Viron keskitysleirit

Viron keskitysleirit

Johdanto:
Virossa oli natsimiehityksen aikana eri puolilla maata noin kolmekymmentä keskitysleiriä. Euroopasta ja muualta Baltiasta tuodut vangit, etupäässä juutalaiset, tekivät töitä Natsi-Saksan sotakoneistolle. Kuuluisin kuolemanleiri oli Jägala, jonka läheisyydessä, Kalevi-Liivan hiekkakummuilla tuhottiin erilaisten lähteiden mukaan noin 6000 Viroon muualta tuotua juutalaista. Vuonna 1961 Virossa pidetyssä sotarikosoikeudenkäynnissä syytteessä olivat Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Ervin Mere, Jägalan komentaja Aleksander Laak sekä Jägalan apulaisjohtaja Ralf Gerrets sekä vartija Jaan Viik. Vyyhti oli lähtenyt purkautumaan Kanadasta, jossa tsekkiläinen emigrantti Margarete Zarkover kertoi paikallislehden haastattelussa kokemuksistaan Jägalan keskitysleirillä. Oikeudenkäynti pidettiin Tallinnassa sijaitsevassa upseerien talossa. Paikalla olivat vain syytetyt Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Aleksander Laak teki Kanadassa itsemurhan syytteistä kuullessaan. Englanti sen sijaan tarjosi Ain-Ervin Merelle turvapaikan, joten häntä ei saatu koskaan syytteeseen Virossa. Oikeudenkäynti alkoi 6. maaliskuuta 1961. Virolainen Vladimir Raudsepp kokosi heti tuoreeltaan sanomalehtiartikkeleista ja oikeudenkäyntidokumenteista kirjan, Inimised, olge valvsad!, (Ihmiset, olkaa hereillä!). Seuraavassa on otteita oikeudenistunnosta. Painotukset ovat toimittaja, Valter Raudseppin. Valtiollinen syyttäjä, Viron Sosialistisen tasavallan II luokan kunniamerkillä palkittu valtio-oikeuden neuvos Valter Raudsalu aloittaa oikeudenkäynnin syytetty Ralf Gerretsin kuulustelulla.

”Kansallisuus?”, valtiollinen syyttäjä kysyy.
”Virolainen”, syytetty vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen.
Heti kuulustelun alussa Gerretsin verinen historia alkaa valjeta. Vuoden 1941 kesä. Neuvostoarmeija taisteli saksalaisia maahantunkeutujia vastaan Viron maaperällä. Gerrets astui vapaaehtoisesti sotilaallis-fasistiseen järjestöön, Omakaitse. Yhdessä Aleksander Laakin ja Talvarin kanssa heistä tuli johtavia toimijoita Haapasalun Omakaitsessa, joka pidätti virolaisia neuvostokansalaisia. Syyttäjän kysymykseen, kuka vei kuolemantuomiot täytäntöön miehitetyssä Haapsalussa, Gerrets vastasi:
”Saksan turvallisuuspoliisi teki päätökset, mutta Omakaitse vei päätökset täytäntöön”.
Gerretsin mukaan teloitukset suoritti henkilökohtaisesti Laak ja Talvar.
”He kahdestaan veivät päätökset täytäntöön”.
Gerrets itse ei ollut ampumispaikoilla. Syyttäjän kysymykseen, kuinka monta ihmistä tapettiin, Gerrets vastaa arvioineensa ammuttujen määrän alkoholiannoksista, joita hän antoi teloituksia suorittavalle kommandolle. (Hän jakoi 30 viinapulloa teloittajille.)
”Arvioni mukaan ihmisiä ammuttiin joka kerta 10-20 hengen ryhmissä. Aikaisemmin ryhmät olivat olleet suurempia, 40-50 ihmistä.”
Tutustuttuaan toisiinsa Haapsalun veriteoissa, Laak ja Gerrets liittyivät vapaaehtoisina syksyllä 1942 Viron turvallisuuspoliisiin ja SD:n palvelukseen. Kirjallisen määräyksen uudesta työtehtävästä Gerrets sai Laakilta Tallinnasta.
”Kirjeessä mainittiin ensimmäiseksi Laakin nimittämisestä Jägalan leirin komentajaksi ja toisessa kappaleessa minun määräämisestä Laakin palvelukseen. Muistan vieläkin, että määräyksen oli allekirjoittanut henkilökohtaisesti Viron turvallisuuspoliisin päällikkö majuri Mere.”

Opintomatka
Riikaan
Gerrets kertoi, että Jägalan leiri rakennettiin majuri Meren suunnitelmien mukaan. Laak oli leirin johtaja. Tämän poissa ollessa Gerrets hoiti leirin johtajan tehtäviä. Gerrets kertoo tehneensä Laakin kanssa opintomatkan Riian gettoon ennen kuin Saksasta ja Tsekkoslovakiasta alkoi tulla junia Viroon.
”Matkustimme sinne ottamaan oppia. Geton johtaja, saksalainen Krause kertoi meille, kuinka hän yksin tulee toimeen 40 000 gettoon sijoitetun juutalaisen kanssa.”
Getossa käydessään Ain-Ervin Meren luottohenkilöt ottivat oppia muistakin kokemuksista. Riian lähistöllä Krause, yksi Eichmannin apureista, antoi Gerretsille ja Laakille juutalaisten joukkotuhoamisen näytösoppitunnin. Ennen teloituspaikalle matkustamista Gerrets ja Laak vietiin varastoon (Gerretsin mukaan 100 neliömetriä ja ihmistä korkeampi tila), joka oli täytetty ammuttujen ihmisten, miesten, naisten, lasten vaatteilla ja kengillä. Ahne Gerrets kysyi varastossa, mihin vaatteet ja kengät menevät.
”Liiketoimintaan”, hänelle vastattiin.
Gerrets oli toistanut kysymyksen, kenelle tavarat siis menevät? Hän sai vastaukseksi, että Latvian turvallisuuspoliisille ja SD:n virkamiehille.....
”Ryöstösaaliiseen” tutustuttuaan, Laak ja Gerrets halusivat kuulla myös asian teoreettisesta puolesta.
”Meille kerrottiin, että juutalaisia ei pidä tappaa siellä, missä he asuvat vaan heidät tulee viedä heille tuntemattomiin paikkoihin ja siellä tuhota. Tulee vähemmän meteliä...”
Krause oli kertonut myös, että ihmisiä tulee erotella teloituspaikoille vietäessä. Samana päivänä, kun Gerrets ja Laak olivat Riiassa, sinne saapui Eichmannin jakelukaavan mukaan seuraava juna täynnä juutalaisia.
”Koska siitä junasta kaikki oli määrätty 100-prosenttisesti tuhottavaksi, ihmisiä ei alettu sortteerata eikä meitä kiinnostanut seurata teloitusoperaatioita”, Gerrets kertoi.
Riian kaupungista lähti linja-autoja jonossa. Yhdessä istuivat Laak ja Gerrets sekä joukon johtaja ja ”opintojen ohjaaja”, saksalainen Geese. Gerrets ei tiennyt, mihin heitä vietiin, sillä tiet olivat suljettuja. Gerretsin arvioin mukaan matkaa kertyi kymmenisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle, kunnes autojono kääntyi metsään. Gerrets huomasi pellon reunassa suuret lantakasat. Geese kertoi, että ne olivat hämäystä, joiden avulla juutalaisille uskoteltiin, että heitä oltiin viemässä kartanoon töihin. Hetken päästä näkyivät hiekkakummut ja matkalaiset saapuivat metsäaukiolle, jossa ihmisiä ajettiin jo busseista ulos.
Syyttäjän kysymykseen, tuotiinko ihmiset metsäaikioille Riian getosta, Gerrets vastasi, että kaikki ihmiset olivat tulleet samana päivänä junalla Riikaan, heidät siirrettiin linja-autoihin ja tuotiin metsään. Juna oli suuri. Jokaisessa bussissa oli neljäkymmentä ihmistä. Ensimmäisen linja-auton mukana saapuneita ihmisiä piiritti 6-8-jäseninen SS-ryhmä. He kaikki huusivat suureen ääneen, pakottivat tuhottavaksi määrätyt ihmiset nopeasti riisuuntumaan. Se tehtiin siksi, että ihmiset eivät ennättäisi toipua – kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja oli nähtävissä, että se kaikki oli jo aikaisemmin yksityiskohtia myöten harkittua.
Gerretsin todistus antaa vaikutelman kuin fasistiset pyövelit olisivat halunneet näyttää itsestään erityisen ”paremman puolen”, sillä heidän työskentelyään seurasi ”kollegat miehitetyn Viron Gestaposta, jotka juuri opettelivat virkaansa.”
Kun ihmiset olivat riisuneet itsensä alasti, heitä ryhdyttiin ajamaan läpi saksalaisten muodostaman käytävän ampumispaikalle. Miehet eivät olleet tavallisia vartijoita vaan korkea-arvoisia sotilaita. Heillä oli aseena pistoolit ja he ajoivat ihmisiä haudan suuntaan. Sen takia heillä oli kaikilla kädessään keppi, joka oli vuollettu viereisestä metsästä. Kujan keskellä seisoi aliupseeri, joka keräsi kuoppaan meneviltä ihmisiltä arvoesineet: kultakellot, sormukset, silmälasit ja kaiken muun.
Kujassa seisovat saksalaiset karjuivat koko ajan: eteenpäin, eteenpäin!!!
Kun tuhottavaksi määrätyt ihmiset kuulivat laukauksia kuopasta ja ihmisten sydäntä särkeviä huutoja, he ymmärsivät kaiken... Kauhusta sekavina he eivät tahtoneet enää mennä kuoppaan, mutta heitä pieksettiin julmasti kepeillä. Ampumispaikka oli noin 15 metrin päässä linja-autoista. Koko sen matkan ss-läiset muodostivat kujaa, jonka läpi menivät ihmiset, jotka oli määrätty tuhottavaksi.
Tapettujen vaatteet asetettiin kasoihin. Jokaisen perheen käskettiin asettaa vaatteet ja kengät kasaan – heille sanottiin, että heidät viedään saunaan ja siksi laittaisivat tavarat erikseen perheittäin, että olisi helpompi löytää omansa. Tämä kaikki tehtiin siksi, ettei herätettäisi ihmisissä minkäänlaisia epäilyksiä.
Ihmiset todellakin uskoivat aluksi, että he menevät saunaan. He riisuuntuivat rauhallisesti, sillä kaikki arvelivat, että paikalle on rakennettu jonkinlainen desinfiointiasema. Mutta kun kuopasta alkoi kuulua laukauksia, ihmiset järkyttyivät ja alkoivat huutaa. Heitä lyötiin kepeillä ja ajettiin kuopan suuntaan.
Teloituksen suoritti kolme ihmistä. Yksi heistä oli paraatiunivormussa ja kiiltonahkasaappaissa Riian geton komentaja Krause. Kaikki kolme olivat paraatiasussa. Gerrets ja Laak seurasivat teloitusta kuopan reunalla korkeimmalla kohdalla, josta oli hyvä näkymä tapahtumiin. Ensimmäisellä junalla saapuneet olivat kaikki jo teloitettu. Teloitus tapahtui seuraavasti: ihmiset ajettiin eteenpäin ja kun he pääsivät kuoppaan, silloin yksi teloittajista käski heidän heittäytyä mahalleen ruumiiden päälle. Sen jälkeen ammuttiin päähän. Meille asti kuuluivat huudot, enemmän vasemmalle, vasemmalle, lähemmälle ja hiukan korkeammalle! Ihmisiä, vielä eläviä, pakotettiin heittäytymään riviin.
Teloittajat nimenomaan halusivat, että uhrit olisivat hyvin lähekkäin, jotta heidän ei tarvitsisi koskea käsillään vereen.
Kaikki teloitettavat ammuttiin samassa kuopassa. Gerretsin mukaan hän ei osallistunut ampumiseen, mutta Laak osallistui. Aluksi Gerrtes ja Laak olivat kuopan reunalla.
”Kun Krause ampumisen väliajalla ryhtyi tupakoimaan, hän viittoili meille tulla kuoppaan. Laak lähti. Niin pian kuin tulivat seuraavat uhrit, hän otti Krauselta automaatin ja alkoi ampua. Laak ampui yhteensä noin 40 ihmistä. Kuoppaa ei täytetty, sillä oli odotettavissa vielä yhden junan saapuminen”, Gerrets kertoo.
Gerrets korostaa, että he oppivat Riiassa Krauselta tappamisen kokemukset. Vielä matkalla Riiasta Tallinnaan Gerrets oli kysynyt Laakilta, odottaako heitä samanlaiset tappotalkoot Jägalan leirissä. Laak oli vastannut myöntävästi. Heille oli tulossa juna täynnä pidätettyjä juutalaisia.
Tallinnaan palatessaan Gerrets ja Laak todistivat, että olivat oppineet Riiassa paljon.

