Vallankumous virolaisittain 1940

http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/07/11/vallankumous-virolaisittain-1940/

Suomalaisille tuntuu olevan mahdotonta sietää ajatusta sosialistisen Viron synnystä virolaisten kommunistien toimesta eikä Neuvostoarmeijan pistimien pakottamana. ”Juunipööre”, kesäkuun vallankumous tapahtui 21.06.1940. Seppo Zetterberg ei kiistä näistä tapahtumista mitään. Hän ei edes tiedä näitä asioita olleen olemassakaan.

Historialliset
juuret
Virolainen historian kirjoitus näkee kesäkuun sosialistisen vallankumouksen juuret Venäjän lokakuun vallankumouksessa 1917. Neuvostoaikana 1980 ilmestyneessä kirjassaan ”Revolutsioon Eestis 1940” (Vallankumous Virossa 1940) virolainen historioitsija Olaf Kuuli muistuttaa, että neuvostovalta toimi hetken Virossa ja Pohjois-Latviassa. Liettua, Latvian eteläosa ja Viron saaret jäivät saksalaisten miehittäjien haltuun. Vuonna 1920 muodostuneet porvarilliset Baltian maat palvelivat länttä vain ”hygieniakäytävänä” esteenä bolsevismin leviämistä vastaan ja hyökkäysalustana ensimmäistä sosialistivaltiota vastaan. Porvarillinen Viro pysyi pystyssä suuresti imperialististen suurvaltojen poliittisella ja taloudellisella tuella.
Tilanteen muutti kansainvälisessä politiikassa tapahtuneet mullistukset, Hitlerin valtaan tulo ja Englannin ja Natsi-Saksan laivastosopimus vuonna 1935. Olaf Kuulin mukaan laivastosopimus ratkaisi Baltian kohtalon Englannin luovuttaessa Itämeren herruuden Natsi-Saksalle. Englanti halusi auttaa hitleriläisiä hyökkäämään ensimmäisen sosialistimaan, Neuvostoliiton kimppuun. Viron johto, Konstantin Päts ja Johan Laidoner olivat anglofiilejä, mutta joutuivat nyt suuntautumaan Natsi-Saksaan. Kuulin mukaan virolaisten enemmistö ei pitänyt Pätsin ja Laidonerin ulkopoliittisesta linjasta. Pätsin jo fasismilta maistuva hallinto yhdistettynä heilasteluun Hitlerin kanssa oli Kuulin mukaan syynä yhä jatkuvaan tyytymättömyyteen kansan parissa. Viron kansa jakautui sekä syvenevän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden takia että ulkopoliittisen suuntauksen perusteella. 1930-luvun lopussa Virossa oli selvää, että kansan tulee valita joko fasistisen Saksan herruus tai tiivis yhteistyö Neuvostoliiton kanssa.
(Ajaloolised juured; ss.27-29)

Kansainvälinen
tilanne 1939
Vuoden 1939 elokuun Molotov-Ribbentrop-sopimus ei kirjassa juurikaan saa huomiota. Olaf Kuuli ymmärtää Stalinia. Jo alusta alkaen oli selvää, että Hitler hyökkää Neuvostoliittoon. Epäselvää on vain, missä järjestyksessä? Hyökkääkö Hitler ensin Englantiin ja Ranskaan ja vasta sen jälkeen Neuvostoliittoon? Englanti ja Ranska pelkäävät aiheesta Hitlerin ottavan heidät ensimmäisenä käsittelyyn ja maat ryhtyvät epätoivoissaan etsimään tukea Neuvostoliitosta. Yhteisrintamaa fasistista Saksaa vastaan ei kuitenkaan synny. Stalin voi vain todeta läntisten kumppaniensa vitkuttelevan, venyttelevän ja pilailevan. Yhteisrintaman kaatumista auttaa myös Viro omalla pienellä panoksellaan. Viro ja Latvia eivät anna turvatakuita Neuvostoliitolle. Sen sijaan Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa 07.06.1939. Ne ovat siis yhteisrintamassa Natsi-Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan.
Stalin tekee omat johtopäätöksensä. Hän myöntyy Saksan tarjoukseen solmia hyökkäämättömyyssopimus, niin sanottu Molotov-Ribbentrop-sopimus 23.08.1939. Natsi-Saksa neutraloi tällä sopimuksella Neuvostoliiton, jotta se saattoi rauhassa valloittaa Länsi-Euroopan. Vasta sen jälkeen olisi vuorossa Neuvostoliitto.
Hitlerin hyökättyä Puolaan Neuvostoliiton hallitus teki luoteisrajansa turvaamiseksi ehdotuksen Baltian maille avunantosopimuksesta, joka turvaisi myös Baltian maita. Viron hallitus vastasi aluksi kieltävästi ja kääntyi Hitlerin puoleen. Saksalaiset torjuivat avun ja Viron hallitsijoiden oli hyväksyttävä Neuvostoliiton avuntarjous 28.9.1939, kun Englannilta ja Ranskalta ei tukea ollut odotettavissa.
Virossa ns. tukikohtasopimukseen suhtautuivat positiivisesti työläiset, edistyksellinen intelligentsia ja talonpojat, sen sijaan porvaristo vaivoin kykeni salaamaan vihamielisyytensä. Viron fasistinen hallitus pyrki kaikin tavoin hidastamaan neuvostojoukkojen tukikohtien rakentamista Viroon. Neuvotteluja venytettiin, keksittiin yhä uusia vaatimuksia ja valituksia, joiden avulla lykätä eteenpäin tukikohtien sijoittamista.
(Rahvusvaheline olukord 1939 aastal; ss.29-33.)

