat samaan etniseen ryhmään. Sen olisi mielestäni pitänyt saada hälytyskellot soimaan ihmisoikeustarkkailijoiden korvissa. (Vuosi 1995?)

(Petrin kommentti: juristeilla ei todellakaan ole mielikuvitusta.)

Viro kansallistaa suomalaisten pankkien omaisuutta

(Julkaistu Kauppalehdessä 22.08.1996)

VIRO KANSALLISTAA SUOMEN
PANKKIEN OMAISUUTTA
Pankkien ja virolaisten laillisuuskäsitykset täysin vastakkaisia Ookeanista
KL TALLINNA
Virolaisen kalastusyhtiön Ookeanin panttisopimuksista syntynyt kiista on palauttanut keskustelun alkuun eli oliko Ookean edeltäjänsä Estrypbromin oikeusseuraaja vai ei? Postipankki, OKO ja Ost-West-Handelsbank pitävät oikeusseurantoa kiistattomana. Vaikka Virossa muodollisesti oikeusseuranto on hyväksytty, käytännössä sekä viranomaiset että oikeuslaitos ovat toteuttaneet tulkintaa, joka kieltää sellaisen olemassaolon.
Panttisopimusten taustalla on yhteisyritys ESVA, jonka perustivat vuonna 1989 yleisliittolainen Estrybprom ja Valio. Yhteisyrityksen lainoja takasivat Postipankki, OKO ja saksalainen Ost-West-Handelsbank.
Ookeanin lakimies, pesänhoitajien neuvonantaja ja entinen oikeusministeri Urmas Arumäe muistuttaa, että ESVA oli neuvostoliittolais-suomalainen yhteisyritys. Viron itsenäistyessä vuoden 1991 lakien nojalla Viron valtio otti vastaan vain tietyt varat yleisliittolaisesta Estrybpromista. Arumäe korostaa, että kansallistamisen yhteydessä Viron valtio ei ottanut vastaan ESVA:n osakkeita eivätkä Estrybpromin pankkien takausvastuut siirtyneet virolaisille vaan jäivät Neuvostoliitolle.
Vaikka talousministeri Toomas Sildmäe allekirjoitti 1993 sopimuksen, jolla oikeusseuranto ja pankkien noin 60 miljoonan markan saatavat vahvistettiin panttaamalla kuusi Ookeanin laivaa, Arumäe katsoo, että Viron valtio teki virheen. Konkurssipesänhoitajien neuvonantajana hän auttoi liikkeelle oikeusprosessin, jolla pankkien panttisopimukset on pyritty mitätöimään. Viron talousministeri Andres Lipstok on lähtenyt kiistämään panttisopimuksia luonnehtien Sildmäen allekirjoittamaa asiakirjaa "kirjeeksi". Samanaikaisesti pesän varat on myyty ja eikä ole uskottavaa, että pesästä löytyy pankeille jaettavaa.
Pankkien yritykset suojella panttejaan ovat olleet turhia. Lopputuloksena virolaiset hoitivat prosessin niin, että pankit jäivät nuolemaan näppejään. Arumäe kiistää, että virolaiset olisivat Estrybpromin kansallistamisen yhteydessä vaivihkaa kansallistaneet myös suomalaisten pankkien pantit. Hänen mielestään pankit ovat saaneet kaiken tarpeellisen Paljassaaren kalanjalostustehtaan osakkeiden kautta. Kun ESVA teki konkurssin keväällä 1993, Valio ja pankit ostivat konkurssipesän. Pankit lunastavit uuden yhtiön, Paljassaaren kalanjalostustehtaan osakkeita, jotka Arumäen mielestä kompemsoivat panttisopimukset.

