Kloogan kauhut

Kloogan kauhut

Kloogalla avattiin syyskuun 1. päivänä 1994 muistomerkki Virossa tapettujen juutalaisten muistoksi. Viron juutalainen seurakunta julkaisi tapahtuman yhteydessä lehdykän, jossa kuvataan Kloogan keskitysleirin eloa ja tuhoa.
Kesäkuussa 1944 Kloogan keskitysleirissä oli säilyneiden rekisteritietojen mukaan 2186 ihmistä. Leirissä sijaitsivat puutyö- ja betoniverstaat. Leirillä kävivät työnjohtajina ja kirjanpitäjinä myös paikalliset asukkaat, minkä takia kuri leirillä ei ollut erityisen tiukka. Kloogassa oli korkeasti koulutettuja vankeja kuten Vilnan Filharmonikkojen kapellimestari Durmaschkin, Vilnan tuberkuloosisairaalan johtaja Potschter, kirjailija Bastomski, runoilija Rosental, historioitsija Kruck, kuuluisat lääkärit Salkinsohn, Pomeranz, Feldstein, Schwarz ja monet muut.
Saksalaiset johtivat leiriä, mutta vanginvalvojat olivat virolaisia. He eivät suhtautuneet vankeihin erityisen vihamielisesti. Kun vangit vietiin metsätöihin, vartijat lupasivat heidän vierailla paikallisissa taloissa, sillä monet paikalliset halusivat auttaa vankeja.
Syksyllä 1944 oli selvää, että saksalaisten päivät ovat luetut. He alkoivat likvidoida työleirejä. Myös Kloogan kohtalo oli päätetty. Vankien määrän huomioon ottaen heidän tuhoamisensa tavallisilla menetelmillä ei tullut kysymykseen.

Puupinoihin
poltettavaksi
Puna-armeijan kolkutellessa Tallinnan portteja saksalaiset perääntyivät paniikissa. Kloogan keskitysleirissä noin 40 kilometrin päässä Tallinnasta he ryhtyivät kiireesti likvidoimaan leirin noin 2100 juutalaista. Virolaiset vartijat lähetettiin kotiin.
Leirille hankittiin suunnitelman mukaisesti tukkeja. Vankien tehtävänä oli latoa tukit pinoihin ja asettua makaamaan hirsien päälle, johon heidät ammuttaisiin. Seuraava vankiryhmä nostaisi uudet hirret ruumiiden päälle. Hirsikekoja tulisi neljä ja ne olisivat neljäkerroksisia. Myöhemmin ne valettaisiin bensiinillä ja sytytettäisiin palamaan. Tuhka levitettäisiin ympäriinsä. Ruumiiden hautaamiseksi ei ollut enää aikaa. Paikalle oli kutsuttu Sonderkommando I, joka oli tällaiseen työhön erikoistunut.
Aamulla 19.09.1944 vangit laitettiin riviin leirin alueelle. Heille kerrottiin, että leiri evakuoidaan. Vangit uskoivat aluksi tarinaan. Ensimmäisessä ryhmässä noin 300 vankia vietiin metsään ”valmistelemaan” evakuointia. Pian vangit kuitenkin ymmärsivät, mistä oli kysymys. Osa ryhtyi vastarintaan ja onnistui pakenemaan metsään. Saksalaisilla ei ollut enää aikaa takaa-ajoon. Saksalaisten onnistui saada väkivalloin enemmistö juutalaisista asettumaan pitkälleen tukkien päälle. Yhteensä kekoja tuli kolme, neljäs jäi puolikkaaksi.
Leirissä olleet vangit hermostuivat ammunnan kuullessaan. Kun saksalaiset tulivat hakemaan uutta ryhmää, leirissä syntyi paniikki. Vangit juoksivat leirissä sikin sokin pakopaikkaa etsien. Teloittajat oivalsivat, etteivät he onnistu toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa. Suuri ryhmä juutalaisia vietiin puuparakkiin ja ammuttiin sinne. Ovet suljettiin ja parakki poltettiin ruumiiden ja osittain vielä elossa olevien vankien kanssa. Leiriin oli jäänyt vielä noin 800 vankia. Heidät ammuttiin tavattaessa paikan päälle. Yhteensä tapettuja oli noin 2000. Elossa säilyi 87 vankia. Yöllä 20.09.1944 saksalaiset pakenivat.