Kommunistien
tilanne ja jäsenistö
Vallankumouksellisten voimien aktiivisuus kasvoi 1939-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. Viron kommunistinen puolue oli kielletty, mutta se oli aloittanut fasismin vastaisten voimien kokoamisen Pätsin diktatuuria vastaan jo vuosina 1934-35. Se solmi yhteisrintaman marxilaisen työläisyhdistyksen kanssa ja sai lähes kaikissa ammattiyhdistyksissä johtavan aseman. Päts vapautti vuonna 1938 poliittisia vankeja, joukossa niin fasisteina pidetyt vapsit kuin kommunistit. Kommunisteja vapautui 104. Virossa ei vielä tuolloin ollut kommunisteilla omaa organisaatiota, vaan vankilasta vapautuneet vangit perustivat kesällä 1938 Viron Kommunistisen Puolueen Laittoman (illegaalne) Toimiston, joka täytti Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean tehtävää.
Kommunistien lukumäärää Virossa oli vaikea määritellä. Vuonna 1940 heitä arvioitiin olleen maan alla pyöreästi noin 150, kun vallankumouspäivänä 21. kesäkuuta 1940 heitä oli jäsenkorttien perusteella 133. Monet kommunistit eivät halunneet määritellä virallisesti jäsenyyttään, koska heidän työnsaantinsa vaikeutui. Todellisuudessa heitä oli Virossa enemmän kuin tuo 133. Samanaikaisesti Latviassa oli kommunistisen puolueen jäseniä jo noin tuhat, kun Liettuassa heitä oli yli 2000.
Virossa puolitoista sataa kommunistia muodostivat puolueen ytimen, jonka ympärille kokoontuivat sadat työläiset ja sivistyneistö. Vallankumouskesänä kommunistien määrä kasvoi kymmenkertaiseksi. Vuoden 1941 alussa Latviassa oli kommunisteja 2798, Liettuassa 2486 ja Virossa 2036.
Poliittiseen työhän kommunistit käyttivät niin ammattiyhdistysliikettä, kulttuuri- ja urheiluseuroja sekä erilaisia kunnallisten virkamiesten muodostamia työläisryhmiä.
(EKP organisatsiooniline olukord ja liikmeskond; ss. 46-51.)

Suotuisa
hetki
Saksan voitot lännessä innostivat Baltian maiden fasistisia johtajia kiihdyttämään Neuvostoliiton vastaisia toimia. Maat valmistelivat vakiintunutta Baltian viikkoa Tallinnaan, jonka piti alkaa 15. kesäkuuta 1940 Estonia-teatterissa. Saksa oli valloittanut Tanskan, Norjan, Belgian, Hollannin ja Luxemburgin, Pariisi oli antautunut päivää aiemmin, 14. kesäkuuta.
Virossa oli kevään aikana karkotettu 29 työläistä Tallinnasta Valgamaalle. Erityisen suurta pahennusta herätti Metallityöväenliiton johtaja Adolf Pässin karkotus. Päss oli yrittänyt sopia Neuvostoliiton lähetystön kaupallisen edustuston kanssa siitä, että metallityöläiset pääsisivät töihin rakentamaan Virossa olevia neuvostotukikohtia. Lähes kaikkien karkotettavien syynä oli ollut liian suuri sympatia Neuvostoliittoa tai Puna-armeijaa kohtaan.
Neuvostoliitto seurasi tarkasti Baltian tapahtumia. Liettuassa avunantosopimusta oli rikottu törkeästi. Keväällä 1940 Liettuassa ryöstettiin neuvostosotilaita ja heiltä yritettiin kiristää sotilaallisia tietoja. Liettuan poliisi oli osallistunut yhden sotilaan ryöstöön ja yhden tappamiseen. Neuvostoliitto lähetti nootin Liettualle 14. kesäkuuta vaatien Liettuaa noudattamaan tukikohtasopimusta. Nootissa Neuvostoliitto vaati myös Liettuaa muodostamaan uuden hallituksen, joka noudattaisi tukikohtasopimusta ja sallisi lisäjoukkojen tuonnin maahan.
Seuraavana aamuna Liettuan hallitus tiedotti hyväksyvänsä Neuvostoliiton ehdot. Liettuan kommunistinen puolue kutsui kansaa muodostamaan hallitusta, joka puolustaisi työläisten etua. Presidentti A. Smetona pakeni yöllä Saksaan. Myös puolustusministeri K. Musteikis ja monet muut valtion johtajat pakenivat Saksaan.
Tallinnassa 15.06. avattu Baltian viikko lopetettiin heti seuraavana päivänä kokonaan. Neuvostoliiton lähettämä nootti Liettualle oli aiheuttanut niin suuren sekaannuksen Baltiassa, etteivät
Liettuan ja Latvian johtajat ollenkaan saapuneet Tallinnaan.
Neuvostoliitto lähetti 16. kesäkuuta nootit Viron ja Latvian hallituksille syyttäen maita avunantosopimuksen rikkomisesta ja Neuvostoliiton vastaisesta sotilaallisesta juonittelusta. Nootissa vaadittiin uusien hallitusten muodostamista Virossa ja Latviassa ja lisäjoukkojen sallimista maihin.
Liettuassa työläiset alkoivat marssia kadulla sekä Kaunasissa että Vilnassa. Viro hyväksyi samana iltana Neuvostoliiton vaatimukset. Seuraavan päivänä 17. kesäkuuta Neuvostoliiton täydennysjoukot saapuivat Viroon.
Hyödyntäen valtion johdon hätääntyneisyyttä ja vallankumouksellisen aktiivisuuden lisääntymistä Viron kommunistinen puolue (EKP) alkoi järjestää kokouksia työpaikoilla ja valmistella suurmielenosoitusta. EKP teki julistuksen, jossa se syytti ”Viron hallitusta Neuvostoliiton ja Viron avunantosopimuksen laiminlyönnistä ja toiminnasta Neuvostoliittoa vastaan Baltian maiden yhteisen liiton avulla ja vaati muodostamaan hallitusta, joka osoittaa ystävyyttä Neuvostoliitolle ja jolla on työväestön täysi tuki takanaan.”
Päts ja Laidoner yrittivät rauhoittaa tilannetta kieltämällä kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Määräysten rikkojia uhkasi kolmen kuukauden vankilarangaistus. Myös yksityisaseet piti luovuttaa.
(Soodus moment ss. 66-70.)