Yritysrekisteri
lahjomaton
Arumäen ja talousministeriön käsityksiä eivät tue pankit, faktat eikä Viron yritysrekisteri. Yritysrekisterin ensimmäinen dokumentti Estrybpromista on vuodelta1989, jossa yleisliittolaisen teollisuusyrityksen yhtiöjärjestys on rekisteröity Riiassa. Seuraava merkintä yritysrekisterissä on Neuvostoliiton liberaalimman talouspolitiikan ajalta 28.02.1990, kun Estrybprom on rekisteröity Tallinnassa. Estrybpromista muodostetaan paikallisten työntekijöiden kollektiivin vuokrayhtiö (rendiettevõtte) ja Estrybpromin status muuttuu yleisliittolaisesta tasavaltalaiseksi. Siitä tulee itsenäinen (isemajandav) yhtiö. Viron itsenäistyttyä ensimmäinen muutos yritysrekisterissä on 18.11.1991, jolloin Viron Korkeimman Neuvoston kieliasetuksesta johtuen yhtiön nimi vironnetaan Rendikoondis Ookeaniksi. Seuraava ja viimeinen merkintä on 25.06.1993, jolloin vuokrayhtiö Ookeanista tulee valtionosakeyhtiö RAS Ookean. Rekisteritietojen mukaan muutokset ovat olleet luonteeltaan vain yhtiön uudelleen järjestelyjä. Rekisterin perusteella mitään kansallistamista ei ole tapahtunut vaan oikeusseuranto on ollut jo vuodesta 1990, mitä todistaa sekin, että Venäjä ei esittänyt mitään vaatimuksia Estrybpromin omaisuudesta, mm. 57 kalalaivasta.

Tulkinnat
jälkikäteen
Pankit saivat hetkellisen voiton talousministeri Toomas Sildmäen vahvistaessa Ookeanin velanmaksun pankeille. Arumäe sanoo, että virolaisten oli poliittista skandaalia välttääkseen allekirjoitettava, vaikka oikeudellista perustetta asialle ei hänen mielestään ollutkaan.
Arumäe ja talousministeriö alkoivat jälkikäteen kiistää oikeusseurantoa. Ookeanissa suunniteltiin järjestelmällistä pankkien torjuntaa velkojien joukosta. Talousministeriön asenne kuvastuu Ookeanin hallintoneuvoston pöytäkirjoista. Talousministeriön neuvonantaja Raa Vunk ehdottaa suoraan 1994 lopussa omaisuuden turvaan viemistä pankeilta:
"Laivat pitää siirtää uudelle yhteisyritykselle ja toiminta holding-yhtiölle." Silloinen hallituksen puheenjohtaja Feliks Undusk allekirjoitti pöytäkirjan. Suunnitelmat jäivät kuitenkin vain ehdotuksiksi.
Oikeusprosessi on muuttunut farssiksi, sillä panttisopimusten palautus on edelleen kesken, vaikka jo 1994 yhden laivan tulot on maksettu pankeille.

Valtio
oikeuteen
Postipankki, OKO ja Ost-West-Handelsbank pitävät mahdollisena, että ne nostavat vahingonkorvauskanteen Viron valtiota vastaan Ookeanin omaisuuden hävittämisestä. Myös konkurssipetossyytteet ovat mahdollisia.
LEENA HIETANEN

kuvateksti:
Pankkien rahoilla rakennettu ESVA:n kalatehdas toimii Tallinnassa uudella nimellä.


