Alfred Rosenberg - Viron lahja maailmalle

Alfred Rosenberg – Hitlerin pääideologi

”Yhdysvalloissa demokraattien ja republikaanien puoluekokoukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: puoluekokouksiin, joissa nostatetaan henkeä, pidetään palopuheita ja vedotaan ihmisen yleviin tunteisiin. Sitten on puoluekokouksia, joissa vedotaan alhaisiin tunteisiin kuten fobioihin ja ahneuteen.”
Petri Krohn


Mitä on fasismi?
Alfred Rosenbergin elämänkerran kirjoittaja, saksalainen historioitsija Ernst Piper arvostelee kirjassaan ”Alfred Rosenberg – Hitlerin pääideologi” (2005) kiistanalaista saksalaista historioitsijaa, Ernst Noltea, fasismin käsitteen kyseenalaistamisesta. Kirjassaan ”Fasismin aikakausi” (1963) Nolte esittää teorian, jonka mukaan marxismi on aatteellinen suuntaus, mutta fasismi ei ole. Perustelunaan Nolte käyttää Rosenbergia, jonka ajatusmaailman taustalla hän näkee vain protestanttis-liberaalin maailmankuvan.

Kommunistiksi määritelty henkilö herättää heti ajatuksen, minkälaista maailmaa hän edustaa. Jos jotakuta sanotaan fasistiksi, mielikuvat ovat epämääräisiä. Italia ja Benito Mussolini eivät tule mieleen,vaikka fasismin kotimaa oli Italia. Rosenberg moitti italialaisia siitä, että he eivät olleet oikeita fasisteja, koska he niin innottomasti suhtautuivat antisemitismiin. Rosenberg ja Hitler epäilivät italialaisia, koska nämä eivät vastanneet pohjoismaista arjalaista ihannetta. Italialaiset olivat tummia, pienikasvuisia ja muistuttivat enemmän juutalaisia kuin pohjois-eurooppalaisia. Sen arveltiin olevan yksi syy, miksi italialaisilta puuttui kokonaan antisemitistinen fanatismi. Rosenberg valitti: ”En tiedä, mitä Mussolini sisimmässään ajattelee, mutta virallisesti hän välttää pienimmätkin antisemiittiset ilmiöt...”

Ernst Piper esittää Rosenbergin olleen nimenomaisesti se henkilö, joka toi saksalaiseen fasismiin antisemitismin. Rosenberg toi sen tuliaisena Moskovasta, jossa hän seurasi Venäjän vallankumousta 1915-1918. Hän ei inhonnut mitään niin paljon kuin kommunismia ja juutalaisia, joita hän piti bolsevikkeina. Juutalaiset hallitsivat hänen mielestään lännessä rahalla ja idässä ideologialla. Rosenberg uskotteli Hitlerille Venäjän vallankumouksen juutalaisesta luonteesta. Hitler ja Rosenberg uskoivat juutalaisten ja bolsevikkien yhteiseen maailmanvalloitushaaveeseen, minkä takia sota Neuvostoliittoa vastaan ymmärrettiin myös sotana yleismaailmallista juutalaisuutta vastaan.
”Kansallissosialistisen liikehdinnän antisemitistisen suuntauksen ja juutalaisten lopullisen tuhon perustelijana Alfred Rosenberg oli Hitlerin lähipiirin tärkein henkilö”, Piper kirjoittaa.
Elintila idässä ja juutalaisten syrjäyttäminen, nämä fürerin kaksi tärkeintä tavoitetta, lomittuivat juuri itäministeri Rosenbergin hallinnoitavalla alueella Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Tallinnassa syntyneen Alfred Rosenbergin merkityksestä Hitlerille ja natsien ideologialle on erilaisia käsityksiä. Omana aikanaan häntä pidettiin kansallissosialistisen liikehdinnän ideologisena johtajana jopa siinä määrin, että Hitler nähtiin Rosenbergin välineenä, jonka avulla Rosenberg ohjaili natsiliikettä. Sodan jälkeen Rosenberg kuvattiin Kolmannen valtakunnan hovin hyljättynä sisäpiiriläisenä, epäonnistuneena vallantavoittelijana, joka ei koskaan päässyt päämääränsä, Natsi-Saksan ulkoministeriksi. Hänen ideologisia taitojaan on myöhemmin pidetty kovin kotikutoisina. Hänen pääteoksensa ”20.vuosisadan myytti” ei ole elänyt omaa aikaansa pidemmälle.
Piper korostaa Baltian saksalaisen Rosenbergin merkitystä natsi-ideologian luojana. Baltian saksalaiset ja venäläiset emigrantit näyttäytyivät voimana, joka lietsoi juutalaisvihaa ja ennen kaikkea vihaa Neuvostoliittoa ja bolsevikkeja kohtaan. He käyttivät Saksaa välineenään omalle kostolleen. Alfred Rosenberg tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuolemaan.


Lapsuus ja
nuoruus
Alfred Rosenberg syntyi 12.01.1893 Tallinnassa Venäjän imperiumissa. Rosenberg oli taustaltaan Baltian saksalainen. Tsaarin Venäjällä ennen ensimmäistä maailman sotaa edeltävän 15 vuoden aikana saksalaisten määrä kasvoi 1,8 miljoonasta lähes 2,5 miljoonaan. Heistä 165 000 eli Baltian maissa. Virossa esimerkiksi Baltian saksalaisten osuus väestöstä oli 3,5 prosenttia, mutta he omistivat lähes 90 prosenttia maasta. Suurin murros tapahtui vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, jolloin tuhannet Rosenbergin lailla pakenivat länteen.
Rosenbergin isän puoleiset vanhemmat olivat peräisin Liivinmaalta. Alfred Rosenbergin ranskalainen äiti oli kuollut pojan ollessa kahden kuukauden ikäinen. Pojasta pitivät huolta isän sisaret, tädit Cecilie Rosalie ja Lydia Henriette, joita Alfred Rosenberg muisteli kiitollisuudella elämänsä loppuun asti. Rosenbergin äiti, Elfriede Caroline Siré syntyi Pietarissa hugenottien perheeseen ja kuoli jo 25-vuotiaana. Hän oli luterilainen ja hänet on haudattu Tallinnan Olevisten seurakunnan hautausmaalle. Alfredin veli Eugen Woldemar Rosenberg kuoli 41-vuotiaana pankkivirkailijana vuonna 1929 Saksassa Schönbergin tuberkuloosiparantalossa. Rosenbergin äidin puolelta esivanhemmat ovat tiedossa. Hänen esiäideistään yksi oli latvialainen.
Rosenbergin isänpuoleista sukua löytyy vuoteen 1781 saakka. Tiedot aikaisemmista vaiheista puuttuvat. Syyksi epäillään tarkoituksellista tietojen tuhoamista. Rosenbergille koitui jatkuvasti ongelmia hänen juutalaisuuteen viittaavasta nimestään. Natsien tultua valtaan Saksan sanomalehdistössä ilmestyi avoin kirje Rosenbergille, jossa väitettiin Alfred Rosenbergin isoisän, Martinin olleen latvialainen, mutta isoisän isoäidin Saly Rosenbergin juutalaisen ja että isänpuoleisen isoäidin isoisä H. Sram olisi ollut mongoli ja maaorja. Kirjeen tietojen arveltiin olleen peräisin Tallinnasta, mutta kaikki syytökset torjuttiin. Natsi-Saksassa oli runsaasti Rosenbergejä, jotka eivät olleet juutalaisia ja Baltian saksalaisten parissa nimi oli hyvin levinnyt. Ernst Piperin mielestä Alfred Rosenbergin sukupuussa ei ollut mitään sensaatiomaista. Hänen taustassaan sekoittuvat ajalle tyypillisesti Venäjän Baltian provinssin saksalaisen vähemmistön edustajille tyypilliset elementit.
Rosenberg kävi Tallinnassa Peetrin reaalikoulua, jonka oppilaat olivat pääosin saksalaisia. Opetuskieli oli saksa, mutta viralliset dokumentit, todistukset olivat venäjän kielellä. Rosenbergin todistus ei antanut hänelle oikeutta opiskella yliopistossa. Hän haki Riian tekniseen opistoon arkkitehtuuria opiskelemaan. Opetuskieli oli edelleen saksa. Riian teknisessä opistossa oli kolme opiskelijajärjestöä, yksi niistä Rubonia. Se oli avoin myös juutalaisille. Rubonian jäsenistöön kuuluivat Eugen ja Alfred Rosenberg.
Alfred Rosenberg aloitti opiskelut vuonna 1910 Riiassa, jonne hän jäi vuoteen 1915 saakka. Hän oli tutustunut jo ensimmäiseen vaimoonsa, virolaiseen Hilda Leesmanniin. Hildan isä oli varakas teollisuusjohtaja, joka lähetti tytön Geneveen tyttökouluun täydentämään opintojaan. Hilda lähti kuitenkin Pariisiin opiskellakseen tanssia, naisvoimistelua ja musiikkia. Rosenberg kävi Pariisissa vuonna 1914 tapaamassa Hildaa, joka tuli Riikaan vuonna 1915 mennäkseen naimisiin Alfred Rosenbergin kanssa. Rosenberg erosi ensimmäisestä vaimostaan vuonna 1923. Hiukan myöhemmin Hilda palasi vanhempiensa luokse Tallinnaan mennäkseen hoitoon Ranskassa. Siellä hän myös kuoli. Rosenberg avioitui toisen kerran vuonna 1925 Hedwig Kramerin kanssa, jonka kanssa hän sai pojan ja tyttären. Poika kuoli synnytyksessä. Tytär Irene syntyi 1930.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Riian tekninen opisto evakuoitiin Moskovaan. Opiskelijat oli vapautettu sotaväestä. Kesän 1917 Alfred Rosenberg vietti vaimonsa kanssa Krimin niemimaalla hoitaakseen Hildan keuhkotautia. Rosenberg lopetti Moskovassa opinnot vuonna 1918 ja palasi Tallinnaan. Vuonna 1918 saksalaiset marssivat Tallinnaan ja helmikuun 24. päivänä Viro julistautui itsenäiseksi. Rosenberg ilmoittautui saksalaisille astuakseen vapaaehtoisena sotaväkeen, mutta Venäjän kansalaisena häntä ei hyväksytty. Rosenberg alkoi antaa piirustustunteja Kustaa Adolfin lukiossa Tallinnassa.

Etnisyyden
nousu
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailma oli muuttunut. Saksan keisari oli maanpaossa, Venäjän tsaarin perhe murhattu. Suurten valtioiden sijasta oli syntynyt joukko uusia: Viro, Latvia, Liettua ja Puola.
”Kun 1800-luku oli suurten aatteiden vuosisata, jolloin syntyi esimerkiksi marxismi, niin 1900-lukua sävyttivät sosiaalisten konfliktien sijasta etniset. Taistelut Baltiassa ilmensivät ensimmäistä rasismille pohjautuvaa antibolsevismia. Saksalaisten paronien ja latvialaisten talonpoikien luokkaristiriidat jäivät etnisten konfliktien varjoon. Se oli suotuisa kasvualusta perinteisestä antisemitismistä kasvaneelle huomattavasti radikaalimmalle kansallissosialistiselle antisemitismille, jonka luomiseen Alfred Rosenberg yhtenä johtohenkilöistä osallistui. Neuvostoliittoa vastaan käyty tuhoamissota ja Euroopan juutalaisten murhaaminen olivat tuolloisen rasistisen ideologian heijastuma,” Piper kirjoittaa.

Uran
alku
Rosenberg piti ensimmäisen julkisen puheensa Tallinnassa marraskuussa 1918 Mustapäiden talossa aiheenaan ”Marxismi ja juutalaiset”. Moskovan kokemukset olivat vakuuttaneet Rosenbergin siitä, että nämä kaksi tekijää alinomaa tuhoavat kaiken kauniin ja hyvän ja olivat erottamattomasti toisiinsa sidotut. Samana iltana hän lähti Berliiniin eikä palannut kotikaupunkiinsa vuosikymmeniin. Berliinissä Rosenberg haki töitä AEG:n teollisuustuotteiden pääsuunnittelijalta Peter Behrensiltä. Berliini ei miellyttänyt Rosenbergia vaan hän jatkoi matkaansa Müncheniin. Hänen vaimonsa oli keuhkotaudin takia hoidossa Sveitsissä. Rosenberg tienasi pieniä rahasummia toimittajana. Hän oli lähtenyt Tallinnasta ajatuksenaan etsiä uusi kotimaa Saksasta. Venäjän imperiumin Baltian saksalaisena ja vallankumouksen vastaisena hän oli jäänyt kotimaattomaksi.
Rosenberg tapasi Hitlerin Münchenissä, missä Hitler oli juuri liittynyt vastaperustettuun, kansallissosialistien edeltäjään, Saksan Työväen puolueeseen. Puolueessa ei vielä tuolloin syyskuussa 1919 ollut edes sataa jäsentä. Rosenberg kuuli Hitlerin puhuvan Zum Deutschen Reich- majatalossa.
”Noista vuoden 1919 syksyistä päivistä lähtien henkilökohtaiseen kunnioitukseeni füreriä kohtaan yhdistyi ymmärrys siitä, miten tärkeä tehtävä hänellä on Saksan kansalle”, Rosenberg kirjoitti.
Hitlerin laatimassa 25 kohdan puolueohjelmassa antisemitismi oli vahvalla sijalla. Ohjelman julkistamisen jälkeen Hitler piti puheen ”Miksi olemme antisemiitit”. Hän katsoi juutalaisten valtaantulon inkarnaation tapahtuvan juutalais-bolsevistisessa Neuvostoliitossa, ”vaarassa, joka uhkaa maailmaa idästä”. Sen vaaran toitottaja oli Alfred Rosenberg, joka oli kokenut henkilökohtaisesti Venäjän vallankumouksen.

Pakolaisten
turvapaikka
Baltian saksalaisista emigranteista tuli Natsi-Saksassa linkki Saksan ja Venäjän suhteisiin. Baltian saksalaisia ja heitä tukenutta keisarillista Venäjää luonnehti vahva antisemitismi. Pakolaisuudessa olevien balttien ja Venäjän monarkistien tärkein viesti oli: aasialainen, barbaarinen ja juutalainen itä uhkaa vanhaa Eurooppaa. Tämän maailmankuvan tärkeimmäksi edustajaksi nousi Alfred Rosenberg. Baltian pakolaisten joukossa nousi tärkeäksi tekijäksi Münchenissä luotu opiskelijajärjestö Rubonian alaosasto.
Liittyessään kansallissosialistiseen puolueeseen Alfred Rosenberg kertoi ammatikseen kirjailijan. Parin kolmen vuoden aikana 1920-23 hän kirjoitti seitsemän julkaisua, jotka kaikki käsittelivät juutalaisuutta. Ne henkivät pakkomielteenomaista antisemitismiä. Rosenberg esitti, että juutalaiset eivät saa palvella Saksan sotaväessä eivätkä osallistua Saksan politiikkaan eikä johtaa kulttuurilaitoksia. Juutalaisten maastamuuttoa Palestiinaan tulee kannustaa sionistien avulla. Saksassa asuvat sionistit vastustivat integroitumista saksalaiseen yhteiskuntaan.
Vuoteen 1941 saakka juutalaisten ”eliminointi” ei tarkoittanut vielä juutalaisten tuhoamista vaan heidän syrjäyttämistään Saksassa. Tälle politiikalle antoi lähtölaukauksen Rosenbergin varhaiset kirjoitukset. Rosenberg oli kirjoituksillaan juutalaisvastaisten rasististen myyttien tärkein luoja. Hän pyrki kirjoituksillaan tekemään tietä kansallissosialismille. Rosenberg kommentoi henkilökohtaisesti kansallissosialistisen puolueen puolueohjelman ja oli ylpeä, kun Hitler antoi hänen kommenteilleen siunauksensa. Myöhemmin natsiliikehdinnän voimistuessa Hitlerin kiinnostus teoreettiseen pohdiskeluun väheni oleellisesti.
Kun kansallissosialistinen puolue (NSDAP) kiellettiin 1923 ja Hitler istui vankilassa, Rosenberg johti hetken aikaa natsiliikehdintää Hitlerin pyynnöstä. Rosenberg perusti kielletyn puolueen tilalle järjestön, Suur-Saksan Yhtenäisyys (Grossdeutsche Volksgemeinschaft), josta piti tulla kansallissosialistisen puolueen jatkaja. Sisäisten ristiriitojen ja valtataistelujen tuloksena Rosenberg vetäytyi kielletyn puolueen johtotehtävistä ja pyhittäytyi perustamansa julkaisun Der Weltkampf toimittamiseen.
Kansallissosialistisen puolueen toimintakielto mitätöitiin vuonna 1925. Hitlerin vapauduttua vankilasta Rosenberg ei kyennyt palauttamaan samaa asemaa, joka hänellä oli ollut vuonna 1923 Hitlerin lähipiirissä. Rosenbergista tuli jälleen puoluelehden Völkischer Beobachterin päätoimittaja. Vuosien 1925-1933 välisenä aikana Rosenberg keskittyi julkaisutoimintaan niin kirjoittajana kuin kustantajana.

