Vorkutan leirielämää

(Julkaistu Turun Sanomissa 28.09.1997)
Virolaisten elämänkohtaloiden karuus on tarua ihmeellisempää

VANKILEIRILTÄ VOITTOON
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Eläkeläiset Lina Jansha (72) ja August Kõre (65) ovat hyvin moderni pari. He ovat toistensa elämänkumppaneita viimeisen 20 vuoden ajan eläen molemmat omissa asunnoissaan Tallinnassa. August siivoaa rappukäytävät Linan puolesta, kun Lina on sairas. Siivoustyöstä pariskunta saa välttämätöntä lisätuloa. Augustin puutarhassa kasvaa talven perunat, vihannekset ja hedelmät. August tuo iloa arkeen tekemällä raparperistä viiniä.
"Oluen ostoon ei riitä rahaa", hän sanoo.

Hiilikaivokseen
koulunpenkiltä
August Kõre oli 18-vuotias, kun hänet vietiin koulunpenkiltä yhdessä Viljandin keskikoulun viimeisen luokan kanssa vankileirille vuonna 1950. Augustille ja hänen luokkatovereilleen pidettiin kolmen miehen oikeudenistunto, jossa August tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Ural-vuoriston pohjoisosaan, Võrkutan hiilikaivoksille.
Osa luokan pojista vietiin Etelä-Venäjälle, Kazakstaniin. Augustin kanssa Võrkutaan tuli kolme hänen luokkatoveriaan. Hiilikaivoksessa August törmäsi Stalinin henkilääkäriin ja pakkotyövankeihin monista eri kansallisuuksista. Joukossa oli juutalaisia, puolalaisia, suomalaisia, länsi-ukrainalaisia ja venäläisiä sekä saksalaisia ja amerikkalaisia sotavankeja.
Poliittisten vankien lisäksi vankileirillä oli muutama rikollinen, mutta heidän välinsä olivat niin huonot, että rikolliset siirrettiin myöhemmin omaan työleiriinsä.
Alkuaikoina vankileirillä nähtiin nälkää. Ruokaa annettiin vain, jos kaivuri oli täyttänyt päivän urakkansa. Nälkäisenä oli yhä vaikeampi täyttää urakkaa, joten heikentyneet vangit lopulta kuolivat.
Stalinin kuolinpäivänän vankileirillä puhkesi kapina, kun työntekijät kieltäytyivät menemästä kaivokseen. Sotavoimien avulla miehet pakotettiin jälleen töihin.
Vankileiri oli verkolla ympäröity, mutta kurinpito ei ollut aina kovin ankaraa. Virolaiset rakensivat itselleen talon, jossa he asuivat. August saattoi aloittaa opiskelun alueen yliopistossa. Suojasäätä ei kauaa jatkunut ja hänet siirrettiin tehtäviin, joissa opiskelu oli mahdotonta.
Augustin koulutoverit olivat jo jättäneet vankileirin huomattavan nopeasti anottuaan armahdusta. August kieltäytyi vankileirin johdon pyynnöstä huolimatta jättämästä armonanomusta, sillä hän ei ollut tehnyt mitään. Niinpä August istui "tuomiostaan" 23 vuotta Võrkutassa, kunnes hänet vapautettiin.
August palasi Tallinnaan vuonna 1973 aikuisena miehenä, 41-vuotiaana. Hänen nuoruutensa oli hiikaivoksessa, Tallinnassa hänellä ei ollut asuntoa eikä tuttuja. Maalaispoikana hänelle oli vaikeaa sopeutua Tallinnaan. Neuvostosysteemissä hänelle annettiin työpaikka talojen huoltoyhtiössä ja niin August sai asunnon ja työpaikan.
Hänen muistikuvissaan vankileiriltä on yksi komennus. Hänen tehtävänään oli vetää lämpöputki vankileirin hautausmaan läpi. August ei voinut ymmärtää, miksi lämpöputki piti vetää juuri hautojen kohdalta.
"Se systeemi ei kunnioittanut eläviä eikä kuolleita", August sanoo.

