Viron kirkkorauha kadonnut

(Julkaistu Kalevassa 24.04.1996)

Viron kirkkorauha kadonnut

Viron ortodoksisen kirkon jakautuminen kahteen jurisdiktioon, Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattiin on todennäköinen. Vain ihme voi säilyttää kirkon eheänä. Kirkon hajoamisesta on tulossa riitaisa, sillä osapuolten näkemykset ovat ovat kiivaan erimieliset.
Viron ortodoksisen kirkon pappi Juvenalius katsoo kansalliskiihkoilun syrjäyttäneen kristillisen rinnakkaiselon.
”Kansallisuuksien mukaan erottelu on täysin epäkristillistä. Kirkossa on alettu saarnata kristillisen sanoman sijasta kansallisia arvoja”, hän sanoo.
Juvenalius on itse virolainen ja haluaa jäädä Moskovan patriarkaatin yhteyteen.
”Viron ortodoksisen kirkon juuret ovat Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Venäjän vallankumouksen jälkeen syntyi hätätilanne, kun ateistisessa Neuvostoliitossa haluttiin hajottaa kirkko palasiksi. Päätös siirtyä Konstantinopoliin oli puhtaasti käytännön ratkaisu. Isoäiti otti hoiviin, kun äiti ei siihen kyennyt. Mikäli vallankumousta ei olisi tullut, olisimme jatkaneet harmonista eloa Moskovan kirkon osana”, Juvenalius katsoo.

Neuvostoliitto ja
Natsi-Saksa
Viron ortodoksinen kirkko sai Konstantinopolilta autonomian 1923. Se toimi normaalisti Viron Neuvostoliittoon liittymiseen saakka 1940. Kirkon johtaja metropoliitta Aleksander kutsuttiin Moskovaan maaliskuussa 1941, jolloin hän ilmeisesti painostuksen alaisena allekirjoitti paperin, jolla Viron ortodoksinen kirkko liitettiin Moskovan patriarkaattiin.
Kun saksalaismiehitys alkoi Virossa syksyllä 1941, metropoliitta Aleksander haki natsien hyväksyntää kirkolleen ja sai sen. Ostlandin valtionkomissaari rekisteröi Aleksanterin johtaman kirkon Konstantinopolin alaisuuteen ilman Narvan ja Petserin seurakuntia ja luostareita. Ne jäivät Moskovan alaisuuteen Riiassa toimivan saksalaismielisen ”Moskovan patriarkaatin” edustuston kautta. Natsimiehityksen valtuutuksella Virossa toimi vuosina 1942-44 kaksi eri jurisdiktion alla olevaa ortodoksista kirkkoa.
Syksyllä 1944 neuvostoarmeijan lähestyessä Tallinnaa metropoliitta Aleksander lähti pakenevien natsijoukkojen mukana Saksaan. Myöhemmin hän siirtyi maanpakoon Tukholmaan. Häntä seurasi 21 pappia ja yksi kirkkoneuvoston jäsen.
Neuvostovallan alkaessa ortodoksiset seurakunnat olivat vailla johtajaa. Vuonna 1945 uusi hallitsija hajotti Viroon jääneen ortodoksisen kirkon neuvoston ja asetti tilalle uuden, jonka tehtäväksi tuli edustaa Moskovan patriarkaatille kuuluvaa Tallinnan hiippakuntaa.
Sisäasianministeriön uskontoasiain juristi Mari-Anne Heljas on yksi tärkeimpiä henkilöitä ortodoksisen kirkon asioiden hoitajana ja laillisuuden määrittelijänä. Hän ei salaa lähtökohtiaan. Hän on syvästi luterilainen, mutta harkitsee siirtymistä Konstantinopolin alaiseen ortodoksiseen kirkkoon. Hänelle Moskovan patriarkaatti edustaa harhaoppia.
”Moskova on politiikan väline. Konstantinopoli on puhdas politiikasta. Voisi olla hyväksi, jos Moskovan kirkko hajoaisi ja tilalle luotaisiin uusi kirkko”, hän sanoo.
Mari-Anne Heljas katsoo, että Viron ortodoksisen kirkon toiminta lakkautettiin laittomasti vuonna 1945.
”Virossa alkoi toimia uusi kirkko. Samalla seurakunnista tuli uuden kirkon jäseniä eivätkä ne ole ennen miehitystä toimineiden seurakuntien jatkajia. Koska ne eivät ole jatkajia, ne eivät myöskään voi omistaa seurakuntien omaisuutta.”
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka tunnusti ”de jure” vuonna 1978 Moskovan patriarkaatin oikeuden toimia Virossa. Se ei kuitenkaan Heljaksen mukaan muuta tilannetta. Moskovan patriarkaatin alaisuuteen haluavien näkökulma on toinen.
”Viron itsenäisyyden ajan papit jatkoivat edelleen toimintaansa omissa seurakunnissaan. Oleellista oli, että vaikka valtioiden välinen olotila muuttui, seurakuntalaisille uskovaisina oli tärkeintä palvella kirkkoa. Heille Moskovan alaisuuteen siirtyminen ei ollut periaatteellisesti merkittävä kysymys, sillä Viron kirkko on kasvanut Venäjän kirkosta”, Juvenalius sanoo.