Syyskuun
verilöyly
Kalevi-Liiva.... Vähän aikaa sitten julkisuuteen tuli tiettäväksi yksityiskohtaisesti verinen tragedia, joka tapahtui tässä hiekkakummuilla Toisen maailman sodan aikana. Aivan vasta pidätettiin muutama Kalevi-Liivan pyöveli. Tosin se, että Kalevi-Liiva oli yksi fasistien rikosten toimeenpanopaikka, ihmiset tiesivät jopa kauan sitten.
Gerrets tiesi päivää ennen, että Tsekkoslovakiasta on tulossa juna. Siihen mennessä murhaajat olivat jo pitäneet huolta siitä, että Jägalan leiristä muutaman kilometrin päähän Kalevi-Liivalle oli kaivettu suunnattomat kuopat. Tsekkoslovakiasta tulleen junan otti Raasikun asemalla vastaan Viron turvallisuuspoliisin päällikkö Ain Mere, saksalainen Bergmann, Laak ja Gerrets. Syytetty muistaa, kuinka Mere ja Bergmann juttelivat tulleille, kertoivat heille, että suurin osa alkaa työskennellä kartanoissa, kun taas heikomman terveyden omaavat lähetetään vanhainkoteihin, joissa heistä pidetään huolta. Vastatulleet matkustajat rauhoittuivat ja istuivat asemalla odottaviin linja-autoihin.
Ennen kuin ihmiset aseteltiin linja-autoihin, heidät jaettiin kahteen ryhmään. Suurempaan ryhmään jäivät vanhukset, naiset ja lapset, pienempään ryhmään nuoret ihmiset. Mere ja Bergmann kertoivat, että heidät viedään puhdistautumaan.
Linja-autot, joissa olivat vanhukset ja lapset – lähtivät kohti Kalevi-Liivaa. Gerrets pääsi paikalle ensimmäisen linja-auton mukana.
Kuulustelun aikana Gerrets kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä 5. syyskuuta 1942 tapahtui. Gerrets kertoi tuomioistuimelle, kuinka hän ja Laak veivät käytäntöön Riiassa hankittuja kokemuksia. Linja-autot jäivät 15 metrin päähän kuopista, jotka olivat metsän peitossa. Ihmiset ajettiin busseista ulos ja pakotettiin riisuutumaan. Sitä seurasi kuusi-miehinen erikoisryhmä, kuten Riiassakin. Ja samoin kuin Riiassa, kiirehtivät kommandon jäsenet ihmisiä jatkuvasti kovaäänisesti tiuskien.
”Heitä kiirehdittiin siksi, ettei heille jäisi aikaa miettimiseksi”, Gerrets lisäsi.
Samoin kuin Riiassa, Kalevi-Liivalla oli asetettu vartijoiden kuja riisuuntumiskohdasta kuoppiin. Samoin kuin Riian lähellä, erikoispyöveli keräsi ihmisiltä kellot, sormukset, korvarenkaat ja silmälasit. Ainoa ero oli, että Riiassa Gerrets seurasi sen miehen työtä, Kalevi-Liivalla hän teki sen itse.
”Kun tulimme Kalevi-Liivalle, Geese näytti minulle paikan, jossa minun piti seisoa matkalaukun kanssa”. Se paikka oli puolessa välissä riisuuntumispaikkaa ja kuoppaa.
Kun ensimmäinen ryhmä oli riisuuntunut, alkoivat ihmiset nopeasti liikkua kuoppaa kohti. Heti, kun ihmiset kuulivat ensimmäiset laukaukset, sulkivat he käsillä korvansa ja kieltäytyivät liikkumasta. Sitten heitä lyötiin kepeillä.
Gerrets kertoo keränneensä kaikki sormukset, kellot, silmälasit ja muun.
”He itse antoivat”, Gerrets sanoo.
”Muistan, kuinka yksi pappi ei halunnut antaa kultaista ristiään. Hän halusi mennä hautaan ristinsä kanssa, mutta otin sen häneltä.” (Juutalaisilla ei ole ristiä! Toim. huomio.LH)
Teloittaminen tapahtui kolmen metrin syvyydessä kuopassa. Teloittajina toimi erityinen teloituskommando Tallinnasta, 6-8 henkeä.
”Jägalan leiristä paikalla oli Laak. Hän johti kuopassa teloituksia. Hän johti teloittajia”, Gerrets toistaa.
Sinä päivänä tapettiin noin 900 ihmistä. Gerrets perusteli lukumäärää sillä, että hänelle tuotiin huhtikuussa Tsekkoslovakiasta saapuneiden ihmisten nimilista, jonka perustella laatia luettelo. Ihmisten ampuminen kesti koko päivän, aamusta iltamyöhään.
Kuopan täyttyessä Gerretsin oli aina helpompi nähdä teloittajat, sillä ruumiiden keko kohosi heidän jalkojensa alla. Teloitusta johti koko ajan Laak. Lopulta murhaajat ampuivat uhrejaan kuopan reunalta, sillä ruumiiden päällä oli vaikea seistä. Keko alkoi keinua. Lopuksi kuoppa jäi liian pieneksi ruumiille ja niiden määrä nousi reunojen yläpuolelle. Jotkut olivat vielä elossa.
”Automaattiaseistetut miehet alkoivat ampua suuntaan, josta ihmisten vaikerointi kuului. Emme nähneet haavoittuneita. Kuulimme vain voihkintaa. Ammuttiin paljon, pitkiä sarjoja, jokainen ampui 2-3 lipasta tyhjäksi.”
Syyttäjän kysymykseen, osallistuiko Gerrets itse ampumiseen, hän tunnustaa lopulta.
”Kun seisoin kuopan reunalla ja kuulin voihkintaa, aloin voida huonosti. Otin oman pistoolini ja laukaisin kaksi-kolme kertaa siihen suuntaan, josta äänet tulivat.”
Oikeudenkäyntiä seuraava yleisö on rauhaton, kun Gerrets kertoo lasten teloituksista.
”Lapset olivat imeväisikäisistä 15-vuotiaisiin. Lapsia oli paljon ja heidät kaikki ammuttiin.”
Teloitustyön loputtua murhaajat ajoivat Jägalan leiriin, jonne oli viety aamulla erikseen erotellut vangit, joita Bergmann ja Mere olivat aluksi päättäneet käyttää pakkotyössä kolmannen valtakunnan parhaaksi. Jägalassa jatkettiin päivän aikana ryöstetyn saaliin jakamista, mutta ryöstely jatkui myös.
”Ajoimme Geesen kanssa leiriin. Siellä ryhdyimme ottamaan arvoesineitä vangeilta, jotka oli tuotu Raasikun asemalta. En uskaltanut näyttää heille omaa matkalaukkuani ja Geese peitti sen oman auton tavaratilaan ja antoi minulle tyhjän matkalaukun.”
Teloitettujen ihmisten arvoesineet jäivät Geeselle.
Raasikulta saapuvien bussien väliin jäi hetki aikaa, jolloin teloittajat kävivät ihailemassa Gerretsin avoinna olevaa matkalaukkua. He ihastelivat: kuinka kauniit kellot, kuinka suuret sormukset! Geese ajoi heidät menemään ja varoitti minua, etten päästäisi ketään arvoesineitä sisältävän matkalaukun luokse.
Teloitettujen vaatteet ja kengät vietiin kolmella kuorma-autolla Tallinnaan. Leirissä vangit kysyivät, mihin heidän omaisensa olivat joutuneet. Heille kerrottiin, että heidät oli viety Tarttoon, työhön kykenevät pantaisiin kevyisiin töihin.
Kuulustelun aikana selviää, että Bergmann, Mere, Laak ja Gerrets olivat suunnitelleet Kalevi-Liivan teloitukset huolellisesti.
Laak oli valinnut teloituspaikan jo ennen Riian matkaa. Gerrets tiesi jo silloin, että Kalevi-Liivalle tuodaan ihmisiä tapettavaksi.