Leikkiä
tulella
Natsien puoluelehti oli Münchenissä ilmestyvä Völkischer Beobachter. Rosenberg nimitettiin vuonna 1921 lehden varapäätoimittajaksi ja vuonna 1923 sen päätoimittajaksi. Alfred Döblinin kirjaan pohjaavassa Rainer Werner Fassbinderin ohjaamassa televisiosarjassa Berlin Aleksanderplatz fasismi ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa, kun Franz Biberkopf rahapulassaan alkoi Berliinissä lehden myyjäksi. Myytävä lehti oli Völkischer Beobachter. Juuri vankilasta vapautunut Biberkopf suostui naiiviuttaan lehdenmyyjänä myös kantamaan hakaristinauhaa käsivarressaan. Vielä tuolloin saksalaisten reaktiot natsismiin olivat hyvin torjuvia. Biberkopf oli joutua hakatuksi kantakapakassaan. Hänen juutalainen tuttavansa kävi ihmettelemässä, vihaako Biberkopf todella juutalaisia? Neljä vuotta vankilassa oli tehnyt sen, ettei Biberkopf edes ymmärtänyt kysymystä.
Völkischer Beobacher oli ollut populististen ääriryhmittymien lehti jo ennen natsien käsiin joutumistaan vuonna 1921. Se lakkautettiin useaan kertaan. Völkischer Beobacheter oli myös jatkuvasti oikeudessa juutalaisiin kohdistuneiden kunnianloukkaussyytösten takia. Rosenberg joutui vankilaankin, vuonna 1921 seitsemäksi päiväksi ja vuonna 1926 kuukaudeksi. Oikeudenkäynnit muuttuivat taloudellisesti raskaaksi. Pelkästään vuoden 1929 tammikuussa lehti joutui maksamaan sakkoja 3400 Saksan markkaa. Lehden kustantaja näki oikeudenkäyntien takana vain juutalaisten halun tuhota lehti.
Aikalaiset eivät tajunneet leikkivänsä tulella fasismin noustessa. Weimarissa museossa esimerkiksi tyhjennettiin kuusi salia modernia taidetta, ja korvattiin ne 1800-luvun alun taideteoksilla. Kriitikot naureskelivat, ettei sellaiselle tyhmyydelle voi kuin sydämestään nauraa.
”Taas kerran natseja aliarvioitiin kevytmielisesti, vaikka he näyttivät ja kuuluttivat omat tavoitteensa törkeän selkeästi”, Piper kirjoittaa.
Hitlerin valtaan tultua vuonna 1933 hälytyskellot eivät vieläkään soineet. Natsi-Saksassa vuonna 1937 järjestetty ”rappiotaiteen näyttely”, jossa mukana oli muun muassa Kandiskyn ja Klimtin töitä, saavutti suuren suosion natsijohtajien pettymykseksi. Samanaikaisesti järjestetty natsitaiteen näyttely ei kerännyt juurikaan yleisöä. Lehtien arvosteluissa pilkattiin avoimesti natsien yrityksiä valjastaa taide ideologian välikappaleeksi.

Natsismin
ideologiaa
Natsi-ideologiaa luotaessa Rosenbergin kilpailija Otto Strasser puolsi natsiliikkeelle sosialistista suuntausta. Länsivastaisuus ja Neuvostomyönteisyys veivät hänet ristiriitoihin Hitlerin ja Rosenbergin kanssa. Ristiriitoja ei synnyttänyt niinkään ulkopolitiikka vaan tosiasia, ettei Hitleriä kiinnostanut minkäänlainen toiminta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Strasserin mukaan Hitleriä ei kiinnostanut luokkataistelu vaan rotuoppi.
”Rosenbergin teorioiden pohjalta Hitler selittää kaikkia muutoksia kulttuurin, politiikan ja talouden saralla rotuopeilla...”, Strasser valitti.
Strasserin mielestä oli selvää, että valtaan noustuaan Hitler ei ota puolueen ohjelmaa tosissaan. Kaikenlainen puhe kansallistamisesta tai suuryritysten voittojen jaosta ei tulisi kysymykseenkään. Puolue hajosi. Sosialistit jättivät puolueen.
Rosenberg kirjoitti vuonna 1927 ohjelmallisen julistuksen ”Kansallissosialismi – 20.vuosisadan valtion idea”, jossa hän vielä kerran painotti:
”Kahden suuren päällisin puolin vastakkaisen ideologian – nationalismin ja sosialismin -synteesissä avautuu Saksan tulevan valtion perusta eli kansallissosialismin olemus.”
Rosenbergin tapaiset kansallissosialistit olivat pikemminkin sosiaalis-kansallisia, jotka mielellään matkivat ylempien luokkien tapoja, johon he itse eivät kuuluneet. Sotarikollisten oikeudenkäynnissä vuonna 1946 Nürnbergissä amerikkalainen syyttäjä Robert Jackson nimitti Rosenbergia ”herrakansan henkiseksi isäksi”.

Ulkopolitiikan
manifesti
Ulkopolitiikassa Hitler ja Rosenberg valitsivat sovinnon Englannin kanssa. Sen hintana olisi vastakkain asettelu Venäjän kanssa. Englanti saisi pitää Intiansa. Saksa luopuisi siirtomaahimoistaan ja tavoittelisi elintilaa Itä-Euroopasta. Rosenberg pyhitti Venäjä-otsikon viimeisen luvun kokonaan Ukrainalle. Hän vaati Ukrainan itsenäisyyspyrkimysten kannustamista ja näki Ukrainassa Saksan liittolaisen.
”Kun ymmärretään, että Puolan likvidointi on Saksan ensimmäinen vaatimus, on selvää, kuinka tärkeä on Saksan tulevalle politiikalle Kiovan ja Berliinin liitto ja yhteinen raja”, Rosenberg kirjoitti Saksan ulkopolitiikan tulevaisuus- ohjelmalehtisessään. Se oli 140 sivua paksu teos, joka jäi kansallissosialistien ainoaksi ulkopolitiikkaa analysoivaksi teokseksi.
Nykyään Rosenbergin vaikutusta Hitlerin ulkopolitiikkaan pidetään vähäisempänä kuin omana aikanaan. Hitler piti kiihotuspuheita. Aikalaiset taas arvioivat Rosenbergin huomattavasti älykkäämmäksi kuin Hitlerin. Poliittisessa liikkeessä palopuheet ovat julkisuuden varmistamiseksi tärkeämpiä kuin teoria.
Venäjän kieltä sujuvasti puhuva ja Venäjän vallankumouksen kokenut Rosenberg oli kansallissosialistisessa puolueessa bolsevismin arvostetuin tulkki ja juutalaisten väitetyn maailmanvalloituksen näkyvin analysoija. Rosenbergin ansiosta sanaparista ”juutalais-bolsevikkinen” tuli erottamaton osa kansallissosialismin agitaatiota ja propagandaa. Jopa arkkitehtuurissa julistettiin sota ”juutalais-bolsevikkiselle” tasakatolle.

Rosenbergin
kootut ajatukset
Alfred Rosenbergin perusteos ”20.vuosisadan myytti” ilmestyi vuonna 1931. Uskonnon hylännyt Rosenberg itse arvioi, ettei teoksella ollut mitään annettavaa 95 prosentille lukijoista. Teos ei saavuttanutkaan aluksi juuri minkäänlaista suosiota. Teosta pidettiin raskaana ja ideologisesti kyseenalaisena. Kristilliset ja sosialistiset piirit kiirehtivät tuomitsemaan kirjan. Sosialisti Otto Friedländer luonnehti kirjaa ”henkisenä kaatopaikkana”, jonka suojissa piileskelee jänishousu.
”Koko kirjan läpi kulkee kiusallinen, hysteerinen ja avoin groteski kauhu vieraiden rotujen suhteen”, hän kirjoitti.
Kirjan myyntiä edesauttoi vasta kansallissosialistien valtaan tulon jälkeen paavin reaktio liittää kirja kiellettyjen kirjojen luetteloon.
Kirjaa oli vuonna 1933 myyty 73 000 kappaletta, vuonna 1935 jo 293 000 kappaletta, 1938 puoli miljoonaa ja 1942 miljoona kappaletta.
Kirjaa haluttiin kääntää muille vieraille kielille, mutta Rosenberg kielsi käännökset. Teos ilmestyi ilman Rosenbergin lupaa japaniksi, missä sitä luonnehdittiin tieteelliseksi kuriositeetiksi. Ernst Piperin mielestä käännöstoiveet olivat Rosenbergin haaveilua, eivät todellisuutta. Hitlerin ”Mein Kampf”-teoksen ohella Rosenbergin ”20.vuosisadan myytti”-kirja muodostivat perusteellisimmat ja vaikutusvaltaisimmat johtavien kansallissosialistien kynästä ilmestyneet teokset.

Pohjoinen
ulottuvuus
Rosenberg uskoi, että arjalaisten alkuperämaa oli Pohjoismaissa ja että Euroopan uudistuminen alkaa ”pohjoisen alueen energialähteistä”, Skandinaviasta, Suomesta, Englannista ja Saksasta.
Alfred Rosenbergin lempiajatus oli Pohjoinen ulottuvuus (Põhjaühing). Rosenbergin mielestä koko valkoisen rodun olemassa olo riippuisi ”Pohjolan yhtenäisyydestä”. Balttilaiselle Rosenbergille todellinen kulttuurin kehto oli Itämeren maat. Kun Nürnbergin lait vuonna 1935 tulivat voimaan Natsi-Saksassa ja juutalaisilta evättiin oikeus Saksan kansalaisuuteen, Skandinavian maat tuomitsivat teon. Ne jäivät pois vuoden 1936 Pohjoisen Ulottuvuuden kongressista. Vuoden 1937 kokouksessa teemana olivat liikenneyhteydet. Paikalle tulivat Tanskan, Ruotsin ja Suomen suurlähettiläät. Rosenberg odotti Pohjoismaista vastakaikua idealleen, mutta se ei erityisemmin sytyttänyt yhdessäkään maassa. Svenska Dagbladetissa Bertil Svahnström kirjoitti, ettei skandinaavien mielestä ole mitään pohjoista ajattelutapaa. Pikemminkin se kuvitelma oli saksalainen ajattelutapa. Hän arveli erikoisesti suomalaisten kärsivän germaanisen rodun ylivallasta, sillä suomalaiset eivät olleet germaaneja. Rosenberg oli myöntänyt Svahnströmille, että Suomen saamiseksi mukaan yhteisöön, hän on valmis jättämään ideologisen aspektin maantieteellisen hyväksi. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939 ja alkoi toinen maailmansota, Pohjoinen ulottuvuus joutui roskakoriin. Saksalaisten mielestä Pohjoismaat eivät ymmärrä Saksaa ja saksalaiset marssivat vailla minkäänlaista syyllisyyttä Tanskaan ja Norjaan.

Media ja
tutkimus avuksi
Toimittajat ja historioitsijat osoittautuivat arvokkaiksi apulaisiksi kansallissosialismin levittäjinä. Hitlerin julistaessa kansallissosialistisen vallankumouksen loppuneeksi vuoden 1933 lopulla hän lähetti Rosenbergille onnittelusähkeen kiittäen tätä ”meille vihamielisen ajatusmaailman henkisestä musertamisesta”. Vallassa pysyminen edellytti kuitenkin Hitlerin mukaan poliittisten voittojen muuttamista maailmakatsomukseksi. Hitler teki Rosenbergista maailmankatsomusvaltuutetun. Valtaan päässeen puolueen ensimmäinen tehtävä oli oman maailmankatsomuksen levittäminen. Natsiliikkeessä oli alusta lähtien mukana toimittajia. Rosenbergkin teki Völkischer Beobachterissa toimittajan töitä ensimmäiset vuodet. Natsitoimittajat saivat vahvan aseman journalistiliitossa. Natsipuolueen tiedotuspäällikkö, Otto Dietrich nousi Valtion Sanomalehtiyhdistyksen varapresidentiksi, myöhemmin propagandaministeriön sihteeriksi ja hallituksen lehdistöedustajaksi. Rosenbergilla oli käytössä lehtiä ja kansallissosialistinen kuukausijulkaisu (Nationalsozialistische Monatshefte) sekä kustantamo, Saksan kirjallisuuden edistämiskeskus. Sen suojissa työskenteli 50 päätoimitusta, joissa päätoimittajalla oli esitoimittaja ja todellista työtä tekevät toimittajat. He tekivät kirja-arvosteluja, joita tarvittaessa lähetettiin lehtiin, jos kirja sopi natsi-ideologiaan.
Rosenbergin toimiston tärkein tiedemies oli Alfred Baeumler. Hänen tehtävänään oli kirjoittaa uusi historia Saksalle.
Rosenberg katsoi, että kansallissosialistinen vallankumous merkitsi sitä, että vanha aika loppui ja alkoi uusi. Se tarkoitti sitä, että historia piti kirjoittaa uudelleen. Muotiin tulivat rotuoppi ja esihistoria. Kreikkalaisten ja roomalaisten sijasta keskityttiin intialaisiin ja iranilaisiin. Käsitteet vanha- , keski- ja uusi aika hylättiin. Uusi historian alajakso alkoi arjalaisella antiikkiajalla. Sen jälkeen tuli kristillinen aika, joka alkoi Kaarle Suuresta ja vuodesta 800 jKr ja loppui vuoteen 1933, kansallissosialistien voittoon. (Baltian miehitysmyytti on vastaava tapa rakentaa balteille eurooppalainen identiteetti. Toimittajan huomautus.)

Saksalaisten
kotiinkutsu
Syksyllä 1939 Hitler kutsui Baltian saksalaiset kotiin Molotov-Ribbentropp- sopimuksen solmimisen jälkeen. Rosenberg pyysi sukulaisiaan evakuoitumaan Tallinnasta. Hän piti mahdollisena, että Neuvostoliitto saattaisi hyökätä Baltian maihin ja hänen sukunimeään kantavat ihmiset joutuisivat välittömästi vaaravyöhykkeeseen ja tapettavaksi. Lokakuun 15. päivä 1939 Viro ja Saksa solmivat uudelleenasuttamissopimuksen. Saksalaisille jäi Virossa hyvin vähän aikaa tavaroidensa pakkaamiseksi. Vuoden 1939 loppuun mennessä yhteensä 65 000 saksalaista lähti Virosta ja Latviasta, viidennes heistä Virosta, loput Latviasta. Neuvostoliiton annektion jälkeen talvella 1940-41 lähti vielä 17500 saksalaista, nyt myös Liettuasta, joka jälkikäteen liitettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa tapaamisestaan Hitlerin kanssa elokuussa 1940 Stalinin ensimmäisten kyyditysten tultua tietoon:
”Puhuimme Baltian maista, missä venäläiset tekevät hirmutöitään. Mutta meidän ei tarvitse tuntea myötätuntoa sikäläisiä kansoja kohtaan, sillä ilman sivistyneistöä, ne ovat meille vaarattomampia. Venäjä jää meille aina kaukaiseksi. Venäjän ja meidän välille tulee pystyttää ylittämätön muuri. Bolsevismi on maailman vihollinen numero yksi. Yhteentörmäys sen kanssa on väistämätön. Fürer uskoo samoin.”