OOKEAN ON
VARASTAMISEN KÄSIKIRJA
Ookeanin johtajana vuosien 1993-1994 vaihteessa toiminut amerikkalainen Ervin Hopp neuvotteli panttisopimukset voimaan pankkien kanssa. Hänet oli pyydetty yhtiön johtoon nostamaan yhtiö jaloilleen. Hopp törmäsi outoihin asioihin. Viron valtio oli siirtänyt vastikkeetta yhtiön omaisuuksia taseesta; sataman, sairalaan ja kalanjalostustehtaan. Hopp uhkasi Viron valtiota oikeusjutulla omaisuuden hukkaamisesta.
Hopp piti Ookeanin nostoa mahdollisena, mutta suurin ongelma oli talousministeriön asenne: parasta, mitä neuvostotehtaille voi tehdä, oli niiden tuhoaminen. Ookeanin johdettiin sen mukaisesti. Hoppin mielestä oli skandaalimaista, että kansainvälisessä yhtiössä, jonka laivat eivät koskaan käyneet Viron merivesillä, yksikään ei puhunut englantia. Osaamisen ja kielitaidon puute johtivat siihen, että sopimukset tehtiin vastapuolen johdattelemana. Rahaa virtasi talosta ulos.
Myöhemmin talonväki oppi ottamaan omansa. Talousministeriön kanssa hyvää yhteistyötä tekevä hallintoneuvoston jäsen palkittiin yhtiön omaisuudella. Yhtiön johdot ja heitä lähellä olevat tahot myivät laivoja perustamilleen off-shore-yhtiöille.
"Ookean on varastamisen käsikirja, joka pätee tänä päivänäkin Virossa", Hopp sanoo.
Ervin Hopp riitantui ensin Viron valtion edustajien kanssa, mutta myöhemmin myös pankkien kanssa, joiden takuuosuutta hän halusi neuvotella pienemmäksi. Talousministeriön ja pankkien toimesta Hoppin aika yrityksen johdossa jäi hyvin lyhyeksi. Hän erosi tehtävistään.
LEENA HIETANEN

ENNAKOTAPAUS
IKEA VOITTI
Ruotsalaisella huonekalukonserni IKEA:lla oli hankaluuksia Viron valtion kanssa neuvostoaikaisista lainoista. Ikea oli tehnyt sopimuksen 1989 neuvostoliittolaisen Eksportlesin kanssa 165 miljoonan Ruotsin kruunun lainasta, jolla uusittiin eri puolilla Neuvostoliittoa olleiden huonekalutehtaiden laitteistoa. Virossa kahdekan huonekaluvalmistajaa sai uudet laitteet. Kun Viro itsenäistyi, osa virolaisista yhtiöistä kieltäytyi maksamasta lainoja takaisin, koska lainan oli ottanut neuvostoyhtiö eikä virolaisten yhtiöiden nimiä ollut yhdessäkään paperissa. Osa yhtiöistä oli lisäksi ostanut laitteet omakseen venäläisiltä ruplahintaan.
IKEA ei alkanut leikkiä Viron valtion kanssa vaan vei asian 1993 Tukholman välimiesoikeuteen syyttäen Viroa IKEA:lle kuuluvan omaisuuden takavarikosta 30 miljoonan Ruotsin kruunun edestä.
Välimiesoikeuden päätös määräsi Viron valtion maksamaan IKEA:lle summan. Se katsoi, että virolaisten huonekaluyritysten laitteiston uusinta oli tapahtunut IKEA:n ja yritysten suorien kontaktien kautta. Neuvostokäytännön mukaan ne eivät kuitenkaan voineet itse ottaa lainaa vaan siihen tarvittiin neuvostoliittolainen yhtiö.
Myös Postipankilla, OKO:lla ja Ost-West-Handelsbankilla olisi ollut mahdollisuus viedä Viron valtio Tukholman välimiesoikeuteen, sillä talousministeri Toomas Sildmäen allekirjoittaman sopimuksen rikkomiset ratkaistaan Tukholman välimiesoikeudessa. Miksi pankit eivät ole sitä tehneet? Pankkien edustajien mukaan he luottivat virolaiseen oikeuskäytäntöön.
LEENA HIETANEN