Juna
Saksasta
Geese tuli Jägalan leiriin 4.syyskuuta 1942, päivää ennen ensimmäisen junan saapumista. Hän oli ärtynyt ja vihainen. Riika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan yhtä pidätettyjä täynnä olevaa junaa. Se juna oli Geesen mukaan köyhä, koska se tuli Saksasta. Geesen mukaan Riika antoi pois köyhän junan..... Tsekkoslovakiasta tulivat rikkaammat ihmiset, mutta Saksasta köyhät. Geese tiesi sen!
Tsekkoslovakian kansalaiset olivat paremmin puettuja. Geese tiesi, että hän saa vähemmän ”sotasaalista”.
Juna Saksasta saapui Gerretsin mukaan noin parisen viikkoa ensimmäisen junan jälkeen. Matkustajien teloitus tapahtui samalla tavalla kuin edellisen junan. Mere ja Bergmann johtivat verilöylyä, Laak ampui kuopassa ihmisiä ja Gerrets keräsi heidän arvoesineensä kuopan reunalla. Junassa oli hiukan vähemmän ihmisiä kuin ensimmäisessä junassa. Päivän aikana tapettiin noin 700 ihmistä. Gerrets perustelee määrää huhtikuussa saamillaan nimilistoilla. Sata ihmistä lähetettiin junasta heti eteenpäin. Heidät tuotiin Jägalaan, jossa heiltä vietiin kaikki arvoesineet. Sen jälkeen heidät lähetettiin palavan kiven kaivoksille.

Sairaiden
teloitukset
Syyskuussa tapettiin Kalevi-Liivalla ryhmä sairaita vankeja Jägalan leiristä, noin 8-12 henkeä. Kun leiristä ryhdyttiin lähettämään ihmisiä joukoittain töihin, paljastui, että osa vangeista oli hyvin sairaita. Sairaiden määrä kasvoi koko ajan. Laak sanoi leirin omalle lääkärille, että leirin tilat ovat sairaille huonot ja heidät tulee lähettää Tallinnan keskusvankilan sairaalaan.
Vankeja ei kuitenkaan lähetetty sairaalaan. Johtokunnan käsky oli Gerretsin mukaan se, että heidät ammuttiin, koska heitä ei voinut käyttää töissä.
Syyttäjä kysyi, kuka teki päätöksen sairaiden ampumisesta?
”Pieniä ryhmiä saimme itse ampua. Tarvitsi vain Meren hyväksynnän. Ryhmän pani kasaan lääkäri, joka ei tiennyt, mikä ryhmää odottaa”, Gerrets kertoi.
Teloituksia oli enemmänkin. Lokakuussa tapettiin uusi ryhmä sairaita. Ryhmä oli saman kokoinen kuin edellinen. Auto, jolla ihmisiä vietiin Jägalasta Kalevi-Liivalle, oli pieni, noin 10-paikkainen. Sairaat elivät leirissä hirvittävissä olosuhteissa. He kituivat siellä. Sairaita pidettiin pimeässä komerossa, ja syötettiin hyvin huonosti. Lääkäri oli tyytyväinen, että heidät viedään sairaalaan. Hän ei tiennyt, että heidät ammutaan muutaman minuutin päästä Kalevi-Liivalla. Sinne oli vain viiden minuutin matka Jägalasta.
Marraskuussa ammuttiin seuraava ryhmä sairaita. Jägalan leirissä pidätetyt alkoivat kuitenkin epäillä, minkälaiseen ”sairaalaan” Laak ja Gerrets heitä veivät. Kerran kävi niin, että Laak palasi leiriin jopa puolen tunnin kuluttua kasaamaan uutta sairaiden ryhmää. Tallinnaanhan oli 30 kilometriä matkaa.... Yksi juutalainen kieltäytyi lähtemästä ”kaupungin sairaalaan”. Hänellä oli jalka kipeä ja lääkäri suositteli jalan leikkaamista. Juutalainen vaati, että lääkäri leikkaisi hänet samassa Jägalan leirissä. Laak teki silloin teloitettavaksi määrätyn sairaan pettämiseksi seuraavan liikkeen. Aamuna, jolloin sairaat piti ”viedä kaupunkiin”, hän käski Gerretsin kirjoittaa kirjoituskoneella erityisen Tallinnan keskusvankilan johtajan virallisen määräyksen, jossa mainittiin nimeltä pidätetyt, jotka vietäisiin hoitoon. Laak itse allekirjoitti väärennetyn dokumentin. Paperia näytettiin suurelle joukolle, jotta levitettäisiin tietoa Laakin rehellisistä pyrkimyksistä. Säännönmukaisesti Laak toimi siten, että lähetti vartijat etukäteen Kalevi-Liivalle, jotka kaivoivat kuopan, ja he odottivat niin kauan kunnes auto saapui pidätettyjen kanssa.
Kalevi-Liivalla Laak avasi auton oven ja karjui: ”Ulos nopeasti, riisuuntukaa!”. Miehet riisuuntuivat kuopan reunalla, naiset riisuuntuivat auton sisällä. Tapettavia ympäröi viisi vartijaa. Laak ajoi ihmiset kuoppaan ja tappoi heidät siellä laukauksella päähän.
Vangeilla ei ollut enää arvoesineitä. Ampuessaan miehiä Laak karjui Gerretsiä avaamaan auton oven. Autossa oli viisi alastonta naista. Yksi heidän joukostaan, jota Laak jatkuvasti käytti omien viettiensä tyydytykseen, tuli hulluksi. Naisen nimi oli Gertrud. Hän hyppäsi autosta ulos ja alkoi juosta. Hän juoksi auton ja Laakin ympäri vääntelehtien. Laak ampui neljä naista, mutta Gertrud vain juoksi kuopan reunaa pitkin. Kun Gertrud lähestyi Laakia, tämä ampui hänet laukauksella rintaan. Vartijat ottivat häntä jaloista kiinni ja vetivät kuoppaan.
Gerrets vei samalla autolla teloitettujen vaatteet ja kengät kaupunkiin.
(Laak oli saanut Kanadan kansalaisuuden. Hän väitti viimeiseen asti, että 99 prosenttia kommunistien esittämistä syytteistä on valhetta. Samaa sanoo Mere, joka on löytänyt itselleen suojelijoita Englannista, samoin Viks, se ”paikallinen Eichmann”, jonka on ottanut suojelukseensa Australian hallitus. Ja Luitsalu elää samassa maassa, jossa Laak hirtti itsensä. Itselleen ovat samoin löytäneet suojelijat Mäe, Angelus, Mikson ja muut. Huomautus Valter Raudsalun.)