Hyökkäys
Neuvostoliittoon
Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan 22. päivänä kesäkuuta 1941 oli Rosenbergin ympärille kokoontuneiden pakolaisten tähtihetki. Hitler jakoi täysin Rosenbergin näkemyksen sotaretkestä itään. Hitlerillä oli kaksi näkökohtaa: saada elintilaa idästä ja juutalaisten tuhoaminen. Hitler käsitteli sotaa rasistisesti perusteltuna elintilapolitiikan välineenä. Rosenberg puolusti ukrainalaisia. Hän halusi tukea heidän itsenäistymispyrkimyksiään. Suomen kohtalo herätti kysymyksiä. Martin Bormann piti pöytäkirjaa.
”Hyvin varovaisesti tulee aloittaa esivalmisteluja Suomen liittämiseksi Saksaan liittovaltion statuksella”, hän kirjasi Hitlerin, Rosenbergin, Lammersin, Keitelin ja Göringin tapaamisessa käytyjä keskusteluja.
”Suomalaiset haluavat Leningradin ympäristön itselleen. Fürer antaa panna Leningradin maan tasalle ja sitten luovuttaa sen kokonaisuudessaan Suomelle”, kuului jatko.
Hitler antoi luvan muodostaa Itä-Euroopan vapaaehtoisista sotilasosastoja. Myöhemmin, kun Rosenbergin aloitteesta sotavankeja alettiin valikoida etnisillä perusteilla, monta tuhatta ukrainalaista ja virolaisia palveli jopa SS-joukoissa.
Heinäkuun 17. päivänä 1941 Hitler määräsi Alfred Rosenbergin valloitettujen Itäalueiden ministeriksi. Rosenberg piti alun perin nimittää ministeriksi Moskovan valloituksen jälkeen, jotta Moskovassa arkkitehdiksi valmistunut Rosenberg antaisi asialle symboliikkaa. Moskovan valloituksen jäätyä virallinen nimitys tapahtui vasta marraskuun 17. päivänä 1941.
Itäalojen hallinnossa Hitler käytti Baltian saksalaisia ja Venäjällä syntyneitä emigrantteja. Entiset Venäjän saksalaiset, Rosenberg ja Leibbrandt ja entinen Saksan Moskovan suurlähetystön asiantuntija Bräutigam pistivät silmään ”oman hyvin ankaran ja fanaattisen toimintansa ansiosta, ollen hyvin usein miehityspolitiikan ja joukkomurhien strategian laatijat”. Antisemitismin lisäksi heitä yhdisti voimakas russofobia.
Itäministeriön istuntosalissa Berliinissä Rosenberg sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, ettei enää ollut kysymys juutalaisten evakuoinnista Afrikkaan tai muualle.....
”Samalla tavalla itäalojen tulee ratkaista kaikkia Euroopan kansoja rasittava juutalaisongelma. Näillä aloilla elää vielä kuusi miljoonaa juutalaista. Ratkaisu löytyy koko Euroopan juutalaisuuden biologisessa torjunnassa.”
Rosenberg palasi 24 vuoden tauon jälkeen Baltiaan vuonna 1942 käydessään Riiassa. Rosenberg vihjasi puheessaan, että Baltian saksalaistetaan ja liitetään tulevaisuudessa Saksaan. Latviaan perustettiin Liettuan tavoin kansallissosialistinen puolue.

Ukrainan
merkitys
Ne, jotka aluksi puhuivat Ukrainalle itsenäisyyden antamisesta, eivät tehneet sitä ihmisrakkaudesta vaan siksi, että he halusivat mobilisoida ukrainalaiset Moskovaa vastaan. Rosenberg näki Ukrainassa mittaamattomat mahdollisuudet.
Natsi-Saksalla oli suunnitelma integroida Baltian maat Suur-Saksaan. Ukrainasta tehtäisiin puolestaan siirtomaa. Rosenbergin ja Hitlerin näkemyksen Ukrainan kysymyksessä olivat hyvin erilaiset. Rosenbergin mielestä Ukraina varustaisi Saksan valtiota elintarvikkeilla ja raaka-aineilla ja Saksa auttaisi luomaan itsenäisen Ukrainan. Rosenberg oli jo vuonna 1928 puolustanut ukrainalaisia taistelussa bolsevikkeja vastaan. Hän luotti siihen, että ukrainalaiset auttavat ”siivoamaan Puolan valtion pois tieltä, sillä Kiovan ja Berliinin liitto ja yhteinen raja olisivat elinehtona tulevaisuuden Saksalle”. Ukrainan nostattaminen Venäjää vastaan takaisi saksalaisille elintilaa, vapauden ja leivän.
Stalinin terrorin alla nälkää nähneistä ukrainalaisista Saksa olisi saattanut saada hyvän liittolaisen, mutta Hitler ei tehnyt eroa venäläisten ja ukrainalaisten välillä. Ukrainalaiset olivat perustaneet Lvoviin pakolaishallituksen, joka saksalaisten tullessa Ukrainaan pyysi Saksalta tukea. Hitler antoi käskyn hajottaa hallitus ja pidätytti sen johtohenkilöt. Hitler ei pitänyt ukrainalaisista vaan pöytäkeskusteluissa he olivat vain venäläisiä tai ”niin sanottuja ukrainalaisia - samaa roskaväkeä kaikki”. Hitlerin näkemys oli, ettei Saksa voi tukea Neuvostoliiton alueella autonomiapyrkimyksiä niin kauan kunnes Neuvostoliitto on lopullisesti voitettu.
Ukrainaan nimitetty komissaari Erich Koch kohteli ukrainalaisia hyvin huonosti. Hänestä tuli nopeasti idässä ”Saksan brutalismin ja tyhmyyden vertauskuva”. Rosenberg valitti Hitlerille Kochin käyttävän sopimatonta kieltä puhuen ukrainalaisista kuin siirtomaakansasta, jota tulee ruoskia kuin neekereitä, slaavilaisesta kansasta, joka tulee jättää henkiseen pimeyteen ja niin edelleen. Rosenberg itse kannatti älykästä kolonialismia.
”Englanti on valtaosin riistänyt ja jakanut Intian valtaryhmittymien kesken, mutta ei ole sitä koskaan ääneen sanonut vaan päinvastoin: on korostanut vuosikymmeniä, minkälaista hyvinvointia Englanti tuo maahan ja on sellaista propagandaa intialaisissa vahvistanut tekemällä muutamia myönnytyksiä intialaisille.”
Koch kieltäytyi noudattamasta Rosenbergin ohjeita parantaa ukrainalaisten kohtelua. Hänen mielestään mitään vapaata Ukrainaa ei ole olemassa.
”Meidän tehtävämme on laittaa ukrainalaiset työskentelemään Saksan hyväksi, onnelliseksi me emme aio heitä tehdä. Ukrainan tulee varustaa Saksa kaikella, mistä Saksassa on pulaa. Tämä velvollisuus tulee täyttää ihmisuhreja laskematta”, Koch korosti.

Hitlerin himokkaat
teloittajat
Kesällä 1941 heti ylitettyään Neuvostoliiton rajan saksalaiset toimintajoukot aloittivat miehitetyillä alueilla pogromit ja teloitukset. Baltiassa toimi toimintayksikkö A, Valko-Venäjällä B, Pohjois- ja Keski-Ukrainassa ryhmä C ja Etelä-Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa ryhmä D. Yhteensä näihin erikoisjoukkoihin kuului 3000 miestä. Muutamassa kuukaudessa tapettiin 900 000 ihmistä. Tappotalkoiden ensimmäinen vaihe kesti vuoden 1941 kesäkuusta joulukuuhun. Ennen kaikkea tämä koski Baltian maita. Paikallisten asukkaiden toimeenpanemia pogromeja Liettuassa, Latviassa ja Virossa johdettiin kulissien takaa. Reinhard Heydrichin ohjeistuksen mukaan paikallisten omatoimisia kommunisti- ja juutalaisvastaisia puhdistustoimia ei tule estää.
”Ne tulee jälkiä jättämättä päästää valloilleen, tarpeen vaatiessa auttaa taustalta ja ohjata oikeille raiteille ilman että vapaaehtoiset apulaispoliisiyksiköt (Omakaitse) voisivat myöhemmin viitata minkäänlaisille määräyksille tai poliittiselle ohjeistukselle”.
Päälliköille annettiin selkeäsanainen ohje: On kiellettyä estää paikallisia käyttämästä väkivaltaa juutalaisia vastaan.
Näitä ohjeita täytettiin tuhinalla. Erittäin kuuluisa oli Riian teurastajaksi kutsuttu Herbert Cukurs, joka kuului natsimieliseen Perkonsin Risti-järjestöön. Hänen käsissään on yksinään 30 000 murhatun juutalaisen veri. Kun natsit antoivat käskyn polttaa Riian synagogan, Cukurs ajoi sinne satoja ihmisiä polttaen heidät synagogan mukana. Omana aikanaan Latviassa kansallissankariksi julistetun lentäjä Cukursin onnistui sodan jälkeen paeta. Israelin tiedustelupalvelu Mossadin agentit löysivät hänet vuonna 1965 Uruguaysta ja tappoivat hänet.
Virolaiset olivat myös innokkaita murhamiehiä. Viron turvallisuuspoliisin päällikkö Martin Sandberg tiedotti Berliiniin:
”Suhtautumisessa juutalaisiin on Viron kansa niin Tallinnassa kuin koko maassa ottanut asenteen, joka luo kaikki edellytykset juutalaisongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi.”
Virossa murhakommandot olivat niin tehokkaita, että Viro oli ainoa alue, joka Wannseen konferenssin pöytäkirjassa todettiin ”juutalaisvapaaksi” tammikuussa 1942.
Christopher Browning on sanonut, että hyökkäyksen avulla Neuvostoliittoon Saksa vei lopullisen ratkaisun periferiaan. Sitä toimeenpanivat poliisi, Wehrmacht ja siviilihallinto. Tavoitteiden suhteen vallitsi täydellinen yksimielisyys. Itäalueiden ministeriö osallistui miljoonien ihmisten murhaohjelmaan kaikilla tasoilla: poliittisen ja ideologisen taustan luonnissa, teloitusten suunnittelussa ja järjestämisessä.
Ostlandissa nähtiin uusia mahdollisuuksia juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Idässä sai kohdella juutalaisia ensimmäistä kertaa radikaalilla tavalla. Nürnbergin lakeja sovellettiin niin, ettei enää tarvittu pitkälle menevää sukupuun tutkimista juutalaisuuden määrittelemiseksi. Epäselvissä tapauksissa alueen piiripäällikkö tai kaupungin komissaari sai päättää, kuka on juutalainen ja kuka ei.
(Natsi-Saksassa tosin Himmler oli jo kehottanut, että epäselvissä tapauksissa voi kääntyä hänen puoleensa, sillä hänellä on valta päättää, kuka on juutalainen.)
Ensimmäiset massiiviset teloitukset tapahtuivat Minskissä elokuussa 1941. Himmler mietti vielä tuolloin muita teloitustapoja teloittajien mielenterveyden takia. Samana päivänä 15. elokuuta tapettiin ensimmäistä kertaa myös joukoittain naisia ja lapsia.
Hitler halusi säilyttää aluksi Saksan juutalaiset panttivankeina Saksassa taatakseen Yhdysvaltojen pysymisen puolueettomana sodassa. Syyskuussa 1941 Hitler antoi kuitenkin luvan ryhtyä karkottamaan Saksan juutalaisia. Rosenberg oli auttanut Hitleriä muuttamaan mielensä.
Ensimmäisen murha-aallon jälkeen juutalaisia ryhdyttiin suurissa kaupungeissa keräämään gettoihin. Riikaan luotiin suuri getto, jonka perustamista häiritsivät vain ulkomaiset toimittajat, jotka oli kutsuttu Ostlandin pääkaupunkiin seuraamaan muutoksia uusilla alueilla. Heille ei voinut näyttää kauheuksia.