Pikkupojan
muistot
Seuraavana aamuna kyläläiset ryhtyivät tutkimaan varovaisesti leiriä. Elu-lehdessä Ilmar Laherand kertoo ilman olleen täynnä raskasta, käristyneen rasvan hajua.
”Se oli heti jotenkin täysin erilainen haju kuin mikä nousee paistinpannulla palaneesta ruuasta. Myöhemmin selvisi, että se oli palaneen ihmislihan haju”, hän kertoo.
Uteliaisuus ajoi Laherannan Kloogan leirille.
”Olin käynyt leirillä useasti aikaisemminkin, sillä pikkupoikia kiinnostivat kaikki rautatieaseman ja leirin ympärillä tapahtuva. Nyt Soodajärven lähistöllä aukeni todella hirveä näkymä. Aukealla oli neljä puupinoa, noin puolentoista metrin korkuisia. Kaksi pinoista oli kokonaan palanut, yksi vain puolittain. Pinot vielä savusivat. Neljäs pino ei ollut syttynyt, vaikka sitäkin oli yritetty sytyttää”, Laherand kertoo.
”Ruumiit lepäsivät pinoissa niin, että ensin oli kerros puita ja sitten kerros ihmisiä. Joka puolella makasi myös niitä ihmisiä, jotka olivat yrittäneet paeta, mutta jotka oli ammuttu. Heitä oli siellä myös paljon, ehkä 50-60 kuollutta.”
”Satakunta metriä rautatieaseman suuntaan oli ollut yksi suuri puinen parakki. Se oli myös palanut maan tasalle. Hirret ja tuhka olivat sekoittuneet ihmisten luihin. Silmääni pisti, että palaneet pääkallot olivat jostain syystä yhdessä suuressa pyramidin kaltaisessa kasassa. Ilmeisesti ihmiset kerääntyivät ennen kuolemaa yhteen....”
”Kävin sitä murhapaikkaa vielä useasti katsomassa. Erittäin pelottavalta tuntui, että palaneiden raunioiden keskellä jouduin joka kerta silmätystin venäläisten sotilaiden kanssa. He sorkkivat tuhkaa. Ehkä he etsivät uhrien kultahampaita tai muita arvoesineitä. Se oli erityisen vastenmielistä.”
”Kummallista oli myös se, että niin puupinot kuin ruumiit jätettiin pitkäksi ajaksi vetelehtimään paikoilleen. Paikalla kävi kaikennäköisiä komiteoita ja muutakin kansaa. Vasta paljon myöhemmin paikalle tuotiin saksalaiset sotavangit, jotka kaivoivat haudat ja hautasivat ruumiit,” Laherand kertoo.

Stalin
asialla
Eesti Ekpress-lehdessä virolainen kirjailija Uno Laht arvioi Kloogan leiri jääneen murhayön jälkeen pitkäksi aikaa nähtäville itsensä Stalinin toivomuksesta. Hän tekee johtopäätöksen kolmen johtajan sähkeiden kokoelmasta.
”Englannin pääministeri Sir Winston Churcill onnitteli Stalinia tärkeän satamakaupungin, Tallinnan, valloituksen johdosta. Hän pyysi samalla lupaa Moskovassa olevalle brittiläisen laivaston sotilasattasealle päästä tutkimaan saksalaisten ”akustista torpedoa”, joka oli ainoana räjähtämättömänä ”sikarina” jäänyt sotasaaliina Tallinnan satamaan. Ovela Uncle Joe lähetti kuitenkin ryhmän mukana läntisiä sotakirjeenvaihtajia... tunnistamaan hautaamattomia ruumiita. Kynäniekkojen joukossa oli esimerkiksi Mr Harrison-Salisbyry, tuleva New York Timesin Grand Old Man ja näytelmäkirjailija Lillian Hellman, joka oli USA:n suulähettiläs Harrimanin kulttuurineuvonantaja. Mukana oli Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokas, englantilainen Graham Greene, kirjailija James Aldridge ja englantilainen historioitsija Alexander Werth. Ei siis ihme, että maailma muistaa Kloogan. He valmistelivat lukijakuntaansa vielä kauheampaa varten - aivan Euroopan sydämessä. On muistettava, että liittolaisilta kului vielä kahdeksan pitkää sotakuukautta ennen kuin ihmiskunta järkyttyneenä alkoi ymmärtää, mitä Buchenwald, Dachau ja Mauthausen merkitsivät. Ja todella, juuri Kloogalta syyskuun lopussa 1944 roihahti raivokkain fasismin vastainen propagandarynnäkkö. Itärintamalla alettiin vaatia kostoksi silmä silmästä....- Ilja Ehrenburgin kehotuksesta. Näin tiedostettiin XX-vuosisadan painajainen, joka nyt tunnetaan paremmin Holokaustina”, Uno Laht kirjoittaa.


Kommentit:

1.Kloogan leirin kurinpidon väljyyttä kuvaa Ilmar Laherannan kertomus siitä, miten hänen perheensä tutustui kahteen vankiin. Hänen kotonaan kävi säännöllisesti yksi 30-vuotias mies mukanaan 16-vuotias poika. Kielivaikeuksien takia kommunikointi vankien kanssa oli ollut vaikeaa. Vangit olivat puhuneet hiukan saksan kieltä, Laherannan perhe puolestaan venäjää. He onnistuivat saamaan selville, että mies oli kotoisin Riiasta ja ammatiltaan opettaja. Murhayön jälkeen mies oli ilmestynyt Laherannan kotiin. Hän oli selvinnyt hengissä, mutta 16-vuotias poika oli kuollut. Miesten nimiä Laherannan perhe ei koskaan saanut tietää.

2. Puna-armeija marssi Tallinnaan 22.09.1944, kaksi päivää Kloogan murhayön jälkeen. Viro oli vapautettu fasisteista.

3. Neuvostoaikana Kloogan leirille pystytettiin muistomerkki. Sen teksti on kuitenkin Viron itsenäisyyden aikana muutettu. Neuvostoaikana teksti kertoi tapetuista neuvostoliittolaisista, nyt se kertoo tapetuista juutalaisista. Virolaisten mielestä Neuvostoliitto ei halunnut puhua juutalaisista oman anti-semitisminsä takia. Uskottavampi selitys on leniniläinen kansallisuuspolitiikka ja internationalismi. Ne korostivat ihmisen identiteettiä suurempana kuin vain kansallisena, rodullisena tai uskonnollisena kysymyksenä.