Laakin
seksiorjat
Jägalan leiri oli alun perin ajateltu vain kesäkäyttöön. Parakeissa ei ollut lämmitystä. Leiriä piti käyttää vain neljä kuukautta. Minkäänlaisia valmisteluja talvea varten ei tehty. Joulukuussa kävi ilmeiseksi, että Jägalassa on vankeja myös talvella. Leirin alueella oli vain yksi talo, jossa oli mansardi -kerros. Siellä asuivat Laak ja Gerrets. Laak valitsi 60 naista, jotka hän halusi jättää itselleen. Muut hän lähetti muualle. Heitä oli noin 75. Heille ei ollut tilaa Jägalassa. Gerrets ajoi Tallinnaan keskustelemaan Bergmannin ja Meren kanssa siitä, mitä tehdä näille ylimääräisille henkilöille, joille ei ollut paikkaa Jägalassa. Bergmann suostui ottamaan 25 naista siivoamaan turvallisuuspoliisin tiloja. Vielä jäi 50 henkeä. Mere päätti ampua heidät. Heidät sijoitettiin kahteen linja-autoon ja vietiin Kalevi-Liivalle ammuttavaksi.
Keväällä 1943 teloitettiin jälleen ihmisiä. Ryhmässä, joka oli lähetetty töihin Saksan turvallisuuspoliisiin, yksi mies mursi jalkapöydänluun. Sairaankuljetusauto toi hänet meidän leiriin. Leirin sääntöjen mukaan hänet tapettiin. Hänet vietiin yhteen tyhjään parakkiin ja ammuttiin siellä. Hänen nimensä oli Leiser ja hänellä oli vaimo ja tytär pidätettynä leirissä. Laak pyysi minua kertomaan vaimolle, että mies oli loukkaantunut ja sijoitettu sairaalaan. Vaimo halusi hirveästi päästä tapaamaan miestään sairaalaan. Sen jälkeen Laak pyysi kertomaan naiselle, että tämän mies oli kuollut, oli ollut vakava tauti siellä, sisällä. Perhe oli Saksasta.
Teloituksia oli lisää. Junien saavuttua syyskuussa 1942 Mere ja Bergmann määräsivät 20 naista lajittelemaan teloitettujen vaatteita. Jo silloin meille kerrottiin, etteivät he jää eloon työnsä lopetettuaan. He ymmärtävät kaiken eikä heitä voi päästää pidätettyjen luokse. Kun heidät lähetettiin Tallinnaan, tiesimme, että kaikki tapetaan. Mere ja Bergmann suunnittelivat, että naisia ei voi jättää henkiin, koska he voivat kertoa joukkomurhista.
Hauta naisia varten oli kaivettu jo valmiiksi aamulla, jona naisten piti palata Jägalaan. Teloitukset hoiti Laak henkilökohtaisesti.
Syyskuussa 1943 ennen leirin purkamista oli seuraava teloitus. Tuolloin tapettiin sairaanhoitaja Hanka Dubova ja hänen huonetoverinsa. Aluksi oli tarkoitus teloittaa vain Dubova, joka tiesi Merestä ja Laakista liikaa. Tekosyyksi keksittiin, että Dubova piti siirtää Tallinnaan töihin. Huonetoverit vaativat kuitenkin, ettei heitä erottaisi Dubovasta, kaksi teloittajaa iski toisilleen silmää – kaikki tapettiin.

Mustalaisten
teloitukset
Maaliskuussa 1942 teloitettiin mustalaisia. Heidät tuotiin paikalle kahdella linja-autolla. Ensimmäisessä oli noin 20 vanhusta ja yksi nuori mies, joka paiskattiin väkivaltaisesti kuoppaan. Paikalle tuli Laak, joka kysyi: ”Aloitetaanko?”
Mustalaisia ei komennettu riisuuntumaan. Laakin mielestä heidän ryysyillään ei ollut mitään arvoa. Mustalaiset ampui Laak yksin. Viimeinen murhattava oli jalaton mustalaisnainen. Vartijat olivat humalassa, ottivat hänestä kiinni ja vetivät pitkin maata kuin säkkiä. Vasta sitten kun vanhus antoi vartijoille kultasormuksen ja rahaa, hänet nostettiin ”hellästi” kuoppaan....
Seuraavassa autossa oli lapsia, 3-5-vuotiaita. Lapset itkivät. Seitsemän vartijaa tuli. Jokainen otti käsipuoleensa kaksi lasta ja vei kuoppaan. Kaksi lasta jäi. Gerrets otti heidät. Hän ei ennättänyt viedä lapsia kuoppaan, kun vartija Purka tuli apuun. Laak ja Viik teloittivat lapset automaattiasein.
Palatessaan leirille joukko istuutui päivällispöytään ja johtaja toi pöytään pullon viinaa. Paikalle tuli Viik, jonka oma pullo oli tyhjä. Laak kiitteli: ”Olit kunnon mies, Viik, että ammuit ensimmäisenä”.

Vartija
teloitetaan
Vartijoiden joukosta ammuttiin Uibo. Yhtenä aamuna Laak ryntäsi huoneeseeni huutaen: ”Nyt on kaikki ohi!” Vartija Uibo oli kertonut vankien joukosta eräälle sairaanhoitajalle, johon hän oli rakastunut, että kaikki leirin asukkaat ammutaan. Uibo itse meni henkilökunnan tiloihin ja sanoi, että hän ei enää osallistu hirveyksien suorittamiseen. Leirissä oli syntymässä paniikki. Leirille tuli henkilökohtaisesti Mere itse. Henkilökunta kerättiin kasaan ja Mere luki määräyksen: joka lörpöttelee salaisuuksia tai solmii suhteita pidätettyjen naisten kanssa, se ammutaan. Uibo ammuttiin vielä samana päivänä. Laak ampui hänet leirin lähellä olevassa metsässä.
Mere kävi usein leirissä. Laakin luona oli aina juomingit. Kerran Mere tuli itse – siviilivaatteissa yksin. Laak lähetti Gerretsin hakemaan nuoria sairaanhoitajia, Hanka Dubovaa ja Hanka Katzia, että he auttaisivat Meren koiraa.... Koiran jalka lastoitettiin ja tytöt otettiin Laakin asuntoon mukaan. Gerrets ei ainoastaan auttanut Laakia ja Merea murhaamisessa vaan hankki heille myös naisseuraa. Mere kävi usein leirissä, koska kaupungissa ei saanut niin vapaasti ”juhlia”.
Laak johti aluksi pidätetyiltä varastetun tavaran jaottelua. Myöhemmin se jäi täysin Gerretsin työksi. Kaikki saivat ryöstösaaliista osansa. Kun tavarat oli lajiteltu, Laak antoi kaksi listaa, toisen Merelle, toisen Bergmannille. Siellä oli luetteloituna tavara, jota haluttiin, mukana oli jopa kauluksen numero.
Jaettavat tavarat kuuluivat tapetuille sekä niille, jotka jäivät leiriin töihin. Meren ahneudella ei ollut rajaa. Hänelle vietiin monta matkalaukullista päällystakkeja, paitoja, alusvaatteita, solmioita ja naisten hameita. Laak vei pari kertaa kymmenkunta matkalaukullista varastettua tavaraa vaimon luokse Haapsaluun.
”Avain oli Laakin kädessä. Hän otti, mitä halusi.”
Myöhemmin avain oli Gerretsin kädessä ja hän otti, mitä halusi. Gerrets otti kaksi päällystakkia, paitoja, lämpimiä alusvaatteita ja sukkia. Kaksi kertaa hän vei tavaraa omalle perheelleen.

Kultahampaat
talteen
Heti ensimmäisen junan saavuttua Tsekkoslovakiasta Gerrets kertoo kuulleensa hirveätä karjumista. Teloittajien kommandolla oli tongit mukanaan ja he alkoivat kiskoa eläviltä ihmisiltä kultahampaita. Kuopan reunalla teloittajille juotettiin viinaa. Murhakommandolla oli ulkona kunnollinen ulkoilmabaari, josta sai napsia ja voileipää.
Syyttäjä tivaa Meren osuutta teloituksiin. Gerrets kertoo Laakin käyneen joka päivä Meren luona suullisia ohjeita saamassa.
Gerretsin mukaan junat lähettiin Riiasta Tallinnaan sen takia, että Saksan turvallisuuspoliisi halusi vaatevarastoa. Junista käytiin kauppaa. Toinen juna oli suunnaton pettymys, kun se oli niin köyhä....
Leirissä pienet varkaat, vartijat, varastivat kaiken Laakin ja Gerretsin jälkeen. Eräs erittäin ahne kello- ja sormusvaras, vartija, ammuttiin syntyneessä tappelussa.
Gerrets jäi Viroon sodan päätyttyä.
”Kaikki tapettiin, elävänä ei päässyt kukaan eikä niistä siten ollut enää todistajaksi”, Gerrets perusteli.