Kloogan kauhut

Kloogan kauhut

Kloogalla avattiin syyskuun 1. päivänä 1994 muistomerkki Virossa tapettujen juutalaisten muistoksi. Viron juutalainen seurakunta julkaisi tapahtuman yhteydessä lehdykän, jossa kuvataan Kloogan keskitysleirin eloa ja tuhoa.
Kesäkuussa 1944 Kloogan keskitysleirissä oli säilyneiden rekisteritietojen mukaan 2186 ihmistä. Leirissä sijaitsivat puutyö- ja betoniverstaat. Leirillä kävivät työnjohtajina ja kirjanpitäjinä myös paikalliset asukkaat, minkä takia kuri leirillä ei ollut erityisen tiukka. Kloogassa oli korkeasti koulutettuja vankeja kuten Vilnan Filharmonikkojen kapellimestari Durmaschkin, Vilnan tuberkuloosisairaalan johtaja Potschter, kirjailija Bastomski, runoilija Rosental, historioitsija Kruck, kuuluisat lääkärit Salkinsohn, Pomeranz, Feldstein, Schwarz ja monet muut.
Saksalaiset johtivat leiriä, mutta vanginvalvojat olivat virolaisia. He eivät suhtautuneet vankeihin erityisen vihamielisesti. Kun vangit vietiin metsätöihin, vartijat lupasivat heidän vierailla paikallisissa taloissa, sillä monet paikalliset halusivat auttaa vankeja.
Syksyllä 1944 oli selvää, että saksalaisten päivät ovat luetut. He alkoivat likvidoida työleirejä. Myös Kloogan kohtalo oli päätetty. Vankien määrän huomioon ottaen heidän tuhoamisensa tavallisilla menetelmillä ei tullut kysymykseen.

Puupinoihin
poltettavaksi
Puna-armeijan kolkutellessa Tallinnan portteja saksalaiset perääntyivät paniikissa. Kloogan keskitysleirissä noin 40 kilometrin päässä Tallinnasta he ryhtyivät kiireesti likvidoimaan leirin noin 2100 juutalaista. Virolaiset vartijat lähetettiin kotiin.
Leirille hankittiin suunnitelman mukaisesti tukkeja. Vankien tehtävänä oli latoa tukit pinoihin ja asettua makaamaan hirsien päälle, johon heidät ammuttaisiin. Seuraava vankiryhmä nostaisi uudet hirret ruumiiden päälle. Hirsikekoja tulisi neljä ja ne olisivat neljäkerroksisia. Myöhemmin ne valettaisiin bensiinillä ja sytytettäisiin palamaan. Tuhka levitettäisiin ympäriinsä. Ruumiiden hautaamiseksi ei ollut enää aikaa. Paikalle oli kutsuttu Sonderkommando I, joka oli tällaiseen työhön erikoistunut.
Aamulla 19.09.1944 vangit laitettiin riviin leirin alueelle. Heille kerrottiin, että leiri evakuoidaan. Vangit uskoivat aluksi tarinaan. Ensimmäisessä ryhmässä noin 300 vankia vietiin metsään ”valmistelemaan” evakuointia. Pian vangit kuitenkin ymmärsivät, mistä oli kysymys. Osa ryhtyi vastarintaan ja onnistui pakenemaan metsään. Saksalaisilla ei ollut enää aikaa takaa-ajoon. Saksalaisten onnistui saada väkivalloin enemmistö juutalaisista asettumaan pitkälleen tukkien päälle. Yhteensä kekoja tuli kolme, neljäs jäi puolikkaaksi.
Leirissä olleet vangit hermostuivat ammunnan kuullessaan. Kun saksalaiset tulivat hakemaan uutta ryhmää, leirissä syntyi paniikki. Vangit juoksivat leirissä sikin sokin pakopaikkaa etsien. Teloittajat oivalsivat, etteivät he onnistu toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa. Suuri ryhmä juutalaisia vietiin puuparakkiin ja ammuttiin sinne. Ovet suljettiin ja parakki poltettiin ruumiiden ja osittain vielä elossa olevien vankien kanssa. Leiriin oli jäänyt vielä noin 800 vankia. Heidät ammuttiin tavattaessa paikan päälle. Yhteensä tapettuja oli noin 2000. Elossa säilyi 87 vankia. Yöllä 20.09.1944 saksalaiset pakenivat.