Henkiin herätys
Viron uudelleen itsenäistyttyä virolainen ortodoksi Henn Tosso alkoi puuhata Tukholmassa maanpaossa olleen kirkon palautusta. Viron eduskunta oli päättänyt toukokuussa 1993, että seurakuntien ja kirkkojen oli uudelleen rekisteröidyttävä. Viron ortodoksinen kirkko järjesti kirkolliskokouksen, jossa äänten enemmistöllä hyväksyttiin päätös rekisteröitymisestä yhdellä nimellä. Kirkolliskokouksen päätöksestä piittaamatta Henn Tosso kiirehti elokuussa 1993 uskontoasiain virastoon rekisteröimään nimen ”Viron oikeauskoinen kirkko” omaan käyttöönsä. Kirkkoon kuului pappi Emmanuel Kirssin kolme seurakuntaa. Kuukauden päästä rekisteröinnistä Tallinnan kaupunginoikeus oli päättänyt, että vielä pöytälaatikkoasteella oleva kirkko oli oikeutettu saamaan haltuunsa kaiken Virossa olevan ortodoksisen omaisuuden.
”Viron oikeauskoinen kirkko” oli rekisteröity ennen neuvostoaikaa toimineen kirkon säännöillä vuodelta 1935. Säännöissä todetaan selkeästi, että seurakuntien omaisuus kuuluu seurakunnille ja kirkolle kuuluu vain metropoliitan välittömässä käytössä oleva omaisuus ja luostarit.

Lennart Meri
pääjuonittelijana
Henn Tosso alkoi hakea kirkolleen tunnustusta Konstantinopolista. Viron ortodoksien mielestä presidentti Lennart Meri toimi pääjuonittelijana. Meri ryhtyi julkisesti vaatimaan kirkon siirtoa Moskovasta Konstantinopoliin ja kirjoitti asiasta patriarkka Bartholomeukselle. Seuraavaksi Eurooppa-ministeri Endel Lippmaa vakuutti ”kaikkien Viron ortodoksien haluavan kuulua Konstantinopolin alaisuuteen” ja että pääministeri Tiit Vähi antaa tukensa uudelle kirkolle.
Yksikään Viron poliitikoista ei tiedustellut asiaa Viron ortodoksisen kirkon arkkipiispalta Korneliukselta.
Bartholomeus epäröi kirkon siirtoa Moskovasta Konstantinopoliin muun muassa Moskovan patriarkka Aleksius II jyrkän vastustuksen vuoksi. Apuun riensivät Suomen ortodoksisen kirkon edustajat. He aloittivat lobbaustyön Konstantinopolissa vakuuttaen Viron ortodoksien hätää Moskovan alaisuudessa.
Helmikuun 20. päivänä 1996 Bartholomeus julkisti päästöksen Viron kirkon autonomiasta ja arkkipiispa Johanneksen nimittämisestä Viron väliaikaiseksi arkkipiispaksi.
Moskovan patriarkka Aleksi II katkaisi suhteensa sekä Konstantinopoliin että Suomeen.
Suomen ortodoksisen kirkon johto on perustellut Viron ortodoksien asioihin puuttumista vainolla, jonka kohteeksi vironkielinen papisto olisi joutunut. Juvanalius pitää näitä perusteluita onttoina.
”Arkkipiispa Kornelius on vihkinyt virkaan astumisensa jälkeen vuodesta 1990 kuusi virolaista pappia ja yhden diakonissan. Kaikki virolaiset ovat tervetulleita. Hän on kieltäytynyt vihkimästä vain yhtä diakonissaa. Palvelukieltoon ovat joutuneet vain ne, jotka aloittivat kirkon hajottamisen vastoin kirkolliskokouksen enemmistön päätöstä.”
Konstantinopoliin siirtymisen kannattaja, pappi Emmanuel Kirss katsoo itsensä ja muitten virolaisten pappien joutuneen vainon kohteeksi.
”Meiltä puuttuvat vironkieliset papit ja heidän koulutuksensa. Korneliuksen vihkimät papit palvelevat myös venäjänkielisiä seurakuntia ja ovat venäläismielisiä. He eivät ymmärrä, mitä Viro tarvitsee. Meidän täytyy pitää Viron kansan puolta”, hän sanoo.
”Korneliuksen kirkko on laiton ja kirkon ovet voitaisiin sulkea. Kornelius ei tunnusta Venäjän kirkkoa miehittäjäksi eikä maanpakolaiskirkon oikeuksia. Arkkipiispa ei johda hengellä vaan voimalla”, Kirss jatkaa.
Hän on ihmeissään, kun kaksi venäjänkielistä pappia on rekisteröinyt seurakuntansa Konstantinopoliin. Konstantinopolin yhteyteen haluaa toistaiseksi 35 seurakuntaa 81 seurakunnasta.
”Tähän saakka on ollut selvää, että Konstantinopoliin siirtyvät valtaosa vironkielisistä seurakunnista ja venäläiset jäävät Moskovan yhteyteen”, Kirss huomauttaa.