Syytetyn Jaan Viikin kuulustelu (6.03.1961):

Väliajan jälkeen alkaa Viikin kuulustelu. Jo vuonna 1946 sotaoikeus oli tuominnut Viikin syylliseksi yhteistyöstä Saksan fasistisen rikollisvalloittajien kanssa. Tuolloin Viik salasi osallisuutensa syyttömien ihmisten joukkomurhiin. Kärsittyään rangaistuksensa Viik päätti varovaisuuttaan olla palaamatta Viron neuvostotasavaltaan. Ilmeisesti murhaaja aavisti, että ennemmin tai myöhemmin hänen Kalevi-Liivalla suorittamat eläimelliset rikoksensa tulevat päivän valoon. Syyttäjä Valter Raudsalu kysyy alkajaisiksi syytetyltä, kuuluiko tämä vuonna 1941 neuvostoarmeijan riveihin? Syytetty vastaa myöntävästi. Sodan puhjettua Saksan ja Neuvostoliiton välille hän vältteli kutsunnat Neuvostoarmeijaan. Sen sijaan hän vastaa myöntävästi ottaneensa osaa ratsioihin neuvostojoukkoja vastaan, kun saksalaiset ryövärivalloittajat miehittivät maan.
Viik astui vapaaehtoisena fasistivalloittajien rajavartiostoon, jossa palveli vuoden 1942 elokuuhun. Viik näki tiedotteen, jossa värvättiin työtekijöitä Saksan tullin palvelukseen. Hänet hyväksyttiin hakemuksen perusteella Saksan tullin palvelukseen. Viik sai olla kotona odottamassa erityistehtäviä. Lokakuun lopussa hänet kutsuttiin Tallinnaan ja hänelle annettiin käteen venäläinen kivääri.
Syyttäjä tivaa Viikiltä, astuiko tämä siis henkilökohtaisen anomuksen pohjalta tullin palvelukseen.
”Aluksi meille kerrottiin, ettei kyseessä ole sotilaallinen järjestö... Menin palvelukseen vapaaehtoisesti”, Viik myöntää.
Viik kertoo hylänneensä rajavartioston kuultuaan ”virolaisesta joukko-osastosta”, jota tuttavan tuttava, Viikille tuntematon mies suositteli. Tämä joukko-osasto sijaitsi Narva maantie 44:ssä. Se oli turvallisuuspoliisin erityisyksikkö. Viik kertoo oikeuden istunnossa työstään Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n erityiskomppaniassa. Oltiin läsnä teloituksissa ja suoritettiin myös itse teloituksia. Viik siirrettiin erikoiskomppaniasta Jägalan leirin vartijaksi. Viik kertoo vartioineensa Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleita vankeja.
Syyttäjän kysymykseen, millainen hallinto leirissä vallitsi, Viik vastaa:
”Voin sanoa, että ruoka oli siellä oli hyvin huonoa. Vangit olivat nälkiintyneitä.”
Viikin puheista selviää, että leirillä vankeja pidettiin nälässä, pienimmästäkin erheestä hakattiin ja kiusattiin. Vähänkin vakavammasta rikkeestä ammuttiin.
Syyttäjä kysyy, pieksikö Gerrets vankeja?
”Leirin johtava henkilökunta. Gerrets käveli ympäriinsä kepin kanssa”, Viik vastaa.
Viiki kertoo leirillä tehdyistä joukkoteloituksista. Kalevi-Liivalle saapui bussilasteittain ihmisiä. Heidät komennettiin riisuuntumaan alasti ja vartijat saattelivat heidät kuopan reunalle. Busseissa oli pääsääntöisesti naisia. Viik seisoi vartiossa teloituspaikan reunalla. Vankeja ampui henkilökohtaisesti Laak. Gerrets tuuppi onnettomia vankeja voimakeinoin bussista ulos uhkaillen kepillä ja pakottaen ihmisiä riisuuntumaan. Ensin ammuttiin aikuiset, sitten lapset.
”Täytin käskyjä kuten muutkin vartijat. Olin komentajaa lähimpänä, kun tämä sanoi: Perkele! Ammu sinä myös! Silloin ammuin 4-5 kertaa”, Viik kertoo.
Syyttäjä: ”Veittekö myös lapsia kuoppaan”?
Viik: ”Vein kaksi lasta kuten toisetkin vartijat.”
Syyttäjä: ”Montako lasta tapoitte?”
Viik: ”En tiedä. En laskenut.”
Tappajaisten jälkeen teloittajat järjestivät juomingit ja jakoivat keskenään anastettuja tavaroita. Viik vahvistaa, että hän sai myös ”joululahjan”, jossa oli paitoja, sukkia ja muita varastettuja esineitä. Oikeudenistunnossa selviää, että Viik osallistui tavaroiden varastamiseen. Viik tunnusti itse syyllisyytensä:
”Myös Gerrets varasti. Hänellä oli varaston avaimet.”
Viik lähti Kalevi-Liivan leirin sulkemisen jälkeen rangaistuspataljoonaan, joka taisteli neuvostojoukkoja vastaan Leningradin alueella. Sen jälkeen hän palasi uudestaan Viroon ja lähetettiin Vasalemman leirille vartijaksi vuonna 1943. Hän toimi leirin vartijana neuvostojoukkojen tuloon saakka.


7.maaliskuuta 1963, aamuinen istunto.


