Kun suojelupoliisi soittaa...

(Julkaistu ensin Uuden Suomen eurovaaliblogissa.)

Virolainen toimittajapari Inno ja Irja Tähismaa järkytti eilen (la 9.5.2009) kuulijoitaan tarinallaan siitä, miltä tuntuu, kun poliisi takavarikoi toimittajan työvälineet, tietokoneen ja puhelimen. Kuulijoiden joukossa oli ystäväni, joka jälkikäteen tivasi, että eihän se tarina voinut olla totta! Muistin oman kokemukseni, mitä tuntuu, kun suojelupoliisi soittaa. Eräänä kesänä virolainen valokuvaajani soitti hätääntyneenä minulle Helsinkiin, että Viron suojelupoliisi haluaa keskustella hänen kanssaan minusta. Valokuvaaja kyseli ärtyneenä, tietääkö hän minusta kaiken, mikä hänen tuleekin tietää? Vastasin rehellisesti, että en keksi mitään, mitä hän ei tietäisi. Säikähdin niin hirveästi sitä puhelinsoittoa, että jouduin etsimään Helsingissä puistonpenkin, jolla istuin polvet vetelänä odottaen valokuvaajani soittoa. Hän soittikin takaisin ja kertoi helpottuneena, että suojelupoliisi oli vain kiinnostunut tuttavistani. ”Sinä kuulemma tiedät niin hyvin asioista”, hän kertoi. Hän oli antanut suojelupoliisille puhelinnumeroni. Suojelupoliisi kuulemma halusi soittaa minulle. Sitä soittoa olen odottanut tähän päivään saakka.
Kysymys oli kirkkokriisistä. Suojelupoliisissa oli luettu lehtiä. Siellä seurattiin samoja asioita virolaisessa yhteiskunnassa kuin minä. Pidin heidän kiinnostustaan työtodistuksena. Samalla hiukan ihmettelin suojelupoliisin käyntiä valokuvaajani luona, sillä yhteystietoni olivat täysin julkisesti saatavilla Viron ulkoministeriössä lehdistöosastolla. Jos heidän tarkoitus oli pelotella, sen he onnistuivat tekemään. Tosin vain hetkellisesti.
Säikähdykseni syy oli yksinkertainen. Pelkäisin suojelupoliisin voivan estää oleskelulupani jatkon. Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve oli joutunut kirjoittamaan suurlähetystöön, että työlupaani jatkettaisiin. Minulla oli asuntovelkaa, joten työpaikan menetys todella hirvitti. Enää tuollaisia pelkoja ei ole, joten suhteeni virkavallan puhelinsoittoihin on muuttunut yhdentekeväksi. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisin kollegoihini suuntautuvan vainon.