Pikkupojan
muistot
Seuraavana aamuna kyläläiset ryhtyivät tutkimaan varovaisesti leiriä. Elu-lehdessä Ilmar Laherand kertoo ilman olleen täynnä raskasta, käristyneen rasvan hajua.
”Se oli heti jotenkin täysin erilainen haju kuin mikä nousee paistinpannulla palaneesta ruuasta. Myöhemmin selvisi, että se oli palaneen ihmislihan haju”, hän kertoo.
Uteliaisuus ajoi Laherannan Kloogan leirille.
”Olin käynyt leirillä useasti aikaisemminkin, sillä pikkupoikia kiinnostivat kaikki rautatieaseman ja leirin ympärillä tapahtuva. Nyt Soodajärven lähistöllä aukeni todella hirveä näkymä. Aukealla oli neljä puupinoa, noin puolentoista metrin korkuisia. Kaksi pinoista oli kokonaan palanut, yksi vain puolittain. Pinot vielä savusivat. Neljäs pino ei ollut syttynyt, vaikka sitäkin oli yritetty sytyttää”, Laherand kertoo.
”Ruumiit lepäsivät pinoissa niin, että ensin oli kerros puita ja sitten kerros ihmisiä. Joka puolella makasi myös niitä ihmisiä, jotka olivat yrittäneet paeta, mutta jotka oli ammuttu. Heitä oli siellä myös paljon, ehkä 50-60 kuollutta.”
”Satakunta metriä rautatieaseman suuntaan oli ollut yksi suuri puinen parakki. Se oli myös palanut maan tasalle. Hirret ja tuhka olivat sekoittuneet ihmisten luihin. Silmääni pisti, että palaneet pääkallot olivat jostain syystä yhdessä suuressa pyramidin kaltaisessa kasassa. Ilmeisesti ihmiset kerääntyivät ennen kuolemaa yhteen....”
”Kävin sitä murhapaikkaa vielä useasti katsomassa. Erittäin pelottavalta tuntui, että palaneiden raunioiden keskellä jouduin joka kerta silmätystin venäläisten sotilaiden kanssa. He sorkkivat tuhkaa. Ehkä he etsivät uhrien kultahampaita tai muita arvoesineitä. Se oli erityisen vastenmielistä.”
”Kummallista oli myös se, että niin puupinot kuin ruumiit jätettiin pitkäksi ajaksi vetelehtimään paikoilleen. Paikalla kävi kaikennäköisiä komiteoita ja muutakin kansaa. Vasta paljon myöhemmin paikalle tuotiin saksalaiset sotavangit, jotka kaivoivat haudat ja hautasivat ruumiit,” Laherand kertoo.

Stalin
asialla
Eesti Ekpress-lehdessä virolainen kirjailija Uno Laht arvioi Kloogan leiri jääneen murhayön jälkeen pitkäksi aikaa nähtäville itsensä Stalinin toivomuksesta. Hän tekee johtopäätöksen kolmen johtajan sähkeiden kokoelmasta.
”Englannin pääministeri Sir Winston Churcill onnitteli Stalinia tärkeän satamakaupungin, Tallinnan, valloituksen johdosta. Hän pyysi samalla lupaa Moskovassa olevalle brittiläisen laivaston sotilasattasealle päästä tutkimaan saksalaisten ”akustista torpedoa”, joka oli ainoana räjähtämättömänä ”sikarina” jäänyt sotasaaliina Tallinnan satamaan. Ovela Uncle Joe lähetti kuitenkin ryhmän mukana läntisiä sotakirjeenvaihtajia... tunnistamaan hautaamattomia ruumiita. Kynäniekkojen joukossa oli esimerkiksi Mr Harrison-Salisbyry, tuleva New York Timesin Grand Old Man ja näytelmäkirjailija Lillian Hellman, joka oli USA:n suulähettiläs Harrimanin kulttuurineuvonantaja. Mukana oli Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokas, englantilainen Graham Greene, kirjailija James Aldridge ja englantilainen historioitsija Alexander Werth. Ei siis ihme, että maailma muistaa Kloogan. He valmistelivat lukijakuntaansa vielä kauheampaa varten - aivan Euroopan sydämessä. On muistettava, että liittolaisilta kului vielä kahdeksan pitkää sotakuukautta ennen kuin ihmiskunta järkyttyneenä alkoi ymmärtää, mitä Buchenwald, Dachau ja Mauthausen merkitsivät. Ja todella, juuri Kloogalta syyskuun lopussa 1944 roihahti raivokkain fasismin vastainen propagandarynnäkkö. Itärintamalla alettiin vaatia kostoksi silmä silmästä....- Ilja Ehrenburgin kehotuksesta. Näin tiedostettiin XX-vuosisadan painajainen, joka nyt tunnetaan paremmin Holokaustina”, Uno Laht kirjoittaa.