Vallankumouspäivä
Tallinnassa
Edellisenä iltana Tallinnassa kielloista huolimatta työläisten kokoukset jatkuivat. Poliisi ei kyennyt hajottamaan urheiluhalliin kokoontunutta yli tuhatta työläistä, jotka lopettivat kokouksen tervehdyksellä puna-armeijalle ja Neuvostoliiton hallitukselle. Kokous loppui voimakkaaseen yhteislauluun, Kansainväliseen.
EKP:n Laiton Toimisto päätti järjestää seuraavana päivänä 21. kesäkuuta suurmielenosoituksen. Hallituksen riveissä hajaannus oli kasvanut ja työläisten riveissä vallankumouksellisuus noussut. Oli syntynyt todellinen mahdollisuus kaataa Päts-Laidoner- Uluotsin-hallitus. Alkoi nopeat valmistelut suurmielenosoitusta varten. EKP:n Laiton Toimisto informoi muihin kaupunkeihin yön aikana ohjeita sekä puhelimitse että lähettämällä paikalle työläisaktivisteja. Tartoon lähti Neeme Ruus (presidentti Arnold Rüütelin vaimon Ingrid Rüütelin isä). Proletariaatin esiinmarssia valmisteli kolme EKP:n Laittoman Toimiston jäsentä: J. Lauristin, H. Arbon ja O. Sepping. (Johannes Lauristin on sosiaaliministeri Marju Lauristinin isä.) Heidän tehtävänään oli johtaa iskulauseiden, kylttien ja lakanoiden valmistelua, etsiä vanhat työläisten taisteluliput, suunnitella suurmielenosoituksen reitti ja vastata järjestyksestä.
Monisteena levitettiin kutsua mielenosoitukseen, jossa kehotettiin:
”Toverit. Tänään kaikki Tallinnan työläiset tulevat kadulle vaatimaan nykyisen hallituksen eroa ja uuden hallituksen muodostamista. Kaikki tehtaat pysähtyvät. Poliisi ei meitä estä. Tulemme kaikki Vapauden aukiolle. Esitämme vaatimuksemme ja vaadimme niiden täyttämistä:
1.Alas sotaprovokaattoreiden hallitus.
2.Vaadimme muodostamaan hallituksen, joka täyttää Neuvostoliiton kanssa solmitun sopimuksen ehdot.
3.Vaadimme työläisille työtä, leipää ja vapautta!”
Kutsun oli allekirjoittanut kaikki Tallinnan suurimmat ammattiyhdistykset ja tärkeimmät työläisorganisaatiot.
Kello yhdeksän aamulla kaikissa Tallinnan suurimmissa tehtaissa alkoi yhteinen vihellyskonsertti. Tallinnan proletariaatin esiinmarssi oli alkanut. Työläiset marssivat tiukasti rivissä Vapaudenaukiolle kantaen iskulauseitaan. Rahva Hääl-lehti arvioi aukiolle kokoontuneen noin 30 000-40 000 työläistä. Paikalla oli myös poliisi, joka ei kuitenkaan ryhtynyt hajottamaan kansanjoukkoa ja poistui paikalta. Mielenosoituksessa pidettiin puheita, joissa vaadittiin pääministeri Uluotsin hallituksen eroa. Terveiset Viron proletariaatille esitti myös puna-armeijan upseeri, jonka puhe tulkattiin viron kielelle. Vapaudenaukion kokous loppui yhteiseen lauluun, Kansainväliseen.
Sen jälkeen mielenosoitus suuntautui Toompealle eduskuntatalolle, jossa parvekkeelle ilmestyi pääministeri J. Uluots. ”Alas provokaattoreiden hallitus!”, kansanjoukon huudot kaikuivat. Uluots katosi nopeasti linnan uumeniin. Väkijoukon marssi jatkui Pikk-kadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen, jossa mielenosoittajia tervehti parvekkeelle tullut Neuvostoliiton hallituksen edustaja Andrei Zdanov. Sen jälkeen marssi jatkui presidentin linnaan Kadriorgiin, missä työläisten edustajat antoivat presidentti Konstantin Pätsille työläisten vaatimukset. Päts tuli parvekkeelle yhdessä puolustusvoimain komentajan Johan Laidonerin ja upseeri Grabben kanssa aloittaen puhetta, jonka mielenosoittajien huudot katkaisivat. ”Alas! 20 vuotta on meitä kumipampuilla pakotettu olemaan hiljaa...!” Päts vetäytyi linnaansa. Mielenosoittajien johtajat seurasivat Pätsiä vaatien tätä vapauttamaan poliittiset vangit. Päts kieltäytyi. Suuttunut väkijoukko repi linnan lipun alas. Väkijoukko poistui keskikaupungin suuntaan ja joukosta erosi ryhmä vapauttamaan poliittisia vankeja itsenäisesti. Tilanne saatiin hallintaan neuvottelemalla niin, että vankilan johto vapautti poliittiset vangit kello 16. Vapautetut vangit nostettiin kuorma-auton lavalle ja väkijoukko suuntautui Patareista takaisin Kadriorgiin presidentin linnaan. Väkijoukko alkoi vaatia poliisin riisumista aseista ja työläisten aseistamista. Joukko EKP:n aktivisteja otti haltuunsa poliittisen poliisin. Poliittisen poliisin työntekijät riisuttiin aseista, vangittiin ja heidät nimitettiin ”Patarein” komissaareiksi eli vietiin Patarein vankilaan. Samanaikaisesti joukko työläisiä riisui aseista ilmatorjuntaosastoa. Aseilla varustettiin työläisiä. Näin muodostui työläisten suojeluskunta, josta muotoutui myöhemmin Rahva Omakaitse, eli punakaarti.
Illalla työläiset ottivat haltuun Yleisradion ja Pätsin tukijoiden sanomalehden ”Uus Eesti”, joka alkoi ilmestyä nimellä ”Rahva Hääl”.
Työläisten mielenosoituksen perusjoukko palasi Toompealle uudestaan kello 18 maissa. Parlamenttitalon vahdit riisuttiin aseista, ja jaettiin kymmenelle työläiselle. Linnan oikeanpuoleista ovea vartioi Tallinnan kultaseppätyöläisten ammattiyhdistyksen puheenjohtaja H. Ausmees, vasemman puoleista ovea vartioi sosialistisen urheilijaryhmän jäsen Karl Voolens. Kello 18.20 punaliput nousivat Toompean parvekkeelle. Hetken päästä parlamenttiaukiolle marssi miehiä, jotka oli varustettu pyssyin, revolverein sekä patruunalaatikoiden ja konekivääreiden kanssa. Kahdella kuorma-autolla tuodut poliittiset vangit nousivat parvekkeelle. Kansa tervehti innostuneesti poliittisia vankeja, joista kunniakkaimmat olivat osallistuneet vuoden 1924 joulukuun 1. päivän kapinaan, Aleksander Mui, Kristjan Seaver ja Alfred Sein. Parvekkeella puhui muun muassa Mui.
Kello 18.45 Pitkän Hermannin tornista vedettiin alas sinimustavalkea lippu ja tilalle nousi punalippu. EKP:n johtajat puhuivat Toompean linnan parvekkeella. Kansa odotti uuden hallituksen muodostamista. Kello 22.15 tiedotettiin kansanhallituksen muodostamisesta, jonka johdossa oli Johannes Vares-Barbarus. Vasta sen jälkeen mielenosoittajat hajaantuivat.
Kesäkuun 21. päivän vallankumouksessa kuoli yksi ihminen. Yöllä 22. kesäkuuta Raua-kadun koulutalosta ammuskelttiin. Työläiset riisuivat siellä olevia porvarillisen armeijan yksiköitä, jolloin yksi työläisten edustaja Johannes Levet sai ammuskelussa surmansa.
(Ajalooline pööripäev Tallinnas ss.75-81, ss. 85-86. Levetin kuolema, Rahva Hääl 1940, 25.kesäkuuta.)

