Yhdysvaltain diaspora-politiikka

Baltian maiden historian kirjoituksesta taisteltiin kiivaasti jo neuvostoaikana ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Amerikkaan paenneet Baltian pakolaiset pyrkivät raivokkaasti pitämään yllä näkemystä Baltiasta ”miehitettyinä” maina. Amerikan virolainen politologi Rein Taagepera valittaa virolaisessa julkaisussa, Akadeemia (2008, nro 12) Yhdysvaltain kommunismivainojen antaneen huonon lähdön heidän taistelulleen. Yhdysvaltain tiedepiireissä McCarthyn vainot kääntyivät itseänsä vastaan ja Neuvostoliiton ja kommunismin arvostelijoita katsottiin kieroon.
USA loi kylmän sodan aikana käsitteen ”sorretut kansat”, joiden avulla kiusata Moskovaa, mutta kun länsimaat seurasivat sivusta Unkarin kansannousun kukistamista vuonna 1956, sorrettujen kansojen politiikka ei saanut kannatusta USA:ssa. Ydinsodan pelko oli hallitsevampi.
Myös Neuvostoliiton oma kehitys vuosina 1945-1991 vaikutti Baltian pakolaisten propagandatyön menestykseen. Neuvostoaika jakaantui jaksoihin.
”Kansanmurhavuodet vaihtuivat kansallisten kulttuurien elvytysten vuosiin. Se toi tiedeyhteisön ja pakolaisten välille ristiriitoja. Pakolaisjärjestöt halusivat korostaa, ettei Neuvostoliitossa mikään kehitys mene parempaan suuntaan ja jos niin sattuisikin olemaan, siitä pitäisi vaieta. Tiedeyhteisön normit vaativat kuitenkin tosiasioiden tunnustamista”, Taagepera kirjoittaa.
Jää alkoi liikkua 1960-luvulla, kun Yhdysvalloissa oli erilaisia Itä- ja Keski-Euroopan politiikan tutkimuslaitoksia. Baltian pakolaiset keskittyivät kahteen järjestöön. Ensimmäinen oli Baltic Appeal to the United Nations (BATUN), jonka avulla pakolaisjärjestöt vetosivat YK:n jäsenmaihin olemassaolonsa puolesta vaihtelevalla menestyksellä. Varsinainen läpimurto oli Baltian tutkimuslaitoksen perustaminen, Association for the Advancement of Baltic Studies (AABS). Molemmat organisaatiot olivat äärimmäisen kommunismivastaisia, mikä heikensi niiden uskottavuutta tiedepiireissä.
Järjestöjen toiminta oli 1970-luvulla aktiivista. Ne julkaisivat runsaasti kirjoituksia Baltian kansojen historiasta, niiden elinvoimasta ja syvästä, perinteikkäästä kulttuurista. Pakolaisbaltit erosivat tavassa kirjoittaa neuvostotasavalloista. Latvialaiset kirjoittivat miehitetystä Latviasta, liettualaiset tyytyivät toteamaan olevansa Neuvostoliiton alaisia, kun virolaiset taas kirjoittivat yksinkertaisesti Neuvosto-Viron tasavallasta.
”Pakolaistiedemiehen piti jatkuvasti suorittaa tasapainoharjoituksia. Mitä enemmän totta puhuit Neuvostoliitosta, sitä enemmän sai kuulla olevansa liioitteleva nationalisti. Ollakseen vakavasti otettava, tarinoita piti lieventää”, Taagepera toteaa.
1980-luvun itsenäistymisajatukset neuvostotasavalloissa merkitsivät Taageperan mielestä pakolaisyhteisöjen historian kirjoitukselle voittoa.
”Kun laulava vallankumous alkoi, taistelu Baltian historiasta oli jo lännessä voitettu. Yleisesti hyväksyttiin, että Baltian kansat ja niiden historia oli olemassa.”
Taagepera katsoo pakolaisjärjestöjen Yhdysvalloissa julkaisemien teosten olleen avainasemassa.
”Nämä kirjat ja artikkelit pitivät suoraan huolta siitä, ettei Moskovan yritykset historian uudelleen kirjoittamiseksi onnistuneet juurtua länteen”, Taagepera lopettaa.

Huomioita:
Taageperan artikkeli herättää kysymyksen, onko Virossa kansallista historiaa vai vain pakolaisten kirjoittama historia? Tällä hetkellä Virossa vallalla on Yhdysvaltojen pakolaisten näkemys menneestä. Mitä virolaiset historioitsijat itse ajattelevat? Yhdysvallat on aina onnistuneesti käyttänyt hyväkseen pakolaisia omassa diaspora-politiikassaan. Virossa on pakolaisten historian tulkinta vallalla ja myytti miehityksestä kukoistaa. Viron historian kirjoituksen haaste on se, yhdistääkö se ulkovirolaiset ja kotivirolaiset yhdeksi kansakunnaksi vai virolaiset ja maassa olevat venäläiset yhdeksi kansakunnaksi? Mikä on se kansakunta, jolle Viron valtiota rakennetaan?
Oma näkemykseni on, että jos Virossa valitaan ensimmäinen vaihtoehto, diasporassa olevien virolaisten yhdistäminen, se on tuhon tie. Nato-jäsenyys varmistaa, että Viron valtio jatkaa olemassaoloaan New Yorkissa Manhattanilla jonkun ulkovirolaisen postilokero-osoitteessa.
Tulevaisuuden vaihtoehto olisi yhdistää maassa olevien virolaisten ja venäläisten historia yhden ja saman kansakunnan historiaksi. Muutoin Baltian maiden itsenäisyys on vain osa Venäjän vastaista taistelua eikä näiden maiden itsenäisyyden ole tarkoituskaan olla pysyvää laatua. Vain geopoliittinen imperatiivi, kuten Mark Almond sanoo.