Lopullinen
ratkaisu
SS:ssä ja poliisissa ryhdyttiin miettimään teloitusmenetelmien tehostamista. Toimintajoukot olivat tappaneet jo satoja tuhansia ihmisiä, mutta tekijät valittivat henkisiä paineita. Pian käyttöön otettiin kaasuauto, jonka pakokaasu johdettiin suljettuun perävaunuun. Himmler viipyi lokakuun 23.-25. päivinä 1941 Valko-Venäjällä, jossa tehtiin ensimmäiset kokeet kaasukammioiden rakentamiseksi sikäläisiin leireihin. Itäministeriö mietti yhdessä Valtiollisen turvallisuusviraston kanssa kaasukammioiden rakentamista Riikaan. Saksasta oli tulossa junalasteittain juutalaisia. Latviassa saksalaisten johtohenkilöiden välille syntyi arvovaltataistelu. Himmlerin entinen autonkuljettaja Viktor Brack oli Saksassa jo luonut eutanasiaohjelman, jonka puitteissa ihmisiä myrkytettiin kaasulla ja hän oli auttanut pystyttämään kuolemanleirit Puolassa. Hän tarjoutui antamaan apuaan Riian kaasukammioiden rakentamisessa. Rosenberg kirjoitti valtion komissaari Hinrich Lohselle kirjeen:
”SS-Sturmbannführer Eichmannin mukaan Riikaan ja Minskiin perustetaan juutalaisille leirit, joihin voidaan sijoittaa myös Saksasta tulevia juutalaisia. Parhaillaan evakuoidaan Saksan juutalaisia Lubliniin ja muutamaan muuhun leiriin, jotta työkykyisiä voidaan myöhemmin käyttää töihin idässä. Työkyvyttömät tulee Brackin menetelmällä empimättä torjua. Siten vältetään sellaiset välikohtaukset, joita seurasi juutalaisten julkisissa teloituksissa Vilnassa.”
Tämän kirjeen kirjoittamisen aikoihin Vilna oli jo juutalaisvapaa. Tämä kirje tunnetaan kaasukammiokirjeenä ja on monin tavoin merkityksellinen. Tässä vahvistetaan Saksan juutalaisten itään karkottaminen. Kaksi päivää aiemmin, 23. lokakuuta 1941 Himmler oli kieltänyt juutalaisten maastamuuton. Kirjeestä näkyy myös, ettei massamurhille esitetty vastalausetta. Samalla tulee myös selväksi, että evakuoinniksi nimitetty kyydittäminen oli todellisuudessa vain matka kuolemaan. Hyvin pian ilmenivät johtajien kilpailutilanteesta seuranneet mielivaltaisuudet. Slutskissa poliisipataljoonan yliluutnantti ilmoitti, että hänellä on käsky tappaa kahdessa päivässä kaikki paikkakunnan juutalaiset. Paikallinen poliisipäällikkö protestoi, koska aiemman sopimuksen vastaisesti myös käsityöläisinä toimineet juutalaiset tapettiin. Hän valitti esimiehilleen, että operaation suorittaminen jopa viittasi sadismiin. Kaikkialla ammuttiin, kaduilla vetelehtivät ruumiit ja Slutskin järjestyspoliisi ja kaupunkiin saapunut murharyhmä ottivat yhteen.
”Valkovenäläiset, jotka luottivat meihin täysin, ovat täysin järkyttyneitä”, hän totesi.
Samanlainen välikohtaus tapahtui Latvian Liepajassa. Rosenberg kysyi Lohselta, oliko tämä todella kieltänyt juutalaisten tappamisen. Lohse kertoi kieltäneensä, koska teloitukset tehtiin niin julmalla tavalla. Lohse tivasi edelleen Rosenbergilta, että tuleeko hänen kirjettään 31. lokakuulta ymmärtää käskynä likvidoida kaikki juutalaiset Ostlandista? Rosenberg painotti, että Ostlandin puhdistaminen juutalaisista on kiireellinen tehtävä, mutta tulee ottaa myös huomioon sotatalouden tarpeet. Todellisuudessa tuhoamisvimma peitti alleen kaiken harkinnan.
Heinrich Himmler tapasi 15. marraskuuta 1941 Heydrichin ja Rosenbergin. Molemmat tapasivat myös Hitlerin. Ostlandin komissariaatin politiikan osasto muutettiin juutalaisuuden osastoksi, jonka toimenkuvaan kuuluisi kaikki aina juutalaisten ”luetteloinnista” heidän ongelmansa ”lopulliseen ratkaisuun”. Samana päivänä Münchenissä koottiin tuhannen juutalaisen lista, jotka oli määrä evakuoida Riikaan. Ensimmäinen juna lähti 20. marraskuuta 1941. Riian leiri ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Ensimmäiset junat Münchenistä, Frankfurt am Mainista, Berliinistä, Breslausta (Wroclawista) ja Wienistä ohjattiin Liettuan Kaunasiin, jossa kaikki kyyditetyt, 1852 miestä, 2755 naista ja 327 lasta heti teloitettiin. Samaan aikaan kun Kaunasissa tapahtui seuraava joukkomurha 29. marraskuuta 1941, Heydrich saattoi kirjeitse kutsun asianosaisille Wannseen konferenssiin, jossa ”lopullinen ratkaisu” sinetöitiin.
Marraskuun 30. päivänä Riian lähellä Rumbulan metsässä vietiin läpi ensimmäinen tuhoamistyö. Metsässä tapettiin marraskuun 30. ja joulukuun 8. päivänä yhteensä 26 000 juutalaista. Riian kaupunginkomissaarin mielipidettä ei edes kysytty. Rosenberg vieritti kaiken syyn tappotalkoista SS:in niskaan. Himmler oli jo tuolloin antanut käskyn tuhota kaikki Ostlandin juutalaiset. Aluksi ilmeisesti Saksan juutalaisten tuhoa ei suunniteltukaan. Ei ole epäilystäkään, että hävitystöiden liikkeellepaneva voima oli Himmlerin johtama SS. Wehrmacht ja siviilivalta enemminkin epäröivät ja jäivät epäilevälle kannalle. Yleisesti ei haluttu sekaantua, sillä tavoite – juutalaisvapaa Eurooppa – oli kaikilla yhteinen.
Yhdysvaltain julistaessa sodan Japanille joulukuun 8. päivänä 1941 maailman poliittinen tilanne muuttui silmänräpäyksessä. Saksa ja Italia julistivat puolestaan sodan Yhdysvalloille 11. joulukuuta. Samana päivänä toteutettiin Warthegaus Chelmon keskitysleirissä ensimmäinen joukkoteloitus, jossa ihmiset surmattiin kaasuautoissa. Joidenkin lähteiden mukaan Hitler olisi jopa jo 12. joulukuuta 1941 tehnyt tiettäväksi siirtymisen ”lopulliseen ratkaisuun”. Joka tapauksessa joulukuussa 1941 kulminoituivat valmistelut Euroopan juutalaisten totaaliseksi tuhoamiseksi. Joulukuun 14. päivänä Rosenberg oli lounaalla Himmlerin ja Philipp Bouhlerin kanssa. Himmlerin pyynnöstä Valtion turvallisuuskeskuksen (T4) johtaja Bouhler antoi osan omasta eutanasiaohjelman henkilökunnasta Himmlerin käyttöön. Rosenberg tapasi kahden kesken Hitleriä.
”Mielestäni juutalaisuuden likvidoinnista ei tulisi puhua. Fürer oli samaa mieltä, mutta katsoi, että koska juutalaiset ovat syyllisiä sodan syttymiseen ja siitä aiheutuneisiin vaurioihin, ei pidä ihmetellä, että he kantavat ensi kädessä siitä vastuun”, Rosenberg kirjoitti päiväkirjassaan.
Rosenberg ja Hitler olivat samaa mieltä: juutalaiset tulee likvidoida, mutta Berliinin urheilupalatsissa sitä ei ole mielekästä julistaa. Hitlerin luona kokoukseen osallistunut kenraalikuvernööri Hans Frank kertoi omassa yksikössään kokouksesta palattuaan:
”Sanon täysin avoimesti, että juutalaiset tulee tappaa tavalla tai toisella....... Mitä niistä tulee? Välillä te uskotte, että juutalaiset voisi majoittaa Ostlandin uudisasutuksiin. Miksi nähdä niin paljon vaivaa? Ei Ostlandin ja Ukrainan komissariaateissa osata tehdä niille mitään. Likvidoikaa ne omin käsin!”
Rosenberg oli Frankille tiedottanut jo lokakuussa, etteivät itäalat kykene vastaanottamaan Kenraalikuvernementin (Puolan?) juutalaisia, joita oli Frankin arvion mukaan 3,5 miljoonaa. Joulukuussa tilanne oli sama. Ei ollut mahdollisuuksia. Miehitetyillä itäalueella ei ollut ainoatakaan suurta kuolemanleiriä. Maloi Trostjanetsin leiriä Minskin eteläpuolelle alettiin rakentaa vasta marraskuussa 1941. Rautatieyhteys leirille saatiin vuoden 1942 kesällä, heinäkuun lopussa tapettiin siellä ensimmäiset Minskin getosta tuodut juutalaiset. Myöhemmin Maloi Trostjanetsiin tuotiin juutalaisia Böömin ja Määrin protektoraateista, Itävallasta, Saksasta, Hollannista ja Puolasta. Viimeiset teloitukset tapahtuivat kesäkuun lopulla 1944. Kun Neuvostoliiton sotilaat heinäkuun 3. päivänä 1944 saapuivat leiriin, ruumiskeot vielä paloivat.
Himmler painotti joulukuun 14. päivänä 1941, että ”lopullisen ratkaisun” toteuttamiseksi tulee jopa sen salassa pitämiseksi toimia mahdollisimman nopeasti. Itäministeriöllä ei enää ollut vastaväitteitä. Joulukuun 18. päivänä Bräutigam kirjoitti Lohselle:
”Juutalaisongelmasta on suullisesti sovittu. Taloudelliset näkökohdat tulee jättää sivuun. Ongelmat ratkaistaan yhdessä korkeimman SS- ja poliisijohdon kanssa.”
Tätä dokumenttia ryhdyttiin täyttämään itäalojen ministerin tietäessä ja hyväksynnällä. Veriteot käynnisti SS ja siviilihallinto auttoi.
On huomattava, että hiljaisella hyväksynnällä jätettiin kuitenkin enemmistö getoissa elävissä juutalaisista eloon aina kesään 1943 saakka. Suhteellisesti heitä oli sittenkin vähän.
”Ostlandissa määräysten mukaisesti tehtävän systemaattisen puhdistustyön tavoite on ollut juutalaisten jälkiä jättämätön hävittäminen”, raportoi toimintaryhmä A vuoden 1942 alussa. Virossa se merkitsi sitä, ettei maassa ollut elossa enää ainoatakaan juutalaista. Latviassa, Riian, Daugapilsin ja Liepajan getoissa noin 3750 henkeä. Samanlainen olotila vallitsi Liettuassa, jossa Kaunasin, Vilnan ja Siuliain gettoihin sijoitetuista 150 000 juutalaisesta elossa oli enää 34500 henkeä.
Itäministeriö ja SS riitelivät, miten juutalaisuus määritellään. SS ei halunnut, että aloite olisi itäministeriön käsissä. Himmler halusi, että ”lopullinen ratkaisu” oli hänen päätäntävallassaan.
Wannseen konferenssi pidettiin viimein 20. tammikuuta 1942. Osanottajia oli 15. Itäministeriötä edusti kaksi henkilöä: Alfred Meyer ja Georg Leibbrandt. Saksan hyökkäys oli pysähtynyt ja kuvitelma siitä, että esimerkiksi miehittämättä Siperia voisi ”työllistää” juutalaiset, oli osoittautumassa fiktioksi. Evakuointi itään tarkoitti yhä selkeämmin kuolemantuomiota.
Himmler vaati, ettei juutalaisuuden määritelmää kohtaan annettaisi yhtäkään asetusta. Sillä vain sidottaisiin kädet. 1942 keväällä alkoi uusi murha-aalto, joka loppui gettojen likvidointiin. Kun 1942 vuoden maaliskuuhun mennessä holokaustin uhreista oli tapettu 20-25 prosenttia, seuraavan 12 kuukauden aikana jo puolet. Rosenbergin kenraalikomissaarit yrittivät olla välillä tehokkaampia kuin Himmlerin toimintaryhmät. Valko-Venäjän kenraalikuvernööri oli aiemmin estänyt Saksan juutalaisten tappamisen, mutta nyt hän ryhtyi erittäin innokkaaksi teloittajaksi. Eri toimintaryhmät alkoivat kilpailla väkivaltaisuuksilla. Valko-Venäjällä tapettiin kymmenessä viikossa 55 000 juutalaista, pohjoinen toimintaryhmä tappoi 10 000 juutalaista lupaa kysymättä, Slutskin alueella tuhottiin muutamia tuhansia juutalaisia. Saksalaiset vain valittivat, etteivät saa puhdistaa Valko-Venäjää kokonaan juutalaisista. SD valitti, että heidän kiireensä vain lisääntyvät, kun pitää toimittaa Saksasta saapuvia juutalaisjunia määränpäihinsä.
Staliningradin tappion jälkeen saksalaisten asenne juutalaisia kohtaan koveni vieläkin. Itäministeriössä Rosenbergin luona toimi neuvonpito heinäkuussa 13. päivänä vuonna 1943. Läsnäolijat päättivät, että lisätyövoiman löytämiseksi haravoidaan miehitetty alue vielä kerran. Lisäksi päätettiin luoda niin sanotut kuolleet vyöhykkeet, joissa jokaista tavattua ihmistä kohdeltiin partisaanina ja ammuttiin. Himmler antoi myös käskyn tuhota kaikki Ostlandin getot ja toimittaa juutalaiset pakkotyöleireille. Ennen kaikkea pidettiin silmässä Viron palavan kiven laitoksia, joissa vielä kesällä 1944 työskenteli 4000 juutalaista. Ostlandin valtionkomissaari tiedotti omille kenraalikomissaareille, että tehtaat, joiden tuotantoa ei voi siirtää keskitysleireihin, tulee muuttaa pienemmiksi keskitysleireiksi. Juutalaisen työvoiman edestakaista liikuttamista julkisilla teillä ei voi luvata.

Koko Euroopan
yhteinen projekti
Puna-armeijan edetessä miehitetyt alueet jäivät yhä ahtaammiksi ja Rosenbergin valta-asema väheni. Neuvonpidossa Hitlerin kanssa Rosenberg alkoi korostaa ideologista rooliaan.
”Juutalaisongelma on olut meidän taistelumme poliittinen polttoaine”.
Rosenberg vetosi juutalaisten ”loismaiseen” olemukseen.
”Parasiitit tuhoaa vain perusteellinen desinfiointi. Ohjeet siihen antaa meille rotuoppi. Desinfiointi tulee tekemään lopun juutalaisille ja heidän ajatusmaailmalleen. Jäljelle ei saa jäädä ainuttakaan juutalaista taudinkantajaa.”
Rosenberg puhui kuukausi myöhemmin saksalaisille uudisasukkaille Rovnossa 5. kesäkuuta 1943.
”Meidän lapsenlapsemme iloitsevat, että heidän isoisänsä sen sopan siivosivat.”
Itäministeri antoi seuraavalla lausunnollaan kaikille sotarosvoille vapaat kädet.
”Ne, jotka luulevat, että taistelumme olisi vastoin kristillisiä arvoja, tietäkööt, että koska kansamme on tosiuskovaista, se ei voi myöskään tehdä syntiä”.
Heinäkuussa 1943 Saksa kuulutti juutalaisten likvidoinnin virallisesti loppuneeksi. Eurooppa ei ollut vielä juutalaisvapaa, mutta yli 4,5 miljoonaa miestä, naista ja lasta oli jo murhattu. Rosenberg teki yhteenvedon:
”Tänään voi sanoa, että Saksa on juutalaisongelmansa ratkaissut. Euroopassa se ratkaistaan sitten, kun viimeinen juutalainen on meidän mantereelta lähtenyt. Tiedättehän, kuinka biologinen puhdistus toimii. Joka tapauksessa tässä maailman historiaan jäävässä asiassa ei tulla toimeen pienillä resursseilla.”
Wannseen konferenssin loppupäätelmänä oli tavoite 11 miljoonan juutalaisen surmaamisesta. Hitler oli uskonut Euroopan juutalaisten tuhoamisen Himmlerille. Rosenberg kuitenkin propagoi ja oikeutti tuhotyötä elämänsä loppuun saakka. Rosenberg pyrki järjestämään vielä yhden kansainvälisen juutalaisvastaisen kongressin 1944. Rosenberg oli saanut osanottajiksi niin koti- kuin ulkomaisia asiantuntijoita. Koskaan aikaisemmin Euroopan historiassa ei ole toiminut juutalaisvastaista manifestaatiota, johon olisi ottanut osaa kaikki Euroopan kansat.

Itäministeriö
lakkautetaan
Vuoden 1944 tammikuussa alkanut hyökkäys toi Puna-armeijan Viron ja Latvian itärajalle. Berliinissä alkoi kuumeinen pohdinta. Saksan rotuhierarkiassa virolaiset ja latvialaiset olivat itäisten kansojen keskuudessa kaikkein korkeimmalla tasolla. Sen lisäksi ne olivat kaikkein neuvostovastaisempia. Toisin kuin liettualaiset, enemmistö virolaisista ja latvialaisista suhtautui Kolmannen valtakunnan välttämättömyyteen yleisesti positiivisesti. Rosenberg arvioi, että molemmat kansat pyrkivät pelastamaan itsensä pakenemalla, joten hän suositteli molempien kansojen evakuointia. Rosenberg lähetti asiasta Hitlerille sähkeen 18. helmikuussa 1944 esittäen alustavan evakuointisuunnitelman. Hitler ja Himmler hyväksyivät periaatteessa suunnitelman. Hitler halusi kuitenkin miettimisaikaa ja esitti toiveen, etteivät tapahtumat etenisi koskaan niin pitkälle. Hitler kielsi toistaiseksi poistumisen Ostlandista. Saman vuoden maaliskuussa Itäministeriö teki suunnitelman, jonka mukaan evakuointi suoritetaan poltetun maan taktiikalla. Hitlerin itsepäisyyden takia suunnitelmaa ei toteutettu. Hitler ei sallinut ajatustakaan perääntymisestä. Baltiassa kieltoa tuki erityisesti Hitlerin pelko liittolaisensa Suomen kadottamisesta. Hitler uskoi loppuun saakka, että Baltia on puolustettavissa ja Baltian maita tulee puolustaa. Hitler erotti kaikki sotapäälliköt, jotka epäilivät asiaa. Rosenbergin evakuointisuunnitelma jätettiin toteuttamatta, vaikka Saksan sisäministeriö oli jo hyväksynyt 1,5 miljoonan baltin vastaanottamisen ilmahyökkäysten raunioittamaan emämaahan.
Kun Neuvostoarmeija lopulta löi saksalaiset, ensimmäisenä evakuoitiin sotaväki. Siviiliväestön evakuointia viivytettiin. Samalla paljastui, ettei ihmisten pelko Neuvostoliiton edessä ollutkaan niin suuri. Pakolaislaivat lähtivät Saksaan puolityhjinä. Yhteensä evakuoitiin Virosta, Latviasta ja Liettuasta hiukan yli puoli miljoonaa ihmistä. Heidät valjastettiin Saksassa työhön sotateollisuuden hyväksi.
Baltian menettämisen jälkeen itäministeriön toiminta supistui rajusti, koska ”idässä ei enää vaikuta Rosenberg vaan Stalin”, kuten Gerhard Utikal sattuvasti kirjoitti eräässä raportissaan. Rosenberg masentui asemansa menetyksestä itäministerinä. Hänen mielestään Saksasta turvapaikan löytäneet ”viisi miljoonaa itäisten kansojen edustajaa” olisivat tarvinneet oman ministerinsä, joka vastaisi heidän oikeasta psykologisesta ja poliittisesta kohtelusta Saksassa.
Rosenberg halusi heikentää Neuvostoliittoa ikuisiksi ajoiksi ei-venäläisten kansojen avulla. Enää itäministeriötä ei kuunneltu ja sen likvidointi jatkui. Itäministerin ominaisuudessa Rosenberg jätti Berliinin lopullisesti vaimonsa ja tyttärensä kanssa 21. huhtikuuta 1945. Toukokuun 6. päivänä 1945 Hitlerin nimittämä presidentti Karl Dönitz kiitti Rosenbergia hänen työstään itäministerinä ja totesi, ettei tarvitse enää tämän palveluja. Seuraavana aamuna Saksa antautui. Kolmas valtakunta kesti vain muutamia tunteja kauemmin kuin mitä sen itäministeri sai olla virassaan.
Liittoutuneet pidättivät Rosenbergin ja hänet vietiin Luxemburgiin odottamaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä yhdessä 53 muun sotarikollisen kanssa. Lokakuun 16. yöllä 1946 Rosenberg hirtettiin yhdessä muiden kuolemaantuomittujen kanssa.


Teksti on kirjareferaatti Ernst Piperin viroksi käännetystä teoksesta ”Alfred Rosenberg – Hitleri peaideoloog”. (2007)

Kommentit.
1. Saksalainen historioitsija Ernst Nolte kiistää holokaustin.
2. Virolainen historioitsija Mart Laar erityisesti painottaa uuden historian tarvetta samoin kuin Viron presidentti Toomas- Hendrik Ilves. Baltian miehitysmyytti on kouluesimerkki toimittajien ja historioitsijoiden valjastamisesta poliittisten päämäärien hyväksi. Miehitysmyytillä perustellaan venäläisten kansalaisuuden riisto Virossa ja Latviassa ja maiden omat Nürnbergin lait.