Oikeuden istuntoon on kutsuttu lähes 40 todistajaa. Heidän kuulustelunsa alkaa. Todistajien puheet paljastavat rikoksia, joita tekivät Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Erwin Mere ja tämän uskolliset aseenkantajat, Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Todistajien sanat vakuuttavat, että Mere ja kumppanit olivat gestapolaisten kaikkein uskollisimmat palvelijat ja fasistien teloittajat. He kumarsivat hakaristiä kuin epäjumalaa.
Todistajien joukossa on Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n virkamiehiä. Syyttäjän kysymykseen, määräsikö Viron turvallisuuspoliisi kuolemantuomiot, todistaja Jaak Lääts vastaa:
”Kyllä, hyvin usein. Poliittisiin syytöksiin tuomiot olivat aina samanlaisia – teloitus ampumalla. Päätöksen tekivät turvallisuuspoliisin miehet niin sanotusta ”rangaistusten suunnittelukomiteasta. Kun Mere johti Viron turvallisuuspoliisia ja SD:tä, Virossa ei ollut tuomioistuimia. Niiden tilalla oli Mere ja turvallisuuspoliisi.”
Syyttäjä: ”Mere vahvisti kaikki kuolemantuomiot?”
Lääts: ”Kyllä”.
Lääts tiesi Jägalan kuolemanleiristä. Häntä kehotettiin menemään Kooli-kadulle, missä oli turvallisuuspoliisista tuotuja tavaroita. Kysymys oli noin 3000 Kalevi-Liivalla tapetun tavaroista.
”Tapettujen tavarat jaettiin Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n työntekijöiden kesken. Tavaroita annettiin kuponkia vastaan... Työntekijät tulivat varastoon vaimoineen...”
Toinen todistaja, Viron turvallisuuspoliisin virkamies Jaan Ranne kertoo joutuneensa osallistumaan teloituksiin Kloostrimetsässä Kosen lähellä vuonna 1944 miehitysajan lopulla. Hänet vietiin vartiopaikalle ja sanottiin, että ketään ei saa päästää lähelle. Teloituspaikalle tuotiin 8-9 autolastillista ihmisiä. Tuon päivän aikana tapettiin noin tuhat ihmistä. Teloituksen toimeenpanija oli Viks, joka oli Meren alainen.
Samainen Viks pakeni sodan jälkeen Australiaan, mistä sai turvapaikan. Australian hallitus kieltäytyi antamasta Viksiä Neuvostoliiton oikeusviranomaisille perusteluna se, ettei Viksin syyllisyys ole riittävän hyvin todistettu. Jo 1941 myöhäissyksyllä oli Viks yksi niistä, joka sellaisten teloittajien kanssa kuin Lepik ja Mikson johti neuvostokansalaisten ajojahtia. Kun Gestapon johtajat saattoivat Tallinnasta nopeasti tiedottaa Himmlerille, että ”juutalaisten tappaminen on tapahtunut systemaattisesti... ja tänään Virossa ei enää ole juutalaisia”, suurin ”ansio” tässä operaatiossa oli juuri Viksillä, Meren oikealla kädellä.
Todistaja Priit Toone kuului Meren valtakaudella ”rangaistusten suunnittelukomiteaan”. Syyttäjän kysymykseen, pidättivätkö turvallisuuspoliisi ja SD juutalaisia ja mustalaisia, Toone vastaa:
”Kyllä. Heidän vangitseminen kuului ainoastaan poliittiselle poliisille.”
Toone vahvistaa, ettei tuomioistuin käsitellyt pidätettyjen tuomioita vaan sen teki rangaistuskomissio. Komissioon kuului kaksi poliittisen poliisin työntekijää ja yksi rikospoliisin työntekijä. Kaikki työskentelivät Meren alaisuudessa. Komissio luotiin hänen käskystään. Komissio kokoontui Tallinnan keskusvankilassa.
”Siellä nämä kolme tekivät syytöksen pohjalta tuomion, sen jälkeen kutsuivat pidätetyn ulos”, Toone kertoo.
Syyttäjä: ”Tarkoittaako tämä, ettei pidätetty tiennyt mitään päätöksestä. Tapahtuiko minkäänlaista tutkintaa?”
Toone: ”Vain päätös oli.”
Tuomion teki poliittisen poliisin IV jaosto.
Toone: ”Todellisuudessa päätös oli jo tehty aiemmin”.
Syyttäjä: ”Teistä voi saada käsityksen, että kuolemantuomiot päätti yksi poliittisen poliisin työntekijä omassa työhuoneessaan. Vahvistatteko väitteen?”
Toone: ” Kyllä.”
Kun kuolemantuomion saatu pidätetty vietiin ammuttavaksi, hänelle ei luettu etukäteen tuomiota.
Todistaja Pavel Kurovski työskenteli Saksan turvallisuuspoliisissa ja SD:ssä Tallinnassa. Syyttäjä kysyy Kurovskilta, mitä hän tietää Tallinnassa asuneiden juutalaisten kohtalosta.
”Näin vuoden 1941 lopulla suuren joukon juutalaisia naisia, jotka tulivat turvallisuuspoliisiin ja SD:hen antaakseen paketteja vangituille aviomiehilleen ja pojilleen. Paketteja otettiin vastaan aina harvemmin; myöhemmin huomasin, etteivät naisetkaan enää tulleet turvallisuuspoliisiin – heidätkin oli vangittu. Kaikki Tallinnan juutalaiset vietiin keskusvankilaan ja myöhemmin ammuttiin.”
Todistaja kertoo nähneensä juutalaisilta takavarikoituja arvoesineitä ennen kuin heidät ammuttiin Harkussa.
”Turvallisuuspoliisin Saksan sektorilla, jossa työskentelin, oli kellaritilassa kassakaappi, jossa säilytettiin kirjeenvaihtoa. Kerran esimies lähetti minut kirjeen kanssa kellariin, ja näin kassakaapissa, jonka ovi oli avattu, paljon kelloja, kultasormuksia ja muita arvoesineitä. Minulle kerrottiin, että ne kaikki on otettu Harkun leirin juutalaisilta.”
Syytäjä kysyy, kenelle arvoesineet annettiin?
Kurovski: ”Kuulin, että parhaimmat turkikset ja arvoesineet lähetettiin Riikaan tohtori Langen määräyksestä. Niiden tavaroiden varasto, jossa turkiksia säilytettiin, oli Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n neljännessä kerroksessa.”
Kurovski nimeää yhden työtoverinsa saksalaiselta puolelta, jolle Bergmann kiitteli Ain-Ervin Merta tämän määrätietoisesta toiminnasta ennen sotaa Tallinnassa eläneiden juutalaisten tappamisessa.
”Meillä on kokemusta juutalaisten likvidoinnista, mutta Mere löi meidät laudalta. Hän vei koko operaation niin nopeasti läpi, että meidän tulee oppia häneltä”, Bergmann oli sanonut Kurovskin tuttavalle.
Todennäköisesti on vaikea löytää parempaa luonnehdintaa Eichmannin – kuuden miljoonan juutalaisen murhaajan yhdelle ”harjoittelijalle”.
Viron SNT:n syyttäjä Valter Raudsalu kysyi Kurovskilta vielä, työskentelikö Viron turvallisuuspoliisi ja SD Tallinnan keskusvankilassa.
”Kyllä. Vankilassa kävi usein Mere itse. Se tapahtui enimmäkseen öisin. Mere osallistui kuulusteluihin, Mere hakkasi kuulusteltavia, Mere kidutti niitä ihmisiä henkilökohtaisesti”, Kurovski vastasi selkeästi.

Tsekkoslovakian
kansalaiset todistavat
Oikeussalissa syntyi erityisen piinaava hiljaisuus, kun oikeusistunnon esimies Robert Simson kutsui todistajan aitioon Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalaisen Arnotshka Meisnerovan. Mere, Laak ja Gerrets vastaanottivat 5. syyskuuta 1942 Raasikun asemalla junan Tsekkoslovakiasta. He – Mere, Laak, Gerrets ja Viik - ampuivat Arnotshka Meisnerovan vanhemmat, hänen ystävättärensä, kaikki ne, jotka Mere, Bergmann ja Laak ”sortteerasivat” Raasikun asemalla suuremman ryhmän joukkoon. Se oli Gerrets, joka nöyryytti Jägalan vankeja, joiden joukossa oli Arnotshka Meisnerova. Ja nyt he tapaavat jälleen, todistaja, Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalainen Arnotshka Meisnerova ja syytetty, fasisti Gerrets. Tiedämme, ettei toverilla Tsekkoslovakiasta ole helppo muistella kaikkia niitä kauheuksia, joita hän koki aikana, jolloin Euroopassa riehui ”musta surma”. Anrotshka Meisnerova menetti liian paljon sellaisten fasistien kuten Meren, Gerretsin ja muiden samankaltaisten takia, liian syvät ovat ne haavat, jotka tuolloin lyötiin Tsekkoslovakiasta kotoisin olevan nuoren tytön sydämeen. Näimme, minkälaista tahdon voimaa häneltä vaati siitä kaikesta oikeudelle puhuminen.
Syyttäjä: Kuinka te vuonna 1942 päädyitte Viroon?
Meisnerova: ”Aluksi minua pidettiin vangittuna Terezinin kaupungin Gestapossa. Sieltä meidät vietiin pois vuonna 1942 syyskuun ensimmäisenä päivänä junalla. Junassa oli noin 1500 ihmistä. Oli kokonaisia perheitä, äitejä lasten kanssa. Syyskuun viidentenä päivänä saavuimme Raasikun asemalle. Olin viimeisessä vaunussa. Vaunut tyhjennettiin ihmisistä järjestyksessä. Poistuin vaunusta ensimmäisten joukossa. Asemalla meidät vastaanotti virolaiset ja saksalaiset fasistiset poliisiviranomaiset.”
Meisnerova kertoo kauheuksia Terezinin juutalaisten gettosta, kertoo lukemattomista junista, joilla fasistit omia uhrejaan tuhoamispaikkoihin toimittivat. Syyttäjä kysyy, kuinka junalla saapuneita kohdeltiin Raasikun asemalla.
Meisnerova: ”Meitä kohdeltiin karkeasti, koko ajan hoettiin: ”nopeammin, nopeammin”. Meidät jaettiin heti kahteen ryhmään. Vanhempani sattuivat toiseen ryhmään. Käännyin majuri Meren puoleen – puhuimme saksaa – että hän antaisi minun jäädä vanhempieni luokse. Mutta sitä hän ei luvannut. Hän sanoi, että eteenpäin tulee mennä joka tapauksessa, ja tehdäänkö se yhdessä vai erikseen, on yhdentekevää. Mere sanoi, että nuoret saavat lähetä yhdessä tavaroiden kanssa. Meidän luvattiin ottaa tavaraa mukaan 50 kiloa. Asemalla odottivat siniset bussit ja Mere kertoi vanhemmillemme, että he tulevat samaan paikkaan kuin lapset, ero on vain kulkuneuvoissa. ”
”Meitä oli viis tyttöä yhdessä autossa. Näimme leirillä 4-5 parakkia, joita ympäröi piikkilanka-aita- se olikin Jägalan leiri. Lastasimme tavaramme autosta ja auto lähti heti takaisin. Päivän aikana auto teki monta matkaa tuoden mukanaan Raasikun asemalle saapuneiden ihmisten tavaroita. Jägalassa lastasimme tavarat autosta. Yhteensä leirissä oli 70 tyttöä, miehiä oli hieman enemmän. Miesten osasto oli meistä tiukasti eristetty. Kysyimme monta kertaa leirin johdolta, missä vanhempamme ovat. Laak ja Gerrets antoivat aina saman vastauksen.
”Teidän vanhemmat ovat talvileirissä.”
”Omia vanhempia me emme nähneet enää koskaan.”
Meisnerova kertoo, että heti ensimmäisenä iltana leiriin tulivat Laak ja Gerrets ja järjestivät tytöille nöyryyttävän tarkastuksen- teloittajat pakottivat tytöt riisuuntumaan täysin alasti. Laak ja Gerrets ottivat samalla kaiken, mikä vielä tytöille oli jäänyt: medaljongit, sormukset ja muut arvoesineet. Koko päivän Laak ja Gerrets olivat Kalevi-Liivalla tappaneet näiden ihmisten isiä ja äitejä, nuorempia veljiä ja sisaria, illalla eläimellistyneet rikolliset hyökkäsivät tyttöjen kimppuun, jotka oli jätetty eloon, jotta heitä voitaisiin käyttää hyväksi raskaissa töissä kolmannen valtakunnan hyödyksi.
Gerrets pisti silmään erityisen sadistisena.
”Gerrets vartioi varastossa, kun lajittelimme Raasikun asemalle saapuneiden matkatavaroita, joukossa omien vanhempiemme tavaroita. Kerran hän sanoi, että voitte lähettää vanhemmillemme muutamia esineitä. Valitsimme tietenkin vanhempiemme tavaroiden joukosta parhaat toivoen, että he saavat ne käsiinsä. Myöhemmin selvisi, että se oli ovela veto – valitsimme vanhemmillemme parhaat asiat, mutta ne ottikin leirin johto.”
Meisnerova siirrettiin Tallinnan keskusvankilaan joulukuun lopussa. Hän työskenteli Tallinnan satamassa. Yksi virolainen työntekijä antoi hänelle palasen sianlihaa.
”Söimme osan ja jätimme itsellemme iltapalaksi pienen palan.”
Illalla Mere ja Bergmann järjestivät vankilassa tarkastuksen. Bergmann löysi läskipalan ja pienen palan makkaraa.
”Erityisesti minua ja ystävätärtäni pieksettiin.”
Viikon päästä Mere vei minut ja ystävättäreni vankityrmään. En tiedä, mihin Hanka vietiin. Luulen, että se oli hänen loppunsa...Minut vietiin kellariin. Meren lisäksi siellä olivat Bergmann ja yksi naisvanki. Hänellä oli ruoska kädessään. Bergmann komensi minut riisuuntumaan alasti ja naisen piti Meren ja Bergmannin käskystä antaa minulle 25 ruoskan iskua. Meren mielestä nainen löi minua liian lempeästi... Nainen oli hyvin nälkiintyneen näköinen ja kyyneleet silmissä. Silloin Bergmann otti itse ruoskan ja alkoi pieksää minua. Hän alkoi karjua: ”Alatko lurjus huutaa vai et?” Sen jälkeen hän käski minun pukeutua ja sanoi, että olen kaunis ja miellytän häntä. Sillä kertaa minut pieksettiin niin pahasti, etten voinut koko yönä nukkua. Aamulla sänky- jos sitä nukkumiskohtaa voi niin nimittää – oli verestä kokonaan märkä.

