Lenin ja Stalin uskonpuhdistajina

Neuvostoliiton yksi suuria saavutuksia oli kristillisyyden kitkeminen. Asia lähti liikkeelle Leninistä ja Stalinista. He näkivät uskovaisissa vaarallista ”lahkolaisuutta”, samoin kuin pienen Anton-pojan isä Paavo Salonen ja Johan Bäckmanin blogissa riehuvat suomalaiskansalliset kiihkoilijat. Uskovaiset rukoilevat, veisaavat virsiä, tekevät ristinmerkkejä, pitävät hartausharjoituksia. Papit ovat hyvin tärkeitä henkilöitä uskoville. Seurakunnissa uskovaiset naiset mielellään tapaavat sielunpaimentaan, joka usein on mies. Ulkopuolisesta tämä näyttää pelkästään jumalattomalta menolta, jos ei pedofilialta niin ainakin seksuaaliselta ahdistelulta.
Suomalaisessa uskonnollisessa kulttuurissa olemme jo tottuneet siihen, että meidän luterilaisemme ja ortodoksimme ovat ateisteja. Eihän ne mitään oikeita uskovaisia ole. Voimme luottaa siihen, että kirkollisessa hierarkiassa virkaa toimittavat henkilöt arkkipiispasta alaspäin eivät ole oikeasti ”uskossa”. Pienen Anton-pojan äidin uskonnollisuudesta on tehty kummajainen. Sen avulla Suomi purkaa taas kerran russofobiaansa, rasismiansa ja pelkoaan ortodoksista uskoa kohtaan. Kaikki tämä vain sen takia, että joku käy kirkossa, joka on tsasouna.
Suomalaisten natsien tapaan Lenin ja Stalin olivat sitä mieltä, että uskonto on myrkkyä kansalle. Eurovaaliehdokkaana olin kuvitellut vastustavani Euroopan parlamentissa kaikenlaista uskonnollista vainoa, erityisesti Virossa ja Suomessa venäläisiin ortodokseihin kohdistuvaa vainoa. Ehkä täytyy palata takaisin Leninin ja Stalinin linjalle ja ryhtyäkin vaatimaan lopullista kristillisyyden kitkemistä maailmasta.