Kommentit:

1.Kloogan leirin kurinpidon väljyyttä kuvaa Ilmar Laherannan kertomus siitä, miten hänen perheensä tutustui kahteen vankiin. Hänen kotonaan kävi säännöllisesti yksi 30-vuotias mies mukanaan 16-vuotias poika. Kielivaikeuksien takia kommunikointi vankien kanssa oli ollut vaikeaa. Vangit olivat puhuneet hiukan saksan kieltä, Laherannan perhe puolestaan venäjää. He onnistuivat saamaan selville, että mies oli kotoisin Riiasta ja ammatiltaan opettaja. Murhayön jälkeen mies oli ilmestynyt Laherannan kotiin. Hän oli selvinnyt hengissä, mutta 16-vuotias poika oli kuollut. Miesten nimiä Laherannan perhe ei koskaan saanut tietää.

2. Puna-armeija marssi Tallinnaan 22.09.1944, kaksi päivää Kloogan murhayön jälkeen. Viro oli vapautettu fasisteista.

3. Neuvostoaikana Kloogan leirille pystytettiin muistomerkki. Sen teksti on kuitenkin Viron itsenäisyyden aikana muutettu. Neuvostoaikana teksti kertoi tapetuista neuvostoliittolaisista, nyt se kertoo tapetuista juutalaisista. Virolaisten mielestä Neuvostoliitto ei halunnut puhua juutalaisista oman anti-semitisminsä takia. Uskottavampi selitys on leniniläinen kansallisuuspolitiikka ja internationalismi. Ne korostivat ihmisen identiteettiä suurempana kuin vain kansallisena, rodullisena tai uskonnollisena kysymyksenä.

Kotimaa kadoksissa

(Julkaistu Turun Sanomissa 15.10.1996)
KOTIMAA KADOKSISSA
Harkun pahamaineisesta leiristä tuli masentuneiden naisten lepokoti
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Tallinnan lähellä sijaitsevassa Harkun internointileirissä odottaa piikkilanka-aidan takana kumipamppuisten vartijoiden valvomina kuusi naista päätöstä Viron kansalaisuusvirastolta, keitä he ovat. Neuvostoliiton hajoaminen jätti entisiin neuvostotasavaltoihin lukuisan joukon ihmisiä, joiden kotimaa ja kansalaisuus ovat epäselviä. Viro sai kaaoksesta osansa.

Kyseenalainen
maine
Harkun internointileiri sai kesällä kyseenalaista kuuluisuutta, kun leiriltä pakeni kaksikymmentä miestä, joista kaksi yritti etsiä Riiassa Ruotsin lähetystössä poliittista turvapaikkaa. He eivät ennättäneet jättää hakemustaan, kun poliisi pidätti heidät.
Tuolloin paljastui, että muutama leiriläinen oli ollut suljettuna jo kaksi vuotta odottaen Viron kansalaisuusviraston päätöstä oleskeluluvista. Pahennusta herätti myös se, että osa leiriläisistä oli Virossa syntyneitä eikä heidän pidättämiselleen nähty mitään syytä. Valokuvissa Harkua esiteltiin keskitysleirimäisillä kuvilla piikkilanka-aidan takana seisovista miehistä.
Nyt Harkussa olleet kaikki lähes 50 miestä on siirretty paremmin vartioituun leiriin, vankilaan. Leiriä ovat puolestaan piirittäneet niin ihmisoikeusviranomaiset, Punainen Risti kuin uskonnolliset järjestötkin.