Todistaja Emmy Zampachova:
”Mere ja Bergmann vierailivat Jägalan leirissä erityisen useasti. Joka kerta kuri muuttui julmemmaksi. Tahtoivathan heidät käskyläisensä Gerrets, Laak ja Viik näyttää esimiehilleen, että ansaitsevat heidän täyden luottamuksen.”
Syyttäjä kysyy, mitä leirin vangeille tapahtui?
Zampachova: ”Jägalan leiriin tuli noin 75 naista ja yli sata miestä. Kaikki miehet tapettiin. Naisista selvisi hengissä 20-30.”
Syyttäjä: Muut tapettiin?
Z: Kyllä. Muutaman tappamisen tiedän. Yhden kerran ammuttiin kaksi naista. Gerrets tuli hakemaan heidät. Toisen kerran ammuttiin 4-5 tyttöä.
S: Miksi heidät ammuttiin?
Z: En tiedä. Gerrets uhkaili meitä koko ajan. Hän kertasi yhtä ja samaa lausetta: ”Ich werde sie tot machen.”
Z. vahvistaa nähneensä toisen junan saapuneen Jägalan leiriin. Siinä oli juutalaisia Frankfurtista ja Berliinistä. Z. siirrettiin myöhemmin töihin Kostiveren kartanoon ja sieltä Tallinnan keskusvankilaan. Neuvostojoukkojen lähestyessä Tallinnaa, pieni osa vangeista lähetettiin Eredalle, myöhemmin Kloogalle. Heidät vietiin neuvostoliittolaisten sotavankien kanssa Stutthoffiin ja sieltä Hampuriin.

Todistaja Hana Klenkova:
Syyttäjä: Kuinka teitä kohdeltiin leirissä?
Klenkova: Kävin 12 keskitysleirissä, mutta niin julmia miehiä kuin Gerrets ja Laak en tavannut muualla. Gerrets oli puhdas sadisti. Jokainen hänen sanansa oli täynnä ilkeyttä ja vihaa. Ennen Kostiveren kartanoon siirtämistä, Gerrets ja Laak veivät minulta kengät. Yksi vangeista antoi sukat, ettei minun tarvinnut lähteä avojaloin.
Klenkova tapasi Tallinnan keskusvankilassa ranskalaisia vankeja, joiden myöhemmästä kohtalosta hänellä ei ole tietoa.

Todistaja Ruth Kopeckova:
Jägalan leirin jälkeen hänen reittinsä oli sama kuin muiden elonjääneiden: Kostiveren kartano, Tallinnan keskusvankila, Ereda, Klooga, Stutthof.
Hän veti hevosella puita metsästä. Gerrets jätti pienenkin rikkeen perusteella vangin ruuatta. Yksi tyttö yritti lähettää hiukan ruokaa veljelleen miesten osastolle. Gerrets otti häneltä kengät ja pakotti avojaloin töihin. Oli jo kylmä ilma. Omavaltaisesti Gerrets pidensi työpäivää, rääkäten omia uhrejaan loppumattomiin. Miesten osastolla Kopeckova ei käynyt, mutta metsätöissä saattoi vaihtaa pari sanaa miesvankien kanssa.
”He elivät kauheissa olosuhteissa, heitä hakattiin jatkuvasti. Olosuhteet olivat epäinhimilliset.”

Virolaiset keskitysleirivangit ja Meren koulutoveri todistavat seuraavaksi. Todistajina kuullut vahvistavat Meren syyllisyyden ei ainoastaan ampumisten organisoijana ja turvallisuuspoliisin johtajana vaan välittömänä osallistujana tappamisiin, ihmisestä, jolla oli vahva sadistinen luonne, ja jonka yksityiseksi huviksi oli seurata hirttäjäisiä ja teloituksia. (s. 75-82)


Oikeudenkäynnissä Gerrets täsmentää kuopan suuruuden. Se on 15 kertaa 30 metriä. Kuoppaan piti mahtua noin tuhat tapettua. (s. 87)

Maaliskuun 8. 1961, iltaistunto.
Englantilainen sanomalehti Daily Sketch julkaisi oikeudenkäynnin toisena päivänä ilmeisesti provokaationa sotarikollisen, Meren kuvan. Kuvassa Mere pitää kädessään ”vapaan Viron” lippua. Ei olisi ilmeisesti liioiteltua muistuttaa Daily Sketchiä siitä, että SS-merkkien rinnalla kaunisti sini-musta-valkea nauha Meren käsivartta myös silloin, kun hän johti Kalevi-Liivalla tuhansien Saksasta, Puolasta, Tsekkoslovkiasta ja Suomesta tuotujen ihmisten, samoin kuin neuvostokansalaisten murhaamista.
”Vapaa Viro” - lippu oli hänellä työpöydällään rinta rinnan hakaristin kanssa, kun hän johti turvallisuuspoliisia ja SD:tä ja allekirjoitti kaikille kuolemantuomioille, joita hän kätyrinsä toimeenpanivat tuhansille syyttömille ihmisille. Se sama lippu oli Meren edessä silloin, kun hän organisoi taistelua anglofiilejä vastaan, ranskalaisia sotavankeja, Yhdysvaltain ja Englannin kansalaisia vastaan. ”Vapaa Viro”- lippu oli mukana myös siinä SS-laisten tapaamisessa Berliinissä, jossa Mere, Riipalu ja Rebane (kaikki kolme ovat löytäneet turvapaikan Englannissa) ja muut sotarikolliset ”kolmannen valtakunnan” romahtamisen lähestyessä perustivat järjestön, jonka nimi kannattaa mainita: ”Viron vapausliitto eli SS-yhteisapu”. Että osaa olla liikuttava yhteisö: vapaus ja SS.
Päivä päivältä kuulemme lisää, millaista vapautta Virolle suunnitteli SS-lainen Mere.

Todistaja Madar, Jägalan komentaja Aleksander Laakin autonkuljettaja.