Elämää
virolaiskylässä
Lina syntyi 1925 virolais-suomalaisessa Ülemsõetükin kylässä Mongolian rajalla Abakanin kaupungin lähellä. Baikalin ympäristö oli kiehtonut 1800-luvun lopulla uudisraivaajia. Niinpä alueella oli myös puolalaisia kyliä ja latvialainen kylä.
Ülemsõetükkin kylässä oli kaksi suomalaista koulua ja yksi virolainen koulu sekä molemmilla ryhmillä oma kirkko. Linan virolainen äiti oli käynyt suomalaisen koulun, kun opettaja oli miellyttävämpi. Kylissä luettiin virolaisia ja suomalaisia lehtiä, elämä oli mahdollista alusta loppuun omalla kielellä.
Kun kollektivisointi alkoi, Ülemsõetükin kylän kolhoosiin yritti tulla ensimmäinen venäläinen johtaja. Kyläläiset uhkasivat polttaa kolhoosin, joten uusi johtaja ei uskaltanut tulla.
Sortotoimenpiteet alkoivat vuonna 1938. Kylän miehet vietiin vankileireille, kolhoosin johtoon tuotiin venäläinen ja koulujen opettajat vaihdettiin venäjänkielisiksi.
Linan isä tuomittiin vankileirille 25+5 vuodeksi. Perhe alkoi kuivattaa perunoita ja viedä niitä isälle, kun tämän olinpaikka löydettiin. Koska isän nimeä ei ollut vangittavien listalla, hän valitti tuomiosta ja hänet vapautettiin. Isä istui vuoden kotona syvässä masennuksessa uunin vieressä. Kun toinen maailmansota puhkesi Linan isä oli toipunut riittävästi joutuakseen työpataljoonaan Abakanin sotatehtaalle. 16-vuotias Lina vietiin Krasnojarskin sotatehtaalle töihin.
Sodan jälkeen Abakanissa nähtiin nälkää. Kolhoosille piti tehdä 200 työpäivää vuodesta. Linan äiti opetti lehmän reen eteen hakemaan polttopuita, heinää ja perunaa. Lina oppi nälkävuosina kaiken sen, mitä hän myöhemmin on elämässään tarvinnut. Hän oppi kehräämisestä alkaen vaateiden teon. Keittiössä häneltä eivät enää koskaan eväät lopu.
Lina meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. "Nuorena ja tyhmänä", kuten hän sanoo. Jontti-nimi oli kääntynyt Mongolian rajalla Janshaksi. Avioliitto oli epäonnistunut ja vuonna 1959 Lina muutti Viroon sukulaisten luokse. Hänen pojanpoikansa elää edelleen Venäjällä.

Eläkeläisillä
vaikeaa
Lina ja August ovat elämäänsä tyytyväisiä, mutta eläkkeiden niukkuus pakottaa heidät edelleen eläkeläisinäkin töihin. Kumpikin kaipaa virolaiseen politiikkaan inhimillisyyttä. Augustin mielestä sitä edusti Arnold Rüütel. Hän on tyytyväinen nykyiseen pääministeri Mart Siimanniin.
"Pelkään, että hänetkin syödään pois kuten Rüütelkin", August sanoo.


kuvateksti:
August Kõre ja Lina Jansha keskellään talvenvaraa, kurpitsa Augustin puutarhasta.

Lina Jansha työskenteli Abakanissa kyläneuvoston sihteerinä ja tiesi, kuinka ihmisiä varoittaa, kun miliisi tuli laskemaan lehmiä, lampaita ja kanoja.



KARTTA:
August Kõre vietti 23 vuotta Vorkutan hiilikaivoksessa, Lina Jansha syntyi virolais-suomalaisessa kylässä Abakanin lähellä.