Tausta usein
rikollinen
Vartija Matti Visnapuu toteaa, etteivät leiriläiset ole internoituja sanan varsinaisessa merkityksessä: sodan aikana pidätettyjä vihollismaan kansalaisia. Virossa sanalla on toinen merkitys: epäsosiaalisten, kansalaisuudettomien ihmisten sulkeminen leireihin.
"Joillakin heistä on rikollinen tausta. Usein he ovat asunnottomia, alkoholiongelmaisia, epäsosiaalisia henkilöitä. Heidän rikoksensa on se, että heiltä puuttuu passi ja henkilöllisyystodistus", Visnapuu sanoo.
"Naiset ovat joutuneet leiriin pidätyksen yhteydessä. Joko he ovat riehuneet humalassa tai näpistäneet jotakin. Niin suurta rikosta he eivät ole tehneet, että vankilaan joutuisivat", Visnapuu jatkaa.
Internointileirissä naiset alkavat järjestää papereitaan oleskeluluvan anomiseksi. Viro ei sitä heille mielellään myöntäisi vaan käy neuvotteluja Venäjän lähetystön kanssa leiriläisten lähettämisestä Venäjälle. Toistaiseksi Venäjä on järjestelmällisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan yhtään internoitua.

Vuodenkin
odottelu
Tatjana Feodorovalle tulee vuosi täyteen Harkussa. Hän työskenteli 13 vuotta Ämarin sotilaslentotukikohdassa. Kun neuvostojoukot lähtivät kaksi vuotta sitten Virosta, Tatjana kadotti asuntonsa. Hänellä ei ole sen jälkeen ollut vakituista osoitetta eikä työpaikkaa.
Virolaisen käytännön mukaan asukkaalla täytyy olla ns. neuvostoaikainen "sisäänkirjoitus", jossa hänet on merkitty tietyn asunnon asukkaaksi. Jos "sisäänkirjoitus" puuttuu, Virossa epäillään asukkaan tulleen laittomasti maahan jostakin entisestä neuvostotasavallasta vuoden 1991 jälkeen. Jos ihmisellä ei ole työpaikkaa, tulojen epäillään tulevan rikollisuudesta.

Virossa
syntyneitä
Harkun leirillä on myös Virossa syntyneitä naisia. Olga on syntynyt Narvassa. Hän lähti Venäjälle kuudeksi vuodeksi, mutta palasi myöhemmin takaisin Viroon. Olga on eronnut ja hänen 14-vuotias poikansa on huostaan otettuna Virossa. Olga on työskennellyt ompelijana. Hän selittää ongelmiensa johtuvan siitä, että hänen vanhempansa ovat kuolleet, eivätkä ole voineet vahvistaa hänelle maahan paluu kutsua.
Vartija kertoo, että monet ovat ottaneet maastamuuttoon myönnettyä avustusta, uloskirjoittautuneet Virosta ja luopuneet oikeudestaan Viron kansalaisuuteen. He ovat kuitenkin juhlineet muuttoon tarkoitetut rahat eivätkä ole koskaan lähteneetkään maasta.
Viron viranomaisten kannalta hankaluutena on kysymys, voiko ihminen kadottaa oikeutensa kotimaahansa ja kansalaisuuteensa muuttoavustuksen vastaanottamalla.

Elämäntavat
erilaisia
Mustalais-Mitronskaja on 60-vuotias kolhoosityöntekijä. Hän on syntynyt Latviassa, muuttanut Valko-Venäjälle ja palannut takaisin Latviaan. Mitronskajan "sisäänkirjoitukset" ovat olleet vähän sitä sun tätä. Kun kolhoosit lopetettiin Mitronskaja sanoo viettäneensä normaalia mustalaisen elämää.
Harkun uusin tulokas on vanha alkoholistinainen, jolle leirin tiukka raittius on tehnyt hyvää. Hän on istunut vankilassa muutaman kerran. Leiriin hän päätyi varastettuaan suklaata. Ludmilalla on venäjän kansalaisuus, mutta hän ei halua lähteä Virosta, jossa hän on asunut 40 vuotta. Hän on jo kerran saanut muuttoavustuksen. Ludmila ei ole jaksanut hoitaa eläkepapereitaan Viron sosiaaliministeriössä. Venäjälläkään hän ei saisi eläkettä, sillä hänen työvuosistaan ei ole tietoa.

