Viron muisti on poissa

(Apartheid-katsaus viikko 14/2009):

Keskiviikkona, huhtikuun ensimmäisenä päivänä haudattu Arnold Meri oli vielä 85-vuotiaana edellisten kunnallisvaalien aikaan valmis asettumaan ehdolle vaaleissa puolustaakseen venäläistä koulujärjestelmää