Institutionalistinen rasismi

(Julkaistu Turun Sanomissa 26.01.2000)

VENÄLÄISET JONOTTAVAT
TAAS OLESKELULUPIA VIROSSA

Kansalaisuusviraston johtaja erotettiin saamattomuuden takia

TS/Tallinna
LEENA HIETANEN

Venäläisten viisi vuotta sitten saamat tilapäiset oleskelu- ja työluvat ovat kadottamassa voimassaoloaikansa ja pysyvien oleskelulupien jonottaminen on alkanut. Kansalaisuusviraston toimistojen oville syntyneet jonot hermostuttivat hallituksen niin, että sisäministeri Tarmo Loodus (Isänmaa) erotti viime viikolla kansalaisuusviraston johtaja Andres Kollistin. Looduksen mielestä Kollist ei ollut riittävästi ennakoinut yli 300 000 ihmisen oleskelulupien loppumisen aiheuttamaa ryntäystä. Kansalaisuusviraston maine oli Looduksen mielestä myös huono. Sen epäiltiin kiusaavan ja nöyryyttävän asiakkaittaan. Ministeri piti myös turhana viraston suorittamaa uutta kontrollia anojien dokumenttien oikeellisuudesta.
Keskustapuoluetta lähellä olevana pidetty Andres Kollist on johtanut kansalaisuusvirastoa sen synnystä 1989 alkaen. Kollist itse katsoi, että Virossa hallitukset ovat olleet muukalaisvastaisia eivätkä ole riittävästi lainsäädännöllä helpottaneet oleskelulupien saantia. Dokumenttien uusi kontrolli johtui Kollisten mielestä siitä, että hallitus halusi etsiä kaikki mahdolliset Virolle vaaralliset henkilöt hakijoiden joukosta. Kollist vetosi myös siihen, että valtion kireä budjetti leikkasi virastolta rahoja 20 prosenttia tilanteessa, kun työkuormitus moninkertaistui.
”Venäläisten
kiusaaja”
Virossa tuli vuonna 1993 voimaan ulkomaalaislaki, jonka mukaan Viron
kansalaisuus kuuluu vain etnisille virolaisille. Muista Neuvosto-Eestin kansalaisista tehtiin ulkomaalaisia, joiden tuli anoa oleskelulupa. Lain täytäntöönpanoa lykättiin aina vuoteen 1995, sillä venäläiset eivät osoittaneet elettäkään ryhtyä vapaaehtoisesti tavoittelemaan ulkomaalaisstatusta. Venäläinen vähemmistö oleskeli Virossa entisellä "punapassilla” ja käytännössä vailla minkäänlaista legitiimiä asemaa.
Vasta vuonna 1995 kokoomuslaisen Tiit Vähin pääministerikaudella oleskelulupien massiivinen jako toteutettiin lähinnä uhkaamalla venäläisiä maasta karkoituksilla ja lopettamalla Neuvostopassin voimassaolo. Kansalaisuusviraston virkailijoita vietiin venäläisvaltaisille työpaikoille, joissa työnantaja velvoitti työntekijänsä jättämään oleskelulupa-anomuksen.
Prosessi herätti vastustusta ennen kaikkea Venäjällä, missä Viro sai maineen ”venäläisten kiusaajana”. Länsi ei myöskään suhtautunut varauksettomasti erikoislaatuiseen tilanteeseen, missä suuresta joukosta maan asukkaista tuli ”ei-kansalaisia”.
Pysyvä
oleskelulupa
Vuonna 1995 Virossa oli jo 100 000 entistä neuvostokansalaista ottanut Venäjän kansalaisuuden. Heille myönnettiin oleskelulupa Venäjän passiin. Ne, joilla ei ollut minkään maan kansalaisuutta saivat ulkomaalaispassin. Heitä oli noin 220 000. Nyt tämä 320 000 ei-virolaisen massa jonottaa pysyviä oleskelulupia.
Oleellista muutosta tilapäiseen oleskelulupaan ei ole. Venäläiset ja ei-kansalaiset eivät saa edelleenkään äänestää parlamenttivaaleissa eivätkä toimia tietyissä valtion viroissa. He saavat äänestää kunnallisvaaleissa, mutta eivät voi asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Pysyvän oleskeluluvan etuna on se, että se rinnastetaan kansalaisuuteen niin, ettei sitä voida enää riistää ihmiseltä pois.
Sisäministeri Tarmo Loodus on muodostanut työryhmän, jonka tulee nopeasti kehittää ratkaisu, kuinka oleskelulupajonot katoavat. Yhtenä vaihtoehtona on ollut oleskelulupien myöntämisen helpottaminen. Jotkut ovat esittäneet myös Viron kansalaisuuden saannin helpottamista. Se ei kuitenkaan saa enemmistön tukea Virossa.
Ei-kansalaisten ulkomaalaisten passit vanhenevat viiden vuoden päästä, jolloin 220 000 on jälleen jonotettava uusia passeja.
KUVATEKSTI:
Kansalaisuusviraston toimistossa Tallinnassa Svetlana Ignatenkova (edessä) jonottaa muiden mukana ulkomaalaispassiinsa pysyvää oleskelulupaa.
KAINALO:
EI KENENKÄÄN
KANSALAINEN
Ilmapiiri Viron oleskelulupajonoissa on muuttunut. Viisi vuotta sitten venäläiset eivät uskaltaneet puhua toimittajille, sillä he pelkäsivät tulevansa karkotetuksi, jos he sanovat poikkipuolisen sanankin kohtelustaan Virossa. Nyt venäläiset eivät enää pelkää. Toimittajan läsnäolo houkuttelee välittömästi ihmisiä valittamaan omista ongelmistaan.
Ulkomaalaispassin omaava Nina Kornienko on raivoissaan Viron kansalaisuusvirastolle. Se ei uusi hänen oleskelulupaansa, sillä Nina on naimissa Suomessa suomalaisen miehen kanssa. Viranomaisten mielestä Nina Kornienkon kansalaisuuskysymykset ovat nyt Suomen ongelma. He neuvovat Ninaa joko hakemaan Suomen kansalaisuutta tai ulkomaalaispassia Suomessa. Nina ei halua sitä tehdä. Hän on asunut Virossa 28 vuotta. Hänen tyttärensä perheineen asuu Tallinnassa eikä hän halua kadottaa siteitään Viroon.
Ninan mielestä Viron viranomaiset vain kiusaavat ja yrittävät päästä hänestä eroon.
”He eivät tule koskaan hyväksymään minua virolaisena”, hän sanoo.
(Vrt. Suomessa ei koskaan voi tapahtua vastaavaa, että Suomi vaatisi Ruotsissa asuvia suomalaisia luopumaan Suomen kansalaisuudesta, koska he ovat muuttaneet pysyvästi pois Suomesta.)
Nuori Svetlana Ignatenkova (21) ei anna korkeata arvosanaa kansalaisuusviraston virkamiesten käytökselle.
”Heistä on mukava nöyryyttää ihmisiä. Monet nauttivat yliotteestaan venäläisiin”, hän sanoo.
Ignatenkova aikoo vaihtaa ulkomaalaispassinsa Viron kansalaisuuteen. Hän on läpäissyt viron kielen kokeen, mutta testi ennätti vanhentua. Häntä kiukuttaa aloittaa kansalaisuuden anominen alusta, sillä se on vuoden kestävä prosessi. Hän ei pidä myöskään siitä, että venäläiset joutuvat maksamaan kaikista dokumenteista erikseen. Viro rahastaa heitä. Ignatenkova uskoo, että nuorempi venäläissukupolvi tulee arvostamaan viron kansalaisuutta.
”Ei kukaan halua olla ulkomaalainen kotimaassaan. Olen syntynyt Tallinnassa ja muka muukalainen”, hän naurahtaa.
LEENA HIETANEN
KUVATEKSTI:
Viron viranomaiset yrittävät sysätä Nina Kornienkon kansalaisuusongelmat Suomen niskoille.

Kommentti:
1.Kansalaisuusviraston johtaja Andres Kollist korosti virolaisissa lehdissä, miten hänen tehtäväkseen oli annettu kansalaisuusviraston johtajana nimenomaisesti venäläisten kiusaaminen. Sillä tavalla oli tarkoitus edesauttaa venäläisten muuttoa Virosta. Presidentti Lennart Merellä oli hajota ja hallitse -periaate venäläisen vähemmistön kadottamiseksi Virossa. Hänen mielestään valtaosa venäläisistä olisi pitänyt saada muuttamaan Virosta pois, yksi osa assimiloida virolaisiksi ja kolmasosa olisi jäänyt edustamaan vähemmistöä.

Pohjan sotakin mukaan

(Julkaistu Kauppalehdessä 22.02.2000)

Pohjan sodan aikaisia tiluksia
tavoiteltiin takaisin Virossa

KL TALLINNA

Omaisuudenpalautuksia käsittelevä komissio sai viime vuoden lopulla käsiteltäväkseen ruotsalaisen hakemuksen Hiidenmaalla sijaitsevista tiluksista, jotka kuuluivat hänen esivanhemmilleen ennen Pohjan sotaa (1700-1721). Eesti Päevaleht kertoo hakemuksen olleen kaikkien sääntöjen mukaan tehty. Dokumenttien joukossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitetut kauppakirjat vuodelta 1647 ja kuvaus henkilön polveutumisesta Hiidenmaalta. Hakijan mukaan hänen pitäisi kuulua omaisuudenpalautuksen piiriin, sillä hänenkin esivanhempansa joutuivat pakenemaan Venäjän uhan takia Virosta vuonna 1710.
Komissio ei ollut aivan varma, oliko hakemus vitsi. Ruotsalainen tavoitteli 40-50 hehtaarin maistaan vain pikkuruista kesämökin paikkaa. Komissio päätyi lähettämään ruotsalaiselle ystävällisen vastauksen, että niin historiallisesti kiinnostava kuin asia onkin, Pohjan sotaa edeltävät omistukset eivät kuulu omaisuudenpalautuksen piiriin.
Virossa on loppusuoralla prosessi, missä ennen vuotta 1940 vallinneita omistussuhteita palautetaan. Neuvostoliiton katsotaan kansallistaneen omaisuudet laittomasti ja nyt tuota niin sanotusti laittomasti vietyä omaisuutta palautetaan takaisin. Omaisuudenpalautuksen piiriin ollaan lisäämässä myös vuonna 1941 Virosta lähteneet Baltian saksalaiset perusteena se, että he pakenivat Venäjän uhan edessä.
LEENA HIETANEN

Lech Walesa sabotöörina

(Julkaistu Kauppalehdessä 28.12.2000)

Kun MS Georg Ots
yritettiin upottaa

Puolalaiset sabotoivat laivan rakennustöitä
KL TALLINNA

Tallinnan ja Helsingin välisellä reitillä liikennöinnin lopettaneen Georg Ots -laivan alkutaival ei ollut aivan yhtä ruusuinen kuin mitä suuren sankarin saamat suitsutukset ovat 20 vuoden seilaamisen jälkeen.
Laivan pitkäaikainen kapteeni, Ülo Kollo, muistelee virolaisessa Sõnumilehdessä, kuinka hän oli hakemassa laivaa puolalaiselta telakalta vuonna 1979. Telakalla Szeczecin kaupungissa toimi suosionsa huipulla kommunismin vastainen Solidaarisuus-liike. Sen johtaja Lech Walesa työskenteli kyseisellä Adolf Warskiego-telakalla sähkömekaanikkona.
”Walesa oli niin suuri johtaja, ettei hän enää tehnyt tavallista työtä. Hänen ja hänen ystäviensä aika kului vain siihen, että he pyrkivät kaiken tavoin sabotoimaan Neuvostoliitolle valmistettavan laivan rakennustöitä”, Kollo kertoo lehdessä.
Kaksi kertaa puoliksi rakennettu laiva sytytettiin palamaan. Kerran se upotettiin telakan laiturilla meren pohjaan. Onneksi vesi oli matala ja laiva saatiin nostettua ylös. Puolalaisten hupina oli myös laittaa aluksen vesisäiliöihin kuolleita kissoja ja rottia.
Kun kesäkuussa 1980 Ülo Kollo purjehti Georg Otsin ensimmäiselle matkalle Tallinnasta Helsinkiin, kesken matkaa kapteenille jäi ruori käteen pulttien hajottua.
”Jos se olisi tapahtunut parikin minuuttia myöhemmin, olisimme ajaneet päin Harmajan luotoa. Solidaarisuuden miehet olivat onnistuneet järjestämään meille rankasta kontrollista huolimatta todellisen yllätyksen”, Kollo muistelee.
Georg Otsin mekaanikot korjasivat vian puolessa tunnissa ja neitsytmatka päättyi onnellisesti. Sen jälkeen Georg Otsilla ei enää puolalaisten vallankumousinto kummitellut.
Pitäisiköhän Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Lech Walesaa syyttää vakavasta meriturvallisuuden vaarantamisesta ja satojen ihmisten murhayrityksestä? Kuka uskaltaa enää rakentaa Puolassa laivoja?
LEENA HIETANEN

Viro ei ole oikeusvaltio

(Julkaistu Kauppalehdessä 29.03.1999)

Omistuskiistan hävinneet suomalaiset eivät pidä Viroa oikeusvaltiona

SUOMALAISET INVESTOIJAT
JÄLLEEN PULASSA VIROSSA
KL TALLINNA
Suomalaisilla investoijilla on Virossa kaksi raskasta oikeusjuttua, joissa suomalaiset eivät koe saavansa puolueetonta oikeudenkäyntiä. Toinen on yhä keskeneräinen Leonian ja OKO:n 40 miljoonan markan saatavien kohtalo kalastusyhtiö Ookeanin konkurssipesästä. Toisessa viime perjantaina loppuneessa oikeudenkäynnissä virolaisen hotelliketjun Finest Hotel Groupin (FHG) suomalaiset omistajat, SRV Teräsbetoni OY, OY SL Shipping Ltd. ja Arctia menettivät enemmistöosuutensa FHG:n osakkeista. SL Shippingin toimitusjohtaja ja FHG:n johtokunnan jäsen Reijo Niiranen katsoo, ettei suomalainen voi luottaa Virossa saavansa puolueetonta oikeudenkäyntiä.
”Koemme, ettei Viro ole EU-tasoinen oikeusvaltio. Olemme jo kerran Viron korkeimmassa oikeudessa saaneet positiivisen päätöksen. Nyt se muutettiin meille epäedulliseksi alemmissa oikeusasteissa. Virolaisessa oikeussysteemissä pärjäävät ne, joilla on oikeat suhteet. Tällaisella maalla on pitkä matka EU:hun”, Niiranen sanoo.
Molemmissa tapauksissa on kyse yhteisyrityksistä, joissa Viron valtio on ollut toisena osapuolena. FHG:n valtion osuus 34,8 prosenttia myytiin vuoden 1996 lopulla ilman että muut osakkaat saivat käyttää lunastusoikeutta. Suomalaiset jäivät vähemmistöosakkaaksi yhtiöön, johon he olivat investoineet kymmeniä miljoonia markkoja. Valtion osakkeet osti off-shore yhtiö Stock Development Co, joka myi ne edelleen off-shore-yhtiölle Halford Holdingsille. Niiranen sanoo, ettei suomalaisilla ole tietoa, ketkä ovat yhtiöiden takana.
Vaikka oikeuden päätöksestä ei voi valittaa, Niirasen mukaan suomalaiset omistajat eivät jätä asiaa tähän.
”Me tulemme kääntymään talousrikospoliisin puoleen ja vaadimme oikeusteitse vahingonkorvauksia toimivalta johdolta, joka ei ilmoittanut lunastusmahdollisuudesta ajoissa”, Niiranen sanoo.
Toimiva johto tarkoittaa muun muassa.entistä talousministeri Toomas Sildmäkeä, joka on FHG:n johtaja. Niirasen mielestä yhtiön kaappauksen takana ovat virolaiset tahot, jotka halusivat pelata suomalaiset ulos hotellitoiminnasta. FHG:lle kuuluvat mm. Tallinnassa hotellit Palace ja St. Barbara sekä useita ravintoloita.
LEENA HIETANEN