Talvella
lämpimään
Harkun leirin olosuhteet ovat erinomaiset. Asukkaat saavat kolme kertaa päivässä ruokaa. Heillä on suuret huoneet ja keittiö käytössä. Joskus kun naisten sukulaiset lähettävät rahaa, vartijat käyvät tekemässä heille ostoksia. Naisilla on seuranaan Harkussa kaksi nuorta miespuolista luottovankia, jotka kärsivät rangaistustaan tekemällä leirin talonmiehen työt.
Vaikka kansalaisuusviraston työskentely leirin asukkaiden oleskeluluvan ratkaisemiseksi on hidasta, naiset eivät itse ole myöskään olleet kovin aktiivisia dokumenttiensa kokoajia. Monet heistä ovat moniongelmaisia ja liian masentuneita hoitamaan paperiasioitaan. Voihan olla, että talvella Harkussa voi olla miellyttävääkin saada ruoka valmiina ja levätä lämpimässä.


kuvatekstiehdotukset:
Harkun internointileirissä on kuusi naista Ludmila (vas.), Svetlana, Irina, Tatjana (tak.), Olga ja Mitronskaja, jotka ovat entisen Neuvostoliiton kansalaisia, mutta nyt ilman kansalaisuutta.


Ludmila (vas.), Svetlana ja Irina odottavat suljetulla leirillä oleskeluluvan saantia.

Latvian mustalainen Mitronskaja saa lounaaksi keiton ja pääruuan.

Tatjana Feodorova on viettänyt Harkun leirillä jo vuoden odotellen papereitaan ja kasvatellen kissanpoikaansa.

Miespuoliset luottovangit toimivat ruuan jakajina, talonmiehinä ja remonttimiehinä Harkun leirillä.


Kommentit:
1. Jutun alkuasetelma oli tutkia Turun Sanomille Harkun leiriä eräänlaisena keskitysleirinä. Naisten kova kohtalo, ilmiselvä masennus ja siitä seurannut elämän hallinnan kadottaminen muuttivat tutkivan toimittajan asenteen jutun tekovaiheessa täysin. Naiset vaikuttivat lähinnä kaipaavan psykiatrista hoitoa ja selkeää huolenpitoa. Oli erikoista päätyä pitämään suljettua leiriä elämän kolhimien naisten lepopaikkana.

2. Vuonna 1996 Viron ihmisoikeustilanne kiinnosti Eurooppaa vielä aidosti. Harkun leiriä piirittivät erilaiset ihmisoikeusjärjestöt ja viranomaiset. Myös venäläisten karkoitukset herättivät pahennusta. Viroa pidettiin tuolloin tarkasti silmällä. Viron EU-jäsenyys kuitenkin oleellisesti heikensi ihmisoikeustilannetta Virossa. Nyt Harkun leirillä on virunut kohta viisi vuotta venäläinen Nikolai Mikolenko ja kaksi muuta venäläistä miestä odottamassa karkoitusta. He eivät ole asosiaalisia "heittiöitä" vaan Mikolenkolla esimerkiksi on Virossa kaksi poikaa ja entinen vaimo, ja työpaikkakin. Ketään ei kiinnosta leirin luonne eikä sisällä olevien ihmisten kohtalo. Päinvastoin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei antanut Mikolenkolle valitusoikeutta karkoituspäätökseen vaan katsoi, että Virolla on oikeus karkoittaa venäläisiä Virosta.
Petrin kommnentti Strasbourgin päätökseen: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on samalla tasolla kuin USA:n korkein oikeus 200 vuotta sitten, kun ensimmäinenkään inkkari ei ollut vielä saanut oikeutta.