Kiristystä
omaisuudella
Arkkipiispa Kornelius on valittanut Viron oikeusasteet läpi sekä kirkon rekisteröinnistä että seurakuntien omaisuuden takavarikosta. Yksikään Viron oikeusaste ei ole nähnyt valituksia aiheelliseksi.
Kolme vuotta sitten Kirkkojen Maailmanneuvoston sihteeri Herbert van Beek arvosteli uskontoasiain virastoa hätiköinnistä kirkon rekisteröinnissä. KMN vaati myös seurakuntien omaisuuden siirtojen välitöntä lopettamista ja esitti epäilyjä ihmisoikeusloukkauksista.
Uskontoasiain juristilla Mari-Anne Heljaksella on vastaus valmiina.
”Missä he olivat silloin, kun virolaisia pidätettiin, kyydittiin, vietiin leireille ja tapettiin? Miksi kukaan ei silloin sanonut, että täällä loukataan ihmisoikeuksia?”, hän kysyy.
Juvenalius yhtyy KMN:n esittämään arvosteluun.
”Mari-Anne Heljas ja Henn Tosso kiertelevät seurakuntia kysymällä, oletteko Venäjän vai Viron puolella. Omaisuus luvataan palauttaa vain, jos seurakunta liittyy Konstantinopoliin”, Juvenalius kertoo.
”Uskonnon vapaus edellyttää seurakuntien omistusoikeuden turvaamista. Seurakuntien on saatava itse vapaasti päättää, mihin jurisdiktioon ne haluavat kuulua. Nyt sitä vapautta rajoitetaan vaatimalla Konstantinopoliin liittymistä omaisuuden hallussa pitämisen ehtona”, hän jatkaa.
”Yhtenä esimerkkinä on Tarton Uspenskin katedraali, missä pappi vastoin seurakunnan tahtoa rekisteröi kirkkonsa Konstantinopoliin ja omaisuus palautettiin. Suomalaiset isä Ambrosius ja pastori Heikki Huttunen kävivät rauhoittelemassa seurakuntalaisia ja näkivät omin silmin tilanteen. He lupasivat seurakunnalle avustuksena linja-auton ja suklaata, mutta heille huudettiin vain tylysti, etteivät he halua suklaata ja linja-autoa vaan kirkkonsa takaisin. Eikö tilanne ole jo kirkollisessa mielessä miehitys”, Juvenalius ihmettelee.
Heljaksella ja Tossolla on omaisuuskysymyksiin selkeä lähtökohta. Heidän mielestään sekä kirkon että seurakuntien omaisuuden pitää olla virolaisten valvonnassa.
”Me emme voi valvoa vieraan vallan omaisuutta. Jos luostarit ja metsä jäävät Moskovalle, niitä voidaan käyttää sotilastukikohtina”, he perustelevat.

Leena Hietanen