EKP:n taktiikka
vallankumouksen alussa
Uuden kansanhallituksen ensimmäinen istunto tapahtui jo heti seuraavana päivänä 22. kesäkuuta. Sen tekemä julistus julkaistiin seuraavan päivän sanomalehdissä. Siinä todettiin, että uuden hallituksen ulkopolitiikassa tärkeintä on pitää kiinni avunantosopimuksesta Neuvostoliiton kanssa. Sisäpolitiikassa korostetaan laajojen demokraattisten oikeuksien takaamista kansalle, poliittisten vankien vapauttamista, eduskunnan hajottamista ja uusien vaalien järjestämistä.
Edellisen päivän tapahtumat olivat murrokselliset virolaisten elämässä. Porvarillisen Viron selkäranta oli murtunut ja työläisten valta oli alkanut. Sen takia 21. kesäkuuta on nimitetty sosialistisen vallankumouksen alkamispäiväksi.
Olaf Kuuli katsoo, että vastavallankumoukselliset ulkovirolaiset ovat pyrkineet todistamaan, että työväestö ei olisi ollut vallankumouksen toteuttaja vaan sen teki neuvostoarmeija. Samanlaisia valheita ja vääristelyjä 1940 vuoden vallankumousta kohtaan toistavat imperialististen valtioiden antikommunistiset propagandakeskukset. Heidän mustamaalauksensa näyttävät perusteettomiksi lukuisat sanomalehdet, jotka heijastavat vallankumoustapahtumia sekä runsaat valokuvat ja osanottajien muistelukset.
Totta kai ensimmäisen sosialistimaan sotilaiden oleskelu Viron maaperällä auttoi vallankumousta voittoon, erityisesti sen sujumista rauhanomaisesti. Viron porvaristo ei rohjennut käyttää aseita työläisten kansannousun kukistamiseksi. Sen takia on myös ymmärrettävää, että työläiset toivottivat tervetulleeksi Neuvostoliiton lisäjoukot 17. kesäkuuta. Sen takia 21. kesäkuun puheissa tervehdittiin myös puna-armeijaa. Muutamissa kaupungeissa myös puna-armeijan edustajat esiintyivät tapaamisissa. Viron työläiset ymmärsivät hyvin, että puna-armeija suojelee sitä ulkomaista vihollista vastaan ja luo suotuisat olosuhteet proletariaatin vallan pystyttämiselle. Samanaikaisesti korostivat työläisten edustajat 21. päivän mielenosoituksissa toistuvasti, että Viron valtion ja kansan elämässä tapahtuvat poliittiset ja sosiaaliset muutokset ovat Viron työläisten tehtävä eikä Puna-armeija puutu asioiden kulkuun. Niin se myös todellisuudessa tapahtui.
Pätsin, Laidonerin ja Uluotsin diktatuurihallinnon kaatanut perusjoukko oli Viron työläiset. Kansannousussa oli mukana tietty osa edistyksellistä sivistyneistöä. Tämä ei tarkoita, etteikö myös muissa ryhmissä kuten talonpojissa olisi ollut diktatuurin vastustajia ja fasistisen vallan kaatajia.
Viron proletariaatti tuki pääsääntöisesti Viron kommunistisen puolueen näkökantoja, mutta oli todellisuudessa samanaikaisesti huonosti järjestäytynyt. Ammattiyhdistyksiin kuului vuonna 1940 tuskin 20 000 jäsentä. Viron kommunistinen puolue otti tämän huomioon eikä vaatinut porvariston omaisuuden sosialisointia. Myöskään mielenosoituksissa ei vielä suoraan vaadittu hallitusta, jolla oli työläisten ehdoton luottamus.
Vallankumouksellisen kansanhallituksen muodostivat Viron Kommunistisesta puolueen kanssa yhteisrintamassa esiintyneet vasemmistososialistit ja antifasistinen intelligentsia. Uuden hallituksen yhdestätoista ministeristä kahdeksan ministeriä liittyi vallankumouksen aikana heinä-elokuun kuluessa EKP:hen. Muiden poliittisten ryhmien edustajia hallituksessa ei ollut.
Viron kommunistinen puolue oli onnistunut organisoimaan vallankumouksen niin, ettei syntynyt aseellista vastarintaa ja poliittisten vankien vapauttaminen sujui rauhallisesti. Samoin onnistuivat kommunistit antamaan satunnaiselle aseistautumiselle järjestäytyneen ilmeen eivätkä aseet joutuneet vääriin käsiin. Väkijoukon tukemana otettiin haltuun hallituksen tilat, Toompean linna ja vedettiin Pitkän Hermannin torniin punainen lippu vallankumouksen symbolina. Monet työläiset olivat valmiita heti julistamaan neuvostovallan Viroon, mutta EKP ei pitänyt sitä vielä tarpeelliseksi vaan korosti järjestäytyneen toiminnan tärkeyttä.
(EKP taktika revolutsiooni algperioodil ss.86-90.)