Boikotti ja merimiehet

(Julkaistu Kauppalehdessä 2.3.1999)
Viron ay-liike syyttää Merimiesunionia yksinvaltaisista otteita
Laivasota kiihdyttää mieliä Virossa
KL TALLINNA
Viron ammattiyhdistysliikkeet ovat toistaiseksi hillinneet virolaisten intoa ryhtyä boikotoimaan suomalaisia tuotteita. Helsingin hovioikeuden päätös laillistaa Merimiesunionin boikotti Estonian Shipping Companyn (ESCO) laivoja vastaan herätti Virossa vaatimukset ryhtyä ”laivasodassa” vastaiskuun. Viron ammattiyhdistysten keskusliiton johtaja Raivo Paavo sanoo ratkaisua odotettavan maaliskuun lopulla, kun ITF (International Transport Workers Federation) pitää kokoustaan Tallinnassa.
”Pyrimme tekemään merimiesjärjestöjen kanssa yksimielisen julkilausuman, jonka avulla asiaa voitaisiin ratkoa ITF:n kanssa”, Paavo sanoo.
Viron ammattiyhdistysten keskusliitto lähtee siitä, että Suomen Merimiesunioni on rikkonut boikotilla kaikkia ay-perinteitä sivuuttamalla kokonaan virolaisen ay-osapuolen.
Kun suuri yleisö Virossa näkee laivasodan hyökkäyksenä Viron kansallisia arvoja vastaan, virolaiset merimiehet vaikenevat. Heille ESCO ei ole enää kansallinen yhtiö. Virolaiset merimiehet ovat myös jo yhtiön laivat jättäneet. ESCO:on ovat jääneet venäläiset merimiehet.
Tulkinnalle
tilaa
Viron merimiehet kuuluvat kolmeen eri järjestöön, joilla on erilainen näkökulma asiaan. Vesikuljetustyöläisten ammattiliittoon (Veetransporditöötajade aü) kuuluu noin sata merimiestä, jotka kaikki työskentelevät ulkomailla mukavuuslippulaivoissa. Se on syntynyt neuvostoajalla ja on ainoa, joka on ITF:n jäsen. Pääsihteeri Tarmo Multasen mielestä he olisivat se ainoa ammattiyhdistys, joka olisi voinut pyytää Suomen merimiesunionia boikotoimaan laivoja ja neuvottelemaan boikotin lopettamisesta. Järjestö ei ole sitä tehnyt.
Multasen mielestä ESCO:n tilanne on ITF:n kannalta vaikea, koska sen omistussuhteet ja Viron lipun käyttö jättävät tilaa tulkinnoille. ITF:n sääntöjen mukaan tietyn maan lipun alla seilaavien laivojen omistuksen ja kontrollin on oltava kansallisissa käsissä.
”ESCO:n kohdalla niin ei ole”, hän sanoo.
ESCO yksityistettiin vuonna 1997, jolloin yli 50 prosenttia siirtyi ulkomaisiin käsiin, ensin norjalaisille, jotka ovat jo myyneet osuutensa eteenpäin amerikkalaisille. Multanen toteaa, että ITF pitää sellaisia maita mukavuuslippumaina, jotka antavat ulkomaisten omistajien käyttää omaa laivarekisteriään.
”ESCO:lla ei olisi ITF:n mukaan oikeutta käyttää Viron lippua. On mahdollista tehdä tulkinta, etteivät laivat ole ns. puhtaita laivoja”, hän toteaa.
Multanen pitää ongelmana Viron lainsäädäntöä, joka vaarantaa Viron maineen mukavuuslippumaaksi. Hänen mielestään lainsäädännön muutoksilla laivarekisteri olisi puhdistettava.
Viron laivanvarustajaliiton pääsihteeri Enn Kreem pitää Multasen kantaa mahdottomana.
”Kuka tämän päivän maailmassa voi estää pääomia liikkumasta. Onhan Nokiakin jo ulkomaisessa omistuksessa oleva suomalainen yhtiö”, hän vetoaa.
Multasen suhde ESCO:oon on äärimmäisen hapan. Hän muistuttaa, miten yhtiöstä yksityistettiin 70 prosenttia 700 miljoonan kruunun (270 milj. mk) hintaan ja miten yhtiö ensi töikseen myi kuusi laivaa hänen arvionsa mukaan 42-48 miljoonan dollarin (220-270 milj. mk) hintaan.
”Uudet omistajat ovat tulleet tekemään rahaa. Sinä päivänä, kun Viron lipun käyttö ei ole heille suotuisaa, he vievät yhtiön mukavuuslippurekisteriin. Kukaan ei takaa siellä virolaisille merimiehille töitä puhumattakaan siitä että Eesti Merelaevandus (ESCO) meidän lippulaivastomme katoaa ”, hän sanoo.
Huonot
palkat
Viron riippumattoman merimiesammattiyhdistyksen (Eesti Sõltumatude Meremeeste aü) kanta kysymykseen lähtee palkasta. Liiton pääsihteeri Jüri Lember sanoo, että ESCO on huono palkan maksaja. Hänen järjestönsä perustettiin Estonian uppoamisen jälkeen. Sillä on jäseniä noin 950. Jäsenet työskentelevät pääsääntöisesti matkustajalaivoilla ja ovat kansalaisuudeltaan virolaisia. Matkustajalaivoilla palkat ovat huomattavasti rahtilaivoja parempia.
Järjestö on kehottanut ESCO:a aloittamaan palkankorotusneuvottelut jo viime syksynä, mutta Lember arvioi niiden viivästyneen boikotin takia.
”ESCO:n merimiehet ovat 90 prosenttisesti venäläisiä. Yli puolet heistä ei ole Viron kansalaisia ja he työskentelevät määräaikaisella työ- ja oleskeluluvalla. He ovat peloissaan työlupansa menettämisestä eivätkä uskalla esittää vaatimuksia”, Lember arvioi.
Hän katsoo Suomen Merimiesyhdistyksen paljastaneen palkkavaatimuksillaan itsensä.
”Jos he haluaisivat auttaa venäläisiä kollegoitaan, he eivät olisi koskaan asettaneet palkkavaatimuksia niin korkealle”, hän sanoo.
Koskaan ei
kysytty
Viron kolmas merimiesten ammattiyhdistys, Eesti Meremeeste Ametiühing (EMA) on järjestöistä suurin. Sillä on jäseniä 1100, joista ESCO:n omaan alajaostoon kuuluu 600 merimiestä. EMA:n pääsihteeri Valentin Nikitin luonnehtii omaa jäsenistöään seuraavasti:
”Meille kuuluvat venäläiset, eläkekerholaiset ja lossivahdit. Ne, jotka ovat pystyneet, ovat lähteneet töihin matkustajalaivoille tai ulkomaille”, hän sanoo.
Nikitinin mukaan hänen alajärjestönään olevan ESCO:n ammattiyhdistyksen olisi kuulunut istua neuvottelupöydässä Suomen Merimiesunionin kanssa. Sitä ei koskaan tapahtunut. Suomen merimiesunioni paljasti itsensä myös EMA:lle, sillä alajaoston edustajaa ei koskaan laskettu edes neuvotteluhuoneeseen, kun merimiesunioni ja ESCO kävivät neuvotteluja.
”Odotamme ITF:n kokousta”, Nikitin sanoo.
Muutosten
kipeys
Kaikki kolme virolaista merimiesyhdistystä lähtevät siitä, ettei Suomen merimiesunioni ole ajatellut hetkeäkään heidän parastaan. Niin Tarmo Multanen, Jüri Lember kuin Valentin Nikitin katsovat, että heidän järjestönsä tulee protestoimaan ITF:lle Suomen ammattiveljien tapaa hoitaa asiaa.
”Suomalaisten käyttäytyminen on ollut kiltisti sanottu typerää. Selvää on, että suomalaiset tuntevat kaikkein vähiten huolta virolaisten merimiesten palkoista. Tärkeintä on torjua kilpailija”, Tarmo Multanen sanoo.
Virolaisten kannalta kipeää tekee yksityistäminen. Se, mikä oli eilen oli virolaista, ei tänään ole sitä. ESCO:n laivat ovat seilanneet 15 vuotta reitillä Muuga-Helsinki-Aaarhus. Vaikeudet alkoivat jo viisi vuotta sitten, kun Finnacarries avasi saman linjan. Yksityistäminen ja ulkomaalaisomistukseen siirtyminen antoivat pikkusormen pirulle, joka on sitä käyttänyt. Tänään ESCO on poissa linjalta.
LEENA HIETANEN

Laivaboikotti

(Julkaistu Kauppalehdessä 15.12.1998)
Virolaislaivat joutuivat
boikottiin Helsingissä
Merimiesunionin väitetään auttavan suomalasia laivanvarustajia
KL/Tallinna
Virolainen MV Calibur- alus joutui eilen saartoon Helsingin satamassa. Laiva oli normaalireitillään matkalla Tallinnasta Helsingin kautta Aarhusiin Tanskaan.
Saman laivayhtiön, Estonian Shipping Companyn (Eesti Merelaevandus) toinen alus, MV Rakvere joutui Helsingissä boikottiin jo perjantaina. Rakvere jatkoi matkaa perjantaiyönä ilman lastia. Laivat saartaneen Suomen Merimiesunionin ITF-tarkastaja Simo Nurmen mukaan ”Rakvere lähti yöllä karkuun”.
Merimiesunioni perustelee saartoa sillä, että virolaisyhtiön palkkataso on liian alhainen.
”Laivat seilaavat säännöllisesti reitillä Pohjoismaissa. Laivoilla on on oltava vähintäänkin kohdemaiden palkkataso. Nyt palkka on alle minkäänlaisen hyväksyttävän tason”, Nurmi sanoo.
Johtajatason
palkkaus
Eesti Merelaevanduksen apulaisjohtaja Viktor Palmet pitää Merimiesunionin boikottia kiusantekona.
”Kysymyksessä ovat reittilaivat. MV Rakvere lähti Helsingistä Tanskaan ilman lastia. Sillä ei tehty haittaa ainoastaan virolaiselle yhtiölle vaan myös Suomen viennille, sillä lastin piti olla suomalaisia vientituotteita”, Palmet huomauttaa.
Palmet pitää Merimiesunionin palkankorotusvaatimuksia mahdottomina.
”Merimiesunioni vaatii virolaisille merimiehille 9000 markan kuukausipalkkaa. Heidän palkkansa nousisi yhtiön johtajien tasolle”, Palmet sanoo.
Eesti Merelaevandus on ollut Pohjoismaisten varustamoiden silmätikkuna, sillä sen on väitetty saavan Itämeren rahtiliikenteessä kilpailuetua edullisen virolaisen työvoiman ansiosta.
Eesti Merelaevandus on entinen Viron kauppalaivasto, joka yksityistämisen yhteydessä myytiin norjalaiselle Tchudi & Eitzen-varustamolle.
Kilpailu
takana
Palmet katsoo, ettei hänen yhtiönsä aiheuta epätervettä kilpailua reitillä vaan kysymys voitaisiin asettaa toisinpäin.
”Suomessa laivayhtiöt saavat valtiolta tukea toisin kuin virolaisyhtiöt. Suomalaiset laivat maksavat myös Suomessa pienemmät satamamaksut kuin virolaiset alukset. Kuka harrastaa dumpingia?”, hän kysyy.
”Suomi ei noudata EU:n kilpailusäädöksiä. Kun Virosta tuli EU:n hakijamaa, meillä pitäisi olla yhdenvertaiset kilpailuedellytykset. Nyt suomalaiset rajoittavat niitä”, Palmet sanoo.
Hän arvioi boikotin takana olevan kilpailun rahtiliikenteestä.
”Kun työskentelymme linjalla tehdään vaikeaksi, siitä hyötyy kilpailijamme Finncarriers”.
”Ammattiyhdistys ei toimi merimiesten palkkauksen hyväksi vaan auttaa puhtaasti suomalaisia omistajia kilpailun torjunnassa”, Palmet sanoo.
Leena Hietanen
Kommentti:
1. Viron laivanvarustajien liitto soitti heti perjantai-iltana ensimmäisen laivan jouduttua boikottiin Helsingissä. Kauppalehti jätti ottamatta uutisen. Uutispäällikkö epäili, että viikonloppuna ilmestyvät lehdet ennättävät kertoa uutisen ennen maanantaina. Turun Sanomat puolestaan jätti ottamatta uutisen, koska STT ei tiennyt siitä mitään. Maanantaina uutinen vihdoin viimein meni läpi Kauppalehdessä, kun jo toinen alus oli saarrettu. Vasta torstaina samalla viikolla ruotsinkieliset uutiset löysivät aiheen ja sen jälkeen muu valtamedia. Syttyi niin sanottu ”laivasota”. Kauppalehdessä myöhemmin keskusteltiin siitä, miten omia uutisia ei ostaa arvostaa. Skuupin tekeminen muussa välineessä kuin Ylessä tai Hesarissa on mahdotonta.
2. Merimiesunioni olisi voinut boikotoida kaikkia virolaisia laivoja pelkästään sillä perusteella, että valtaosa merimiehistä oli vailla kansalaisuutta. SAK hukkasi 15 vuoden ajan aidon argumentin, jolla saartaa virolaista työvoimaa ja pakottaa Viro muuttamaan kansalaisuuslakejaan.

Syrjivä lainsäädäntö

(Julkaistu Turun Sanomissa 7.12.1998)

Viro tehnee lievennyksen tiukkaan kansalaisuuslakiin
Parannus on tärkeämpi Viron EU-neuvottelijoille kuin venäläisille

TS/Tallinna
Leena Hietanen
Viron parlamentti aloittaa tiistaina kansalaisuuslain lievennystä käsittelevän lainmuutoksen viimeisen käsittelyn. Lakiehdotus mahdollistaa Viron kansalaisuuden vuoden 1992 jälkeen Virossa syntyneille ei-kansalaisten lapsille. Hyväksytyksi tullessaan laki merkitsee lähes automaattista kansalaisuutta 6500 lapselle.
Viron kansalaisuusministeri Andra Veidemann uskoo lakiesityksen menevän läpi.
”Johtavat poliitikot pääministeri Mart Siimannin johdolla ovat sitoutuneet viemään lakiesityksen läpi”, Veidemann muistuttaa.
Pääministeri Siimann johtaa vähemmistöhallitusta. Vain Isänmaaliitto on asettunut vastustamaan muutosta. Reformipuolue ei pidä muutosta tärkeänä, mutta he eivät ole tehneet päätöstä äänestää lakiesitystä vastaan.
Myös Viron kansalaisuuspolitiikkaa kritisoinut historioitsija, kolumnisti Sergei Stadnikov uskoo, että lakiesitys menee selkeästi läpi.
”Se on ennen kaikkea kansainvälisen painostuksen tulosta”, hän arvioi.
Viimeinen
vaatimus
Sergei Stadnikov pitää lakimuutosta kosmeettisena toimenpiteenä, jolla Viro vahvistaa vain kansainvälistä asemaansa.
”Venäläisille asialla ei ole suurta merkitystä, sillä kansalaisuuden saavien määrä on epäoleellisen pieni”, hän toteaa.
Virossa on korostettu, että kyseinen lainmuutos on viimeinen EU:n vähemmistöasian komissaari Max van der Stoelin esittämistä vaatimuksista venäläisen vähemmistön aseman parantamiseksi.
Stadnikov uskoo EU:n toistaiseksi olevan epävirallisesti tyytyväinen tulokseen, mutta ei -kansalaisten suuri määrä on ongelma tulevaisuudessakin. Virossa on 250 000 ei-kansalaista.
”EU on antanut ymmärtää määrän olevan liian suuri EU-jäsenelle. Virossa on pakko miettiä kansalaisuuden lieventämistä EU-jäsenyyden yhteydessä”, Stadnikov arvioi.
Koska virolaiset lainlaatijat ja poliitikot eivät tule vapaaehtoisesti helpottamaan venäläisten kansalaisuuden saantia, sen tekee Stadnikovin mukaan EU-jäsenyysvaatimus.
”Etnokratia ei voi olla EU:n jäsen”, hän uskoo.
Toisen luokan
kansalaiset
Stadnikovin mielestä Viron venäläisten ongelmat ovat syvemmällä kuin vain kansalaisuuden saamisessa. Virossa on yli 100 000 venäläistä, joilla on Viron kansalaisuus ja useilla myös viron kielen taito.
”Silti heistä ei ole yksikään ministeri tai kansleri”, Stadnikov huomauttaa.
Viron kansalaisuus ei Stadnikovin mielestä takaa venäläisille etenemismahdollisuuksia virolaisessa talouselämässä tai poliittisessa virkakoneistossa.
”Kun Viro itsenäistyi, Arnold Rüütelin ja Edgar Savisaaren ympärillä oli runsaasti venäläisiä poliitikkoja. Silloin venäläiset kelpasivat virkakoneistoon, koska heitä tarvittiin poliittisesti itsenäistymispyrkimyksissä. Kun venäläiset olivat tehneet tehtävänsä, heidät syrjäytettiin omaisuuden ja poliittisen vallan jaosta”, hän jatkaa.
Sergei Stadnikov puhuu ja kirjoittaa sujuvaa viron kieltä. Silti hän on ottanut Venäjän kansalaisuuden, vaikka hän saisi helposti Viron kansalaisuudenkin.
”Olisin silti toisen luokan kansalainen”, Stadnikov väittää.
Stadnikov opettaa Tarton yliopistossa egyptologiaa. Hän uskoo saavansa opettaa Venäjän passilla vain sen takia, että hän on Viron ainoa egyptologi.
”Sinä päivänä, kun ensimmäinen virolainen egyptologi ilmestyy, saan potkut”, Stadnikov sanoo.
Vankilaan
helpommin
Vaikka Virossa ei virallisesti venäläisiä syrjitä, Stadnikovin mielestä lainsäädäntö antaa huomattavasti enemmän mahdollisuuksia saattaa venäläinen vankilaan kuin virolainen. Stadnikov ottaa esimerkiksi aseenkantoluvan, joka myönnetään vain kansalaisille. Rikosoikeudenkäynneissä venäläisten ensimmäinen rikos on yleensä aseen laiton hallussapito.
”Viron kansalaisuuden voi ottaa pois naturalisaation kautta kansalaisuuden saaneelta venäläiseltä, muttei koskaan etniseltä virolaiselta, mikä on ennenkuulumatonta”, Stadnikov huomauttaa.
Stadnikov pitää syrjintänä myös sitä, että kansalaisuusvirasto merkitsee venäläisten oleskelulupiin erikoisia tietoja. Stadnikovin oleskeluluvassa, (Stadnikov on syntynyt ja elänyt koko elämänsä Virossa) on pieni merkintä ”eru sg”. Se tarkoittaa hänen olevan sotilaseläkeläisten sukulainen. Hänen isänsä on ollut neuvostoarmeijassa upseerina. Stadnikovin mielestä kansalaisuusvirasto ilmaisee merkinnällä pitävänsä häntä potentiaalisena kansanvihollisena.
Älymystö
herännyt
Stadnikov luonnehtii Viroa oikeistolaiseksi etniseksi demokratiaksi.
”Demokratiaa toteuttavat ja siitä nauttivat vain etniset virolaiset kansalaiset”, hän sanoo.
Aivan viime aikoina Virossa on ollut aistittavissa uusia tuulia. Virossa on älymystön joukossa ryhdytty vaatimaan liberaalimpaa kansalaisuuspolitiikkaa. Virolaiset akateemikot antoivat viime viikolla julkilausuman, jossa he vaativat muun muassa venäjänkielisen keskitason koulutuksen säilyttämistä.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun virolaiset itse vaativat venäjänkielisille mahdollisuuksia. Akateemikoilla on hiukan kyyninen lähtökohta, sillä he ovat huolissaan työvoimasta. Virossa ei tulevaisuudessa ole kylliksi omaa työväkeä”, Stadnikov sanoo.
Tärkeä
Virolle
Kansalaisuusministeri Andra Veidenmann uskoo, että kansalaisuuslain lievennys on tärkeä Virolle itselleen.
”Lakia ei hyväksytä vain siksi, että kelpaamme EU:hun. Se on erittäin tärkeä Viron yhteiskunnan vakauden kannalta, sillä meidän on kannettava huolta kansalaisistamme”, hän sanoo.
Veidemannin mielestä virolaisen yhteiskunnan polarisoituminen virolaiseen ja venäläiseen yhteiskuntaan ei ole vielä lopullinen.
”Jakautuminen voidaan vielä estää. Venäläisten on saatava pitää kulttuurinsa, mutta sitä ei pidä nähdä erottavana tekijänä vaan rikkautena”.
”Venäläiset nuoret haluavat erityisesti Euroopan Unionin jäseneksi. Molemmilla etnisillä ryhmillä on yhdistäviä päämääriä”, Veidemann sanoo.

Ahtisaari miehitysmyytin tukijana

(Julkaistu Kauppalehdessä 29.7.1998)

Omaisuuden palautus on epäonnistunut Virossa

Palautuksen uhrit valittivat Viron rikkovan ihmisoikeuksia

Virossa käynnissä olevan omaisuuden palautuksen uhrit eivät ilahtuneet presidentti Martti Ahtisaaren aloitteesta perustaa Suomen ulkoministeriön alaisuuteen komitea edistämään suomalaisten Virossa olevan omaisuuden palauttamista.
Palautettavissa taloissa asuvien järjestön, Viron vuokralaisten yhdistyksen varapuheenjohtaja Feja Räim pitää Ahtisaaren ehdotusta kyynisenä.
”Joko Ahtisaari on väärininformoitu tai hän kertoi vitsin”, Räim sanoo.
Vuokralaisten yhdistys on jo vuosien ajan valittanut, että omaisuudenpalautus on laiton ja ihmisoikeusloukkaus.
Laittomia
lakeja
Feja Räim katsoo omaisuuden palautuksen olevan ristiriidassa Viron lakien kanssa. Omaisuuden perijöiksi hyväksyttiin huomattavasti laajempi sukulaisten joukko kuin Viron lait sallivat.
”Myös omaisuuteen kohdistuneiden velkojen anteeksi antaminen on lainvastaista. Valtaosa taloista oli rakennettu pankkilainoilla eikä lainoja oltu juurikaan lyhennetty”, Räim muistuttaa.
Omaisuuden palautus on ristiriidassa myös Viron laillisen jatkumon kanssa. Virossa omaisuussuhteita sääteli vuonna 1940 Baltian yksityisomaisuuslaki, jonka mukaan kiinteän omaisuuden saamisoikeus raukesi kymmenen vuoden kuluessa, jos kiinteistö oli hylätty tai omistaja ei huolehtinut omaisuudestaan.
Virolaiset hyväksyivät
kansallistamisen
Virosta vuosina 1941-44 ulkomaille paenneet virolaiset eivät jättäneet yhtään vaatimusta omaisuudestaan Neuvostoliitolle vuoteen 1955 mennessä.
Kansallistaminen on tapahtunut Räimin mielestä virolaisten suostumuksella.
”Dokumentein on mahdoton todistaa, että vuosina 1940-42 olisi tapahtunut miehitys tai anastus (annektio). Tuolloiset omistajat luopuivat oikeuksistaan muodollisen konsensuksen hengessä osoittamatta minkäänlaista vastarintaa”, hän sanoo.
”Kansallistamista ei voi pitää laittomana, sillä vaikka omaisuutta ei korvattu käteisenä, se korvattiin ilmaisilla asunnoilla, sairaanhoidolla, koulutuksella ja muilla alhaisilla kuluilla”, Räim perustelee.
Ihmisoikeudet
hukassa
Omaisuuden palautus rikkoo vuokralaisten mielestä heidän ihmisoikeuksiaan.
”Emme ole tasavertaisia niihin nähden, jotka saivat yksityistää obligaatioilla asuntonsa. Suurin osa kansalaisista säilytti oikeuden neuvostoaikaiseen kotiinsa. Me emme ole vapaaehtoisesti valinneet vuokralaisen asemaa. Omaisuuden palautuksen kyltin alla suoritetaan omaisuuden uusjako, jossa maksajina olemme me”, hän sanoo.
Virossa palautettavissa taloissa asuvien vuokralaisten lukumäärä vaihtelee. Viron taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan palautettuja taloja on 5200, joista noin 2000 sijaitsee Tallinnassa. Niissä elää noin 50 000 henkeä. Vuokralaisten oman arvioin mukaan kodin kadotti 85 000 perhettä.
Palautettavien talojen asukkaat ovat valtaosaltaan virolaisia. Venäläiset asuvat uudemmissa lähiöissä, jotka eivät ole palautusuhkan alla. Entiset omistajat ovat usein ulkovirolaisia, joukossa Venäjän juutalaisia ja Baltian saksalaisia.
Viron valtio ei kompensoi vuokralaisille asunnon menetystä, mutta se on säädellyt palautettujen talojen vuokratason.
Vaatimukset
Neuvostoliitolle
Omaisuudenpalautuksen suurimpana haittapuolena Feja Räim näkee sen yhteiskunnallisen merkityksen.
”Tällaiselle pohjalle on mahdoton rakentaa oikeusvaltiota ja konsensusyhteiskuntaa. Virolaiset on johdettu sisällissodan partaalle ja vihaamaan valtiota”, hän sanoo.
Feja Räimin mielestä Ahtisaaren teko oli yllättävä, koska Virosta katsotaan Suomeen kuin demokratian puolustajaan ja toivoon paremmasta”, Räim jatkaa.
Hänen mielestään kreivi Markus Bergin halu saada Sangasten linna takaisin on kummallista.
”Miksi Suomi ei vaatinut sitä Neuvostoliitolta, kun teillä oli niin hyvät suhteet Moskovaan”, hän kysyy.
Omaisuuden palautuksista on tulossa maaliskuun parlamenttivaalien polttava teema.
”Me vaadimme oikeutta saada yksityistää asuntomme ja omaisuusreformin mitätöintiä”, Räim sanoo.
Teksti: Leena Hietanen
Viisitoista
suomalaista tapausta
Suomen ulkoministeriössä työnsä aloittavan sopimusneuvotteluvaltuuskunnan on määrä selvittää Virossa vuonna 1940 kansallistetun suomalaisen omaisuuden määrä ja mahdollinen palautus. Valtuuskuntaa johtaa Esko Kiuru.
Suomen suurlähetystön lähetystöneuvos Kirsti Narinen sanoo tiedossa olevan noin viitisentoista suomalaisille kuulunutta kiinteistöä. Tunnetuin tapaus on kreivi Markus Bergin tavoittelema Sangasten linna.
Viro on toistaiseksi palauttanut kansallistettua omaisuutta vain vuonna 1940 Viron kansalaisuuden omanneille henkilöille. Viron ei ole tehnyt vielä yhdenkään maan kanssa sopimusta omaisuuden palautuksen laajentamisesta koskemaan myös ulkomaalaisia. Suomi on vedonnut siihen, että EU-jäsenyys edellyttää omien kansalaisten ja ulkomaalaisten yhdenvertaista kohtelua.
Virossa oli ulkomaalaisomistuksessa 1940 muun muassa Kreenholmin tekstiilitehdas, palavan kiven kaivokset ja Kundan sementtitehdas.
Ruotsalaiset ovat sopineet omaisuuskiistat jo Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kompensoi ruotsalaisten omaisuuden osittain siten, että Ruotsi sai pitää vuonna 1940 Viron keskuspankista Ruotsiin turvaan siirretyn kullan. Ruotsista tuli samalla ensimmäinen maa maailmassa, joka hyväksyi Viron liittämisen Neuvostoliittoon.
Kolumni:
Herra Kreivi ja Viron ihmisoikeudet
Suomen ulkopoliittinen johto on jälleen astumassa ihmisoikeussuohon, vasta Indonesian metsämitaleista selvittyään.
Virossa omaisuudenpalautus perustuu sellaiseen historian tulkintaan, että Neuvostoliitto miehitti maan. Samasta tulkinnasta sikiää kansalaisuuden epääminen venäläisiltä. Tätä kapeaa historian tulkintaa ajaa äärikansallinen liike, joka alkoi 1980-luvun lopulla Eesti Kongressina ja huipentui Mart Laarin Isänmaa-hallitukseen. Sen aikana käynnistettiin omaisuuden palautus ja venäläisistä tehtiin ulkomaalaisia.
Suomen ulkopoliittisen johdon päätös perustaa omaisuudenpalautuksia edistävä neuvottelukunta on käytännössä siis tuen osoitus Virossa vallalla olevalle kansalliskiihkoiselle politiikalle, ja sen ilmeisille ihmisoikeusrikkomuksille. Samalla Suomi hyväksyy tulkinnan Viron miehityksestä. Suomesta tulee ensimmäinen maailman maa, joka sen tekee.
Suomen uhkailut sitä, että Viro ei pääse EU:n jäseneksi, mikäli se ei palauta kreivi Markus Bergin linnaa, ovat arveluttavia. On aika vaikea uskoa, että esimerkiksi Saksa, joka itse mahdottomina lopetti omaisuuden palautukset Itä-Saksassa, alkaisi puolustaa niitä.
Olisi myös syytä pohtia, mitä omaisuuden palautukset merkitsevät Tsekissä, Bulgariassa, Puolassa, Latviassa ja Liettuassa.
Jos Suomen haluaman kaltaisia omaisuuden palautuksia sovellettaisiin Itä- ja Keski-Euroopan maissa, luultavasti yksikään niistä ei enää haluaisi EU-jäsenyyttä, sillä EU olisi luonteeltaan kolonialistinen uusia jäsenmaita kohtaan.
Kreiviä on pakko ihailla taitavan lobbauksensa vuoksi. Virossa olevasta suomalaisesta omaisuudesta on turha puhua. Kysymyshän on vain Sangasten linnasta, jonka takaisinsaamiseksi uhrataan Suomen ulkopoliittinen linja.
Leena Hietanen

Kommentti:
1. Tämän kirjoituksen jälkeen Viron muinaismuistoyhdistys Suomessa lähetti Kauppalehteen seitsemän sivua palautetta, jossa oli yli 30 kohtaa, joissa toimittaja olisi tehnyt virheen. Luonnollisesti he vaativat toimittajan erottamista. Toimituspäällikkö Hannu Leinonen lähetti nivaskan kommentilla: ”Että tällä lailla!”.

Maaorjuuden loppu Virossa

(Julkaistu Turun Sanomissa 7.6.1998)
Mahtran päivän kestäneestä sodasta 140 vuotta
Talonpoikien kansannousua muistellaan Virossa
TS/Mahtra
Leena Hietanen
Mahtran talonpoikien kapina on virolaisten mielissä saanut symbolisen aseman. Päivän kestäneestä taistelusta on tullut virolaisten mielissä sota, jolla vahvistettiin kansallista heräämistä ja joudutettiin maaorjuuden todellista lopettamista.
Tallinnasta noin 50 kilometriä kaakkoon sijaitsevassa Mahtran kylässä on kapinan ympärille rakennettu talonpoikaismuseo. Museon johtaja Tiia Schmitte muistuttaa, miten Mahtran talonpoikien kapinaa on eri aikoina tulkittu eri tavalla. Välillä sitä on pidetty pelkkänä humalaisten päämäärättömänä riehumisena. Toisina aikoina Mahtran kapinan on nähty johtaneen jopa venäjän maaorjuuden lopettamiseen. Sen merkityksestä Viron oikeussysteemin kehittäjänä keskustellaan yhä.
Mahtran sodan käsite iskostunut virolaisiin ennen kaikkea Eduard Vilden samannimisen romaanin mukaan. Mahtra on virolaisten ”Täällä Pohjatähden alla”, missä romaanin tapahtumista on tullut todellisempia kuin historian faktoista.
Maaorjuus
jatkui
Pohjois-Virossa, Eestinmaan kuvernementissa talonpojat oli muodollisesti vapautettu maaorjuudesta jo vuonna 1816. Liivinmaahan kuuluvassa Etelä-Virossa maaorjuus lakkautettiin muutamaa vuotta myöhemmin 1819.
”Ihmisiä ei saanut enää vaihtaa eläimiin. Vahtikoirallakin saattoi olla paremmat olot kuin maaorjilla. Talonpojille ryhdyttiin antamaan myös sukunimiä”, Tiia Schmitte kertoo.
Yhtenä helpotuksena oli se, että talonpojat ryhtyivät maksamaan tiluksistaan rahallista vuokraa. Kartanonherralla oli kuitenkin edelleen oikeus määrätä muun muassa rangaistuksia talonpojilleen.
Pieksäjäisiä järjestettiin niin naisille kuin miehille. Tiia Schmitten mielestä maaorjuudesta ei oltu päästy eroon vielä käytännön tasolla.
Talonpoikien herännyt levottomuus pakotti vallanpitäjiä lieventämään säädöksiä ja vuoden 1856 talonpoikaislaki ei enää maininnut talonpojille aputyövelvoitetta. Kun aikaisemmin talonpojan oli tehtävä kartanon herralle tarvittaessa töitä Jürin päivästä Mihklin päivään, käytännössä siis koko kesä, nyt talonpoika sai keskittyä omiin peltoihinsa.
Mahtran Baltian saksalainen kartanon herra vaati kuitenkin talonpoikiaan keväiseen lannan ajoon, josta nämä kieltäytyivät ja tunnelmat kiristyivät.
Kartanon
poltto
Talonpoikien liikehdintää vuonna 1858 kuvastaa se, että pelkästään Eestinmaan kuvernementissa oli tuona vuonna 75 talonpoikien kapinaa.
Mahtran talonpoikien kieltäytyminen aputöistä sai liikkeelle talonpojat myös naapurikartanoista. Huhu kiiri ”sodan alkamisesta”. Kylän krouveihin kokoontui noin 700-800 talonpoikaa, jotka lähtivät rohkaistuneina kohti kartanon portteja. Aseinaan heillä oli hankoja, viikatteita ja seipäitä.
Heitä odotti kartanon suojaksi komennetut 50 Venäjän tsaarin sotilasta. Talonpoikien johtaja riuhtaisi portin auki, ryntäsi sotilaiden päällikön kimppuun ja repi tämän sotilasmerkit. Sotilaat saivat käskyn ampua. Talonpojista sai surmansa välittömästi seitsemän, neljä kuoli haavoihinsa myöhemmin. Talonpoikien ylivoima oli kuitenkin niin suuri, että sotilaat pakenivat. Talonpojat ryntäsivät kartanoon, aukaisivat viina-aitat ja sytyttivät kartanon tuleen.
Myöhemmin talonpoikia alettiin vangita naapurikartanoiden kellareihin, joista heidät siirrettiin Toompean vankilaan. Koska rangaistukseksi oli määrätty kuolemantuomio, useat talonpojat piilottelivat haavojaan ja osallisuuttaan kapinaan.
Helmikuussa 1859 tuomioita lievennettiin niin, että 41 talonpojalle määrättiin 50-1000 kepiniskua, 33 vietiin Siperiaan ja kaksi sai 20 vuoden pakkotyötuomion.
Vaikka kapinat loppuivat Mahtran tapahtumien jälkeen talonpoikien asemaa se ei enää huonontanut. Vuosisadan lopulla talonpoikien oli jo mahdollista ostaa tiluksiaan.
Vapaussodan
esitaistelu
Mahtran kapinan erikoisasemaa kaikkien muiden kapinoiden joukossa on Tiia Schmitten mielestä auttanut eniten se, että vuonna 1902 Konstantin Päts pyysi kirjailija Eduard Vildeä kirjoittamaan romaanin tapahtumista. Historiallisiin tositapahtumiin perustunut kaunokirjallinen teos ilmestyi jatkokertomuksena lehdissä, josta se nousi virolaisten tietoisuuteen.
Myöhemmin toinen virolainen presidentti, Jaan Tõnisson luonnehti Mahtran kapinaa Viron vapaussodan esitaisteluksi.
”Se on ollut esimerkkinä rohkeudesta ja taistelusta oikeuden puolesta”, Schmitte sanoo.
Myös neuvostoaika on kunnioittanut Mahtran tapahtumia. Baltian saksalaiseen aatelistoon kohdistunut kapina ei ollut ristiriidassa neuvostoideologian kanssa.
Mahtrassa juhlitaan tänä viikonloppuna kolmena päivänä Mahtran sodan 140-vuotismuistopäivää. Mahtraan on kokoontunut lähes 200 harrastajanäyttelijää Virosta, Norjasta, Tanskasta, Latviasta ja Liettuasta esittämään Mahtran sodan näytelmäversiota.

Sillamäe

(Julkaistu Turun Sanomissa 26.04.1998)

Venäjän suhteet ratkaisevat kaupungin tulevaisuuden
Viron venäläisin kaupunki Sillamäe elpyy
TS/Sillamäe
Leena Hietanen
Sillamäe on kupliva kaupunki. Siellä on Viron vihaisimmat venäläiset, joiden mielestä Viro ”kansanmurhaa” heitä. Kaupunginjohtaja Jaak Tammen mielestä Sillamäen tunnelmat ovat jo rauhoittuneet parin vuoden takaisesta syvimmästä masennuksen aallonpohjasta.
”Asukkaat joutuivat shokkiin Neuvostoliiton romahdettua. Kaupungin teollisuus oli täysin kytkettynä itään. Markkinoiden sulkeutuminen romahdutti Sillamäen teollisuuden ja teki kaupungista yhden Viron synkimmistä työttömyysalueista”, Tamm kertoo.
Sillamäe on syntynyt kaupunkina vasta 1940-luvun lopulla uraanirikastamon ja sotatehdaskompleksin rakentamisen yhteydessä. Kaupungin asukkaat muodostuivat tehtaisiin työskentelemään tuoduista venäläisistä. Tavallisella virolaisella ei ollut asiaa kaupunkiin. Se oli suljettu sotilasalue.
Viron valtiovalta ei kaupunginjohtaja Jaak Tammen mielestä Viron ensimmäisinä itsenäisyyden vuosina ulottunut Sillamäelle vaan sitä hallitsivat kaupungin omat voimat, joista toinen puoli makaa nyt mullan alla ja toinen puoli istuu linnassa. Vasta pari vuotta sitten Sillamäkeä alettiin vakavammin integroida muuhun Viroon. Se näkyy Tammen mielestä siinä, että rikollisuus on huomattavasti vähentynyt.
Vaikka virolaiset vierastavat yhä kaupunkia, Tamm uskoo, että Sillamäestä voi voi tehdä virolaisen kaupungin. Sillamäellä on 19 000 asukasta, joista 98 prosenttia on venäläisiä.
Sijainti
valttina
Sillamäen mahdollisuudet ovat Jaak Tammen mielestä kaupungin sijainnissa. Venäläiset öljy-yhtiöt ovat käyneet tutustumassa vanhaan satamaan. Sillamäen kautta kulkee valtatie ja junarata Pietarin ja Tallinnan välillä. Molempiin kaupunkeihin on matkaa 180 kilometriä ja Venäjän rajalle 25 kilometriä.
”Venäläiset öljy-yhtiöt ovat kiinnostuneet sataman kunnostamisesta, sillä se tulee edullisemmaksi kuin uudet satamat itäiselle Suomenlahdelle”, Tamm sanoo.
Viron hallituksessa on valmisteilla esitys turistiviisumista, jonka avulla houkuteltaisiin Pietarista asiakkaita ostoksille Itä-Viroon vuoden 1999 alusta lähtien.
”Miksi pietarilaiset eivät voisi tulla yhtä hyvin meille ostoksille kuin Kotkaan. Täällä sentään puhutaan venäjää”, hän jatkaa.
Teollisuutta
heräteltävä
Jaak Tamm arvioi liikenteen ja turismin lisäksi Sillamäen voimavaraksi tavallista korkeammin koulutetun työvoiman.
”Työvoimavaltaiset investoinnit olisivat välttämättömiä. Tekstiili- ja elektroniikkateollisuudelle olisi hyviä mahdollisuuksia”, Tamm arvioi.
Sillamäen tuotantolaitoksien on ollut vaikea löytää länsimarkkinoita. Idän markkinat eivät vedä ja kokemus lännestä puuttuu. Sillamäen suurimman työnantajan, harvinaisia maametalleja jalostavan Silmetin taloudelliset vaikeudet heijastuvat heti sosiaalisina levottomuuksina kaupungissa.
Viron ja Venäjän välisistä suhteista riippuu Sillamäen kehitys.
”Jos suhteet paranevat, Sillamäe kehittyy merkittäväksi rajakaupungiksi. Jos suhteet jäävät huonoiksi, kaupunki jää provinssiksi”, hän jatkaa.
Vähemmistö
kovaäänistä
Sillamäen eläkeläiset ovat osoittaneet mieltään Viron parlamentin edustalla syyttäen Viroa muun muassa heidän poliittisten ja kielellisten oikeuksiensa rajoittamisesta.
Eläkeläiset Oleg ja Zinaida Vassiljev ovat ottaneet Venäjän kansalaisuuden. He katsovat, ettei heillä kielitaidottomuuden takia ollut mahdollisuuksia Viron kansalaisuuteen. He eivät myöskään pidä siitä, että heitä nimitetään miehittäjiksi.
”Olimme aikaisemmin yhtä suurta perhettä, joka nyt on hajonnut”, Oleg Vassiljev pahoittelee.
Vassiljevit pitävät ongelmana poliittisten oikeuksien puutetta eli he eivät saa äänestää.
Heillä olisi sanottavaa moneenkin asiaan. Venäjän passista on kuitenkin heille hyötyä, sillä he voivat matkustaa Venäjälle sukulaisiaan tapaamaan ilman viisumia.
Kieltä
opitaan
Sillamäellä on vain nelisensataa rekisteröityä virolaista. Kaupungin virastoissa virallinen kieli on viro, joskaan sitä ei käytetä muualla kuin paperilla. Virkamiehiksi valitaan viron kielen taitoisia. Se lisää jännitteitä, sillä Sillamäellä sellaisia henkilöitä on vähän eikä perusasukaskunta ole välttämättä edustettuna kaupungin virkamiehistössä.
Kaupunginjohtaja Jaak Tamm sanoo venäläisten kiinnostuneen viron kielen oppimisesta, sillä kielitaidottomuus rajoittaa mahdollisuuksia. Ongelmaksi jää viron kielen käytännön puuttuminen. Viroa Sillamäellä ei kuule.
”Tosiasia on, että vaikka viron kielellä alkaa jo saada palvelua, ilman venäjän kielen taitoa ei pärjää”, Jaak Tamm toteaa.
Kommentit:
1.Kaupunginjohtaja Jaak Tamm oli Tallinnan kaupunginjohtajana vuosina 1992-1996. Vanhan kaupungin asuntojen jakaminen virkamiehille ja siitä seurannut korruptioskandaali kaatoi kuitenkin Tammen ja hänen edustamansa kokoomus-puolueen. Tamm lähetettiin ”Viron Siperiaan”, Sillamäelle kaupunginjohtajaksi. Hän kuoli kesken virkakautensa 1999.
2. Harvinaisia maametalleja valmistavan Silmetin yksityisti itselleeen kokoomus-puolueen entinen pääministeri Tiit Vähi. Hän ryhtyi kunnostamaan venäläisten kanssa yhdessä myös Sillamäen satamaa. Se ei ole kuitenkaan lähtenyt toivotulla tavalla vetämään rahtia Viron ja Venäjän huonojen suhteiden takia.

Suomalaisten keskitysleirit Karjalassa 1944

Viron kommunistien pää-äänenkannattaja Rahva Hääl 23.08.1944:

Suomalaisten fasistien julmuudet karjalais-suomalaisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa (Karjala -Soome NSV)

Kolmen sotavuoden aikana Neuvostoliittoa vastaan taistellessaan Suomi on paljastunut maailmalle oman petomaisen puolensa ja näyttänyt, ettei se ryöstöimperialistisissa pyrkimyksissään ja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi valittujen menetelmiensä puolesta eroa mitenkään Hitlerin Natsi-Saksasta.
Tämän paljastaa hiljattain julkistettu Valtion poikkeustilakomitean tiedote suomalaisten julmuuksista väliaikaisesti miehittämässään karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa.
Suomalaiset fasistit, rosvovalloittajat ovat koko miehityksen ajan toimeenpanneet valloittamiensa maa-alueiden puhtaaksi varastamista ja Karjalan itsenäisen kansantalouden ja kansallisen kulttuurin tuhoamista. He avoimesti kehuskelevat tekevänsä Karjalasta oman siirtomaansa, josta emämaa saa raaka-aineita ja orjia. He tarrasivat rikkaisiin Itä-Karjalan metsämassoihin, tuhosivat ja rikkoivat korkealle kehittyneen karjalais-suomalaisen snt:n teollisuuden, joukossa myös vahvan Onegan metalli- ja konepajatehtaan, vieden sieltä koko jättiläistehtaan koneiston. Vihassaan karjalais-suomalaista kansallista kulttuuria ja kehittynyttä tiedettä kohtaan, joka vuosien saatossa oli saavuttanut korkean tason ja kasvattanut tuhansia esimerkillisiä neuvostokansalaisia, suomalaiset pedot polttivat ja murensivat Karjalan kaupunkeja ja tuhosivat kulttuurisia ja tieteellisiä laitoksia. Petrozavodskissa suomalaiset tuhosivat yliopiston, Tieteellisen tutkimuslaitoksen, kirjastot, sinfoniaorkesterin, teatterit, koulut, lastentarhat, Pioneerien palatsin jne.
Tuhotöissään suomalaisilla oli vain yksi päämäärä – muuttaa valloitetut alueet teollisuutta ja kulttuuria vailla olevaksi orjien asuinmaaksi.
Suomalaiset ryöstövalloittajat eivät ainoastaan tuhonneet valloitettujen maa-alueiden teollisuutta ja kansallista kulttuuria vaan asettivat omien julmuuksien ensimmäiseksi tavoitteekseen paikallisten asukkaiden vahvimman ja kehittyneimmän osan tuhoamisen. Suomalaiset muuttivat Petrozavodskin vankileiriksi, jossa kitui 25000 syytöntä ihmistä. Joka aamu kello seitsemän heitä hoputettiin kepeillä ja nuijilla piesten yli voimien käyviin töihin. Vankeja ruokittiin vain 100-200 grammalla homehtunutta leipää ja 200 grammalla mädillä perunoilla päivässä. Ihmiset, heidän joukossaan tuhansia 5-10-vuotiaita lapsia, olivat eläviä luurankoja. Sairaiden hoitamisen sijasta suomalaiset lääkärit potkivat heitä ja hakkasivat nyrkeillä ja ajoivat kuolevat talvella metsätöihin. Käteemme sattuneesta Helsingin yliopiston entisen opiskelija Salmisen kirjeestä paljastuu näiden metsäläisten henkinen taso:
”Eilen ammuimme kaksi venäläistä (suomalaiset eivät tunnistaneet karjalaisia), jotka eivät tervehtineet meitä. Me vielä näytämme venäläisille.”
Petrozavodskissa ja kymmenissä muissa vankileireissä suomalaiset metsäläiset tappoivat liian raskailla töillä, tauteihin ja teloituksin kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Neuvostoliiton sotavankien tappaminen oli suomalaisille teurastajiksi muuttuneille sotilaille ja upseereille uhkapeli, jota he harjoittivat aina tilaisuuden tullen. Puna-armeijan vangiksi ottama entinen Olonetsin sotavankileirin johtajan varamies, murhaaja Pelkonen tunnusti itse: ”Vangitut puna-armeijalaiset jäävät Suomen vihollisiksi ja pitäen heitä alempana rotuna, murskasin heti tilaisuuden tullen heidän pääkallonsa.”
Näiden kolmen sotavuoden kuluessa suomalaiset ryöstövalloittajat ovat näyttäneet karjalais-suomalaisessa snt:ssä toimeen pantujen murhien kautta, etteivät heidän tekonsa mitenkään eroa saksalaisten toimeenpanemista massamurhista Harkovissa, Kiovassa, Smolenskissa ja Lublinissa, romanialaisten julmuudesta Odessassa tai unkarilaisten teurastustöistä Lvovissa ja muissa Länsi-Ukrainan lääneissä. Suomalaiset ovat pyrkineet todistamaan, että heillä olisi Hitlerin Natsi-Saksasta erilliset päämäärät; että Suomi puolustaa omaa vapauttaan ja demokratiaa; ja ettei Suomi ole fasistinen vaan demokraattinen maa. Nämä väitteet on vastaansanomattomasti osoitettu perättömäksi Suomen hallituksen ja sotajohdon käskyjen kautta, joiden pohjalta toimeenpantiin miehitettyjen maa-alueiden ryöstöt, kaupunkien tuhoaminen ja kymmenien tuhansien siviili-ihmisten ja sotavankien epäinhimilliset tappamiset. Koko maailma, joka taistelee fasistista ruttoa vastaan, näkee Suomessa fasistisen Saksan uskollisen palvelijan, joka on hyljännyt kaikenlaisen demokratian hitusen.
Omaksuessaan fasistisen ryöstömoraalin Suomi laskeutuu täysin samalle tasolle Hitlerin Saksan kanssa ja kantaa vertaista vastuuta maailman vapautta rakastavien kansojen edessä.
(Raakakäännös Leena Hietanen)