”Jägalan leiriin tulin sen jälkeen, kun Kalevi-Liivalla oli Meren johdolla jo ammuttu Raasikun asemalle saapuneet Tsekkoslovakian kansalaiset. Toisen junan, joka tuli perille kaksi viikkoa myöhemmin, ottivat vastaan Raasikun asemalla Mere, Bergmann, Laak ja muut. Toin omalla autolla asemalle myös Gerretsin. Tuolloin ihmisiä ajettiin väkivalloin ulos vaunuista. Sitä johtivat Mere ja Bergmann. He henkilökohtaisesti lajittelivat ihmiset. Meren ja Bergmannin käskystä eroteltiin nuoret ja työkykyiset vanhoista, naisista, lapsista ja sairaista. Ensimmäiset vietiin Jägalaan. Ne, jotka kuuluivat toiseen ryhmään – heitä oli ehdoton enemmistö- vietiin suoraan Raasikulta Kalevi-Liivalle...
Minun autoon lastattiin kuolemaantuomittujen matkalaukut ja ajoin Jägalaan. Sain heti kuitenkin kiireisen tehtävän, viedä laatikollinen viinaa Kalevi-Liivalle. Kun tulin Kalevi-Liivalle, tappaminen kävi jo tohinalla...
Syyttäjä: Oliko Kalevi-Liivalla sen jälkeen teloituksia?
Madar: Oli. Laak teloitti ihmisiä usein oman verenhimonsa tyydyttämiseksi. Hän laittoi heidät autooni, istui itse viereeni ja käski ajaa Kalevi-Liivalle.
Syyttäjä: Miksi heidät tapettiin?
Madar: Laak sanoi, että he ovat sairaita.
Syytäjä: Montako kertaa veitte ihmisiä teloitettavaksi Jägalan leiristä?
Madar: 6-7 kertaa. Kun Laak valmistautui tulevaksi teloitukseksi, lähetti hän aina Gerretsin etukäteen Kalevi-Liivalle. Hänen piti huolehtia, että kuoppa olisi valmiiksi kaivettu, kun me saavumme. Kuopan reunalla Gerrets pakotti ihmiset riisuuntumaan alasti. Ne, jotka eivät suostuneet, hän pieksi kepillä. Laakilla oli myös keppi. He pieksivät sairaat ennen ampumista.
S: Mitä tiedätte vielä ihmisten tappamisesta Jägalassa?
M: 1943 maaliskuussa Laak korosti, että on tulossa kaksi autollista mustalaisia. Bussissa oli aikuisia – miehiä ja naisia, kuorma-autolla tuotiin lapset. Aikuisia oli 20, lapsia kolmen ja kuuden vuoden vanhoja oli 19.
S: Kuinka heidät tapettiin?
M: Aluksi ammuttiin aikuiset. Gerrets kysyi Laakilta, pitääkö ihmisten riisua vaatteensa ennen ampumista. Laak katsoi bussiin, näki, että ihmiset olivat ryysyissä ja sanoi: ”Noiden narujen kanssa ei tehdä mitään. Pitäköön päällään.”
Kun aikuiset mustalaiset oli teloitettu, alkoivat Gerrets ja Viik heitellä lapsia autosta maahan ottaen kiinni lapsia käsistä ja jaloista. He heittivät lapset kuoppaan. Auto seisoi kuopan reunalla. Laak oli itse kuopassa, hän ampui. Myöhemmin hänen tilalleen meni Viik....
S: Vieläkö oli tappamisia?
M: Se oli 1943 heinäkuussa. Lauantai-iltana Laak sanoi, että laittaisin auton valmiiksi – pitää mennä keskusvankilaan. Menimme. Auto jäi pääportin luokse. Laak meni nopeasti vankilaan ja noin tunnin kuluttua toi sieltä 15-16 tyttöä, jotka tunki autoon. Veimme ne tytöt Kalevi-Liivalle, missä Gerrets jo odotti. Myös nyt hauta oli jo valmiina kuolemantuomituille – Gerrets oli pitänyt siitä huolta. Laak ja Gerrets antoivat tytöille käskyn riisuuntua. Sen jälkeen komentaja ampui heidät....
S: Mitä tapahtui ammuttujen vaatteille?
M: Myös tällä kertaa ne lastattiin autooni. Vein heidän vaatteensa ja jalkineensa Tallinnaan Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n varastoon. Se sijaitsi Toompealla. Tapettujen tavarat otti haltuunsa varastonhoitaja Tärno. Hän tunnisti vaatteista, että sillä kertaa oli fasistien uhriksi joutunut samat naiset keskusvankilasta, jotka olivat useita kuukausia hänen varastossaan lajitelleet tavaroita. Se oli suuri varasto...

Aiemmin varastonhoitaja Albert Tärno oli todistanut:
”Madar kertoi, että otti naiset kyytiin keskusvankilasta ja vei Jägalaan, missä heidät tapettiin. Kysyin Madarilta, kuinka se tehtiin. Hän kertoi, että Laak tappoi naiset. Tapettujen joukossa oli yksi äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa. Viimeinen ei suostunut ennen ampumista riisuuntumaan vaan alkoi itkeä. Laak oli sanonut hänelle: ”Ota mekko pois päältä. Toisessa maailmassa sinut otetaan vastaan myös alastomana.”
S: Keitä he olivat?
T: Äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa olivat Berliinistä. Mieleeni on jäänyt, että äidin nimi oli Paula Braun.....

Madarin kuulustelu jatkuu.
Syyttäjä: Kävikö Mere varastossa, jossa Jägalasta tuotuja tavaroita säilytettiin?
Madar: Tietenkin kävi. Hän tuli usein yhdessä Bergmannin kanssa. He valitsivat itselleen parhaimmat vaatteet ja tavarat, jotka olivat kuuluneet ihmisille, jotka he itse ampuivat Kalevi-Liivalla.

Oikeusistunnon aikana selviää, että Laak erityisesti ahnehti omien uhriensa omaisuutta. Madarin todistajanlausuntoa kuunnellessa tulee vieläkin selvemmäksi, millä rahalla Laakin Winnipegin huvila on rakennettu ja millä rahalla ostettu mukava auto, jota hän käytti. Laak on rakentanut perheensä hyvinvoinnin tuhansien eri Euroopan maista tuotujen ihmisten verelle. Jos entinen Jägalan vanki, Torontossa nyt asuva Margerete Zarkover lähtisi yhteen toiseen Kanadan kaupunkiin ja astuisi taloon, jossa asuu teloittaja Laakin vaimo, hän näkisi siellä luultavasti esineitä, jotka kuuluivat joskus hänelle tai hänen ystävättärilleen, jotka saapuivat Tsekkoslovakiasta Raasikun asemalle. Samanlaisia tavaroita voisi luultavasti nähdä myös Australiassa Sydneyssä, johon pakeni sotarikollinen Viks. Ja kyllähän kuolleilta varastettuja esineitä löytyy muualtakin – kaikkialta, mistä itselleen on löytänyt turvapaikan miehitetyn Viron alueella toimineet entiset SS-laiset.
Syyttäjä: Veivätkö Gerrets ja Laak teloitettujen tavaroita?
Madar: Kyllä. Vuonna 1943 yhtenä lauantai-iltana Laak antoi käskyn valmistaa auto Haapsaluun ajamiseksi. Autoon lastattiin 20 matkalaukkua.
Syyttäjä: Mihin matkalaukut toimitettiin?
Madar: Haapsaluun Laakin kotiin. Laakin mukana matkusti Haapsaluun myös Gerrets.
Syyttäjä: Oliko se ainoa kerta?
Madar: Parin viikon kuluttua matkusti Laak yksin Haapsaluun. Tuolloin vein hänen taloonsa 40-50 matkalaukkua.
Syyttäjä: Kävivätkö turvallisuuspoliisi ja SD:n johtohahmot usein Jägalan leirissä?
Madar: Mere ja Ennok kävivät Jägalassa useasti. He tulivat Laakin luokse lauantai-iltaisin kylään. Yhdessä järjestettiin juominkeja, joihin Laakin käskystä tuotiin usein nuoria naisvankeja. (Mere kävi Kalevi-Liivalla ja johti Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleiden ihmisten teloitusta. (s.99))

Maaliskuun 9. päivän aamuistunto.
Jägalan leirin vartijat todistavat. Asmer oli 16-vuotias, kun hän vapaaehtoisena astui Meren johtamaan turvallisuuspoliisin palvelukseen. Todistaja vahvistaa, että vartijat juopottelivat ja varastivat. He suorastaan tappoivat toinen toisiaan. Ja kaikkea sitä vain siksi, että tehdä ”tuohta”, hankkia enemmän arvoesineitä. Hän muistuttaa, kuinka yksi humalainen vartija kehuskeli lähtevänsä lomalle kotiin Tarttoon mukanaan runsaasti kalliita arvoesineitä.
”Vartijoilla oli paljon kelloja, jotka oli varastettu ihmisiltä, jotka ammuttiin Kalevi-Liivalla.”
Asmer kertoo, kuinka vartija Uibon kuolemantuomio päätettiin.


jatkuu....