Proletaarinen
demokratia
Vallankumouksen seurauksena Virossa syntyi erikoinen tilanne. Kansanhallitus, jolla oli laaja työläisten tuki, toimi EKP:n johdolla. Neuvostoarmeijan läsnäolo suojeli uutta valtaa niin ulkomaiselta väliin tulolta kuin kotimaiselta vastavallankumoukselta. Samalla vanha porvarillinen valta säilytti omat asemansa. Jopa vastavallankumoukselliset Kaitseliit, Isamaaliit ja muut säilyivät.
Virossa kommunistit yhdistyivät vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen. EKP ryhtyi kansankokousten avulla kehittämään ay-aktiiveista vallankumouksen toteuttajia. Otteita Arnold Veimerin puheesta:
”Työläisillä on maailmassa ja Virossa vain yksi johtaja ja se on Komintern. Tänään tervehdimme Stalinia ja puna-armeijaa, sillä enää meillä ei ole taantumuksellista työläisille vihamielistä pankkiirien ja suojeluskuntien hallitusta......
”Voimme vakuuttaa vain yhtä – uusi hallitus ja Puna-armeija yhdessä varmistavat, että työläiset tekevät muutamassa kuukaudessa sen, mikä on jäänyt vuosikymmenien aikana tekemättä. Toverit, jotka pelkäävät, että heidät voitaisiin huomenna tappaa tai heitä sorrettaisiin kuten on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana – sellaiset toverit pelkäävät turhaan.”
Ay-liikkeen joukot kasvoivat nopeasti vallankumouksen toteutuessa. Kolmen ensimmäisen vallankumousviikon aikana ay-liikkeiden jäsenten määrä kaksinkertaistui ja elokuun mennessä kolminkertaistui nousten 60 000 henkeen. Talonpojat puolestaan järjestäytyivät myös siten, että Yleiskansallisella Maatyöläisten Yhdistyksellä oli heinäkuun loppuun mennessä 60 000 jäsentä ja 700 osastoa eri puolilla Viroa.
Kommunistinen puolue ei virallisesti ollut Virossa laillinen vasta kun 4. heinäkuuta 1940, mutta todellisuudessa puolue laillistui vallankumouspäivänä 21.06.1940.
(Proletaarne demokraatia; Rahvakoosolekud, ametiühingud. ss.91-96.)

Punakaartin
synty
Yksi tärkeimpiä vallankumouksen kuluessa syntyneitä organisaatioita oli Rahva Omakaitse (RO), punakaarti. Vielä vallankumouspäivänä 21.06. aseistautuneita työläisjoukkoja kutsuttiin työläisten suojeluskunnaksi, (tööliskaitse). Ensimmäistä kertaa julkisuudessa käytetään nimeä Rahva Omakaitse kesäkuun 27. päivänä. Sinä päivänä RO:n johtaja Karl Hansson antoi ohjeet, kuinka perustaa RO muihin Viron kaupunkeihin. Samana päivänä RO:n ryhmät käyttivät tunnusta, joka oli punainen käsivarsinauha, johon oli keltaisella kirjailtu RO. Heidät oli aseistettu vallankumouspäivän iltana vain Tallinnassa.
Heidän toiminnastaan on merkintöjä myös Tartossa, jossa työläisten suojeluskuntaan kuului 15 miestä.
Työläisten suojeluskunnan muuttuminen punakaartiksi merkitsi myös organisatorisia muutoksia. Työläisten suojeluskunnat lopetettiin. RO otti haltuunsa Toompean linnan valvonnan 30.kesäkuuta. 5. heinäkuuta annettiin asetus RO:n luomisesta, jossa sen päämääräksi määriteltiin ”valtiollisia tehtäviä täyttävä vapaaehtoinen työläisten suojeluorganisaatio”. Se avusti poliisia sisäministeriön ohjeiden mukaisesti ja antoi sotilaallista koulutusta omille jäsenilleen.
RO:n johtaja Karl Hansson oli kuulunut EKP:hen jo vuodesta 1923. Hän oli ollut poliittinen vanki 1924-1934. Hän oli taistellut Espanjassa fasisteja vastaan 1937-1939 ja sai Espanjassa kapteenin arvonimen. RO:n johdossa oli muitakin kansainvälisessä fasismin vastaiseen taisteluun osallistuneita. Elokuun 20. päivä RO:n jäseniä 6000, joista 40 prosenttia oli Tallinnassa.
RO valvoi muun muassa suurten teollisuuslaitosten kansallistamisoperaatioita. RO:n toiminta lopetettiin 25. syyskuuta 1940.
(Teised töörahva organisatsioonid ss.108-111.)

Työläisten
parlamentti
Ensimmäiset vaalit tapahtuivat terävän luokkataistelun ilmapiirissä. Vaalit kuulutettiin 5. heinäkuuta pidettäväksi 14.-15.heinäkuuta. Vaalilakeja muutettiin samanaikaisesti. Kaksikamarinen eduskunta muutettiin yksikamariseksi lopettamalla ylähuone. Keskusvaalilautakunnan kokoonpano muutettiin siten, että kun aikaisemmin valtion korkeimmista virkamiehistä muodostettiin kuusi-jäseninen vaalilautakunta, nyt keskusvaalilautakunnan jäsenet voitiin valita vapaasti. Vaalilaista poistettiin kohta, jossa vain yhden ehdokkaan tapauksessa keskusvaalilautakunta kuuluttaa henkilön valituksi ilman vaaleja. Poistettiin vaatimus, että äänestäjän täytyy olla asunut vähintään vuoden asuinpaikassaan. Lyhennettiin ehdokkaiden esittämisaika 28 päivästä viiteen päivään ennen vaalien alkua. Ehdokkaiden kannatuslistoilla vähennettiin 150 allekirjoituksen määrä 50:een.
Keskusvaalilautakunnan lisäksi maassa oli 13 vaalilautakuntaa, joissa oli yhteensä 65 jäsentä. Kansanhallitus varmisti, että keskusvaalilautakunnan ja piirivaalilautakuntien enemmistö koostui työläisistä.
Viron kommunistinen puolue, EKP yhdisti työläisten joukot yhteiseen vaaliliittoon, Viron Työläiskansan Liittoon. Se julkisti vaaliohjelmansa 6. heinäkuuta. Siinä vaadittiin ystävyyttä Viron ja Neuvostoliiton välille ja tiivistä liittoa Neuvostoliiton ja Viron välille. Sisäpolitiikassa vaadittiin sanan-, paino- ja kokoontumisvapautta työläisille. Lääkäripalvelut ja koulutus piti saattaa kaikkien ulottuville. Kaikille Virossa eläville vähemmistöille vaadittiin tasaveroisia oikeuksia. Vaaliohjelman oli allekirjoittanut 22 järjestöä. Vaikka ohjelmassa ei suoraan vaadittu neuvostojärjestelmän pystyttämistä Viroon, jokainen ymmärsi, että ohjelman voi toteuttaa vain sosialistinen valtio.
Työläisten vaalikampanja alkoi suurilla mielenosoituksilla kaikissa Viron suurimmissa kaupungeissa. Lehtitietojen mukaan seuraavana päivänä järjestettiin yli sata työläisten vaalikokousta eri puolilla Viroa. Ehdokkaiden rekisteröinti alkoi 8. heinäkuuta. Viron Työläiskansan Liitto esitti oman kandidaatin jokaisessa 80 vaalipiirissä. Vastapuoli esitti 78 ehdokasta 66 vaalipiirissä. Porvariston puolella ehdokkaita esitti Kansallinen Keskusta ja Asunike Koondise Tegelased. Heidän lisäkseen joukossa oli vielä muutama vapsi ja oikeistososialisti. Päts pyrki esittämään vastaehdokkaita työläisille Maanviljelijöiden järjestön kautta.
Proletariaatin vallankumouksellinen voima nousi vahvana porvariston juonittelua vastaan. 9. heinäkuuta kansanhallitus antoi lisämääräyksen vaalien järjestämisestä. Jotta vältettäisiin valtiolle ja Viron kansalle vaarallisten ainesten pääsy parlamenttiin, jokaisen ehdokkaan oli seuraavaan päivään kello 14 mennessä tuotava täydennetty vaaliohjelma yksityiskohtaisine ohjelmajulistuksineen. Muussa tapauksessa lääninvaalilautakunta mitätöi ehdokkuuden.
Osa Työläiskansan Liiton vastaehdokkaista luopui esittämästä ohjelmaa. Enemmistö heistä kuitenkin esitti täsmennetyn ohjelman. Jotkut olivat suoraan kopioineet Työläiskansan Liiton ohjelmajulistusta. Muutama ehdokas silti julisti puolustavansa yksityisomaisuuttakin. Kaikille porvarillisten ehdokkaiden julistuksille oli tunnusomaista, että niissä korostettiin suurta ystävyyttä Neuvostoliitolle ja tukea kansanhallitukselle. Oli selvää, ettei tällainen takin kääntö ollut uskottavaa. Niinpä työläisistä koostuvat vaalilautakunnat mitätöivät lähes kaikkien porvarillisten ehdokkaiden ehdokkuuden. Käytännössä porvarit jätettiin ilman vaalikelpoisuutta. Kansanhallituksen ministeri Neeme Ruus perusteli päätöstä seuraavasti:
”Vastaehdokkaiden joukosta löytyy toisaalta vastavallankumouksellisia ja kansanvastaisia ehdokkaita tai heidän kätyreitään. Ei ole syytä uskoa, että pastori Tallmeister, joka aiemmin on rajusti hyökännyt marxilaisia piirejä vastaan tai professori Piip, joka itse teki sotaisaa ulkopolitiikkaa solmien Neuvostoliiton vastaisen sotilaallisen sopimuksen Viron, Latvian ja Liettuan kanssa tai monet muut olisivat yhtäkkiä muuttuneet suuriksi Neuvostoliiton ystäviksi.”
Virolaiset vastavallankumoukselliset emigrantit ulkomailla ovat valittaneet, etteivät kesän 1940 vaalit olleet demokraattiset. Nämä herrat unohtavat, kuinka porvarillisessa Virossa mitätöitiin jatkuvasti työläisten edustajien valtuutuksia ja kuinka työläisten edustajia heitettiin parlamentista vankilaan. Sellaista oli porvarillinen demokratia työläisille. Oli siten hyvinkin luonnollista, että vuonna 1940 valtaan tullut työväestö ei antanut porvaristolle täyttä poliittista toimivaltaa.
Vallankumouksellista ilmapiiriä heijastaa se, että vaalien alkaessa Työläisten Liiton ohjelmajulistukseen oli liittynyt 618 järjestöä ja 304 erilaista suurta kansankokousta.
Vaaleissa osanotto oli vilkkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Äänioikeutettuja oli 703 059, joista oli rekisteröitynyt äänestämään 591 030 ihmistä eli 84,1 prosenttia. Viron Työläiskansan Liiton puolesta annettiin ääniä 548 631 ääntä eli 92,8 prosenttia. Kaikissa vaalipiireissä valituksi tuli Työläiskansan Liiton edustaja. Heidät valittiin parlamenttiin Viron kansan ehdottoman enemmistön tuella.
Vaalivoiton johdosta Virossa järjestettiin joka puolella maata suuria mielenosoituksia. Nyt työläisten iskulauseina olivat ”Eläköön neuvostojen Viro”, ”Vaadimme Viron liittymistä Neuvostoliittoon!”.
Uuden eduskunnan aloittaessa työnsä 21. heinäkuuta Tallinnan suurimpien tehtaiden työntekijät lähettivät uudelle eduskunnalle vetoomuksen, jossa vaadittiin, että Viro julistetaan sosialistiseksi tasavallaksi ja että Viro liitetään Neuvostoliiton sosialististen tasavaltojen joukkoon. Kolmantena kohtana oli suurteollisuuden ja pankkien kansallistaminen sekä peltomaan käytön varmistaminen talonpojille.
(Töörahva parlament, valimised. ss. 134-141.)

Kansanedustajien
koostumus
Vuonna 1938 valitulla parlamentilla ei ollut oikeutta päättää kansan elämään vaikuttavista asioista. Uusi parlamentti erosi perusteellisesti vanhasta. Kun edellisessä parlamentissa hallitsevina piireinä olivat tehtailijat, kauppiaat ja kulakit, uudessa parlamentissa yli puolet oli työläisiä. Joukossa oli vähemmän talonpoikia. Merkittävä osa uusista kansanedustajista oli sivistyneistöä. Paljon oli myöskin opettajia. Naisia oli 80 kansanedustajasta seitsemän. Kuusi kansanedustajaa oli kuulunut myös edelliseen parlamenttiin, 30 kansanedustajaa oli kuulunut maanalaiseen kommunistiliikkeeseen, 15 oli hyväksytty EKP:n jäseneksi ensimmäisen vallankumouskuukauden aikana. Täsmälleen neljännes eli 20 kansanedustajaa olivat olleet EKP:n jäseniä jo vuonna 1924. He olivat saaneet poliittisen herätyksen vuoden 1917 murrosten aikoina ja kehittyivät aktiivisiksi taistelijoiksi 20-luvun alussa. Vuoteen 1940 mennessä he olivat omaksuneet rikkaita taistelukokemuksia niin vapaudessa kuin vankilan seinien sisällä.
(Koosseis, ss. 141-142.)

Ensimmäinen
istunto
Kuukauden päästä työläisten esiinmarssin jälkeen 21. heinäkuuta uusi parlamentti kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa. ”Kommunist”-lehti kuvaa tunnelmaa parlamenttisalissa:
”Kokoonnutaan – uuden parlamentin jäsenet istuntosaliin, katsojat parvekkeelle jne. Ja katso, ihmiset ovat aivan kuin toisesta ilmanalasta kuin yksikään aikaisempi parlamentti. Asialliset, totiset kasvot, hidas, hiukan vimmainen askel, miehet kuin suoraan todellisen elämän ja taistelun keskellä – entiset poliittiset vangit, työläiset omien työkalujensa takaa, työläisten intelligentsian edustajat.”
Edustajien lisäksi salissa oli runsaasti toimittajia ja ulkomaiden diplomaatteja. Parvekkeelle oli sijoitettu myös Tallinnan työväen soittokunta. Parlamentin puhemiehiksi valittiin Arnold Veimer ja Olga Lauristin. Molemmat olivat olleet 21-vuotiana sotaoikeudessa vuonna 1924 ja tuomittu elinikäiseen pakkotyöhön. Nyt nämä kaksi vallankumouksellista johtivat työläisten parlamentin ensimmäistä istuntoa.
Parlamentin avajaisistunnon työjärjestyksessä oli neljä asiaa. Ensimmäisenä oli valtion poliittinen järjestys. Toisena oli liittyminen Neuvostoliiton sosialististen tasavaltojen liittoon. Kolmantena oli maan kansallistaminen ja neljäntenä suurteollisuuden ja pankkien kansallistaminen.
Ensimmäinen parlamentin istuntopäivän iltana Neeme Ruus pitää puheen Neuvostoliittoon liittymisestä.
”Haluamme astua Neuvostoliittoon itsenäisenä tasavaltana, sillä haluamme, että Viron riippumattomuus, itsenäisyys ja kansallinen kulttuuri olisi turvattu. Teen ehdotuksen kääntyä Neuvostojen Sosialististen Tasavaltojen Liiton korkeimman neuvoston puoleen ottaa jäseneksi Viron sosialistinen neuvostotasavalta samoilla ehdoilla kuin jäseneksi on hyväksytty Ukraina, Valko-Venäjä ja muut Liiton tasavallat.”
Parlamentti alkoi käsitellä valtiojärjestystä. Myrskyisten suosionosoitusten saattelema parlamentti hyväksyi yksimielisesti julkilausuman historialliset sanat:
”Ilmaisten Viron työläisten vapaata ja yksimielistä tahtoa parlamentti kuuluttaa Neuvostojen Vallan voimaan koko Viron maa-alueella. Viro julistetaan Neuvostojen sosialistiseksi tasavallaksi.”
Virossa oli jälleen saatettu voimaan neuvostojen valta.
Istunto jatkui seuraavan päivän aamuna. Parlamentti hyväksyi yksimielisesti seuraavan päätöksen:
”Anoa Neuvostojen Sosialististen Tasavaltojen korkeimman neuvoston ottaa jäseneksi Viron Neuvostojen Sosialistinen tasavalta. ”
Heinäkuun 23. päivänä parlamentti vapautti presidentti Konstantin Pätsin tehtävistään ja virkaa tekeväksi presidentiksi valittiin Johannes Vares. Päivän aikana valittiin myös 21-jäseninen delegaatio
matkustamaan Moskovaan esittämään liittymisanomus Neuvostoliittoon.
Parlamentin ensimmäinen istunto kesti kolme päivää. Murrokselliset päätökset syntyivät kansanedustajien aktiivisen työn tuloksena. Virallisten neljän esitysten lisäksi kansanedustajista 35 piti 40
omaa puhetta. Parlamentin päätöksiä onnittelivat erikseen eri maakuntien edustajat, Viron armeija, Puna-Armeija ja Neuvostoliiton sotalaivaston edustajat.
(21.-23. juuli 1940. ss. 145-153.)

Voiton
varmistaminen
Viron parlamentin delegaatio johdossaan Johannes Lauristin ja Johannes Vares matkusti Tallinnasta Moskovaan heinäkuun 29. päivänä. Delegaatiota saatteli Tallinnan asemalla tuhannet Tallinnan työläiset. Missä juna pysähtyikin, Rakveressä, Kiviõlissä, Narvassa ja Kingiseppissä, väkijoukot olivat tulleet tervehtimään Moskovaan matkaavaa delegaatiota.
Elokuun ensimmäisenä päivänä Moskovassa alkoi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kokous, jonne oli kutsuttu Liettuan, Latvian, Viron ja Bessarabian työläisten delegaatiot. Työjärjestyksessä oli lisäksi Moldovan neuvostotasavallan luominen. Kolmantena elokuuta Moskovassa hyväksyttiin Liettua ja Latvia Neuvostoliiton jäseniksi. Viron vuoro oli elokuun 6. päivänä. Viron delegaatio saapui korkeimman neuvoston istuntosaliin kantaen Viron työläisten taistelulippuja vuosilta 1905 ja 1917. Korkeimman neuvoston jäsenet tervehtivät lämpimästi Viron delegaatiota. Johannes Lauristin muistutti omassa puheessaan virolaisten työläisten taistelusta jo vuonna 1917.
”Viron työläiset ovat sidottuja NL:n kansojen kanssa jo muinaisista ajoista veljellisin sitein yhteisessä taistelussa tsarismia, kapitalismia ja kartanonherroja vastaan, jotka sortivat niin venäläisiä kuin virolaisia työläisiä ja talonpoikia. Meidän yhteisen vallankumouksellisen taistelun symboliksi ovat taisteluliput, joiden alla virolaiset työläiset taistelivat tsarismia ja kapitalismia vastaan jo vuonna 1917.”
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston jäsen Otto-Ville Kuusinen käytti tilaisuudessa myös puheenvuoron.
”20 vuotta kestänyt taistelu Viron porvariston ja työläisten välillä on loppunut työläisten voittoon.... Viron historiassa ennen näkemättömän yksimielisyyden vallitessa kokosi koko Viron työtä tekevä kansa omat rivinsä neuvostojen lippujen alle, pieksi menemään konkurssiin ajautuneen porvarillisen klikin ja pystytti iskulauseen Viron sosialistisen neuvostotasavallan liittämisestä Neuvostoliiton jäseneksi. ”
Kuusisen ehdotuksesta Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi Viron Neuvostoliittoon yhdenvertaiseksi neuvostojen sosialistiseksi tasavallaksi. Seuraavana päivänä 7. elokuuta Tallinnassa juhlittiin suurmielenosoituksissa päätöstä. Juhlintaan otti osaa 70 000 ihmistä.
(Võidu kindlustamine ss. 153-155.)

Yhteenvetona:
1940-vuoteen tultaessa Baltian maissa oli kehittynyt hyvin suotuisat olosuhteet sosialistisen vallankumouksen rauhanomaiseksi toteutumiseksi. Baltian maat olivat muuttuneet 1930-luvun lopulla heikoksi lenkiksi imperialismin takapihalla. Toisen maailmansodan syttyminen, Neuvostoliiton ja Liettuan, Latvian ja Viron vastakkaiset avunantosopimukset, Neuvostoliiton sotilastukikohtien perustaminen Baltian maiden alueelle – kaikki tämä eristi paikallisen porvariston imperialistisista suurvalloista ja heikensi oleellisesti porvariston asemaa. Saman aikaisesti kasvoi nopeasti työläisten vallankumouksellinen aktiivisuus ja taistelutahto. Syntyneessä tilanteessa ei onnistunut Liettuan, Latvian ja Viron porvaristojen osoittaa todellista vastarintaa vaan ne pitivät parempana ”säilyttää omat päänsä”. Siten vuoden 1940 vallankumoukset Baltian maissa olivat ensimmäiset, missä proletariaatin valta pystytettiin rauhanomaisesti ja valta jäi pysymään.
(Teooria ja praktika, ss. 184)


Lähde: Olaf Kuuli: Revolutsioon Eestis 1940. Tallinn. Eesti Raamat 1980. 226 s. 80,00 EEK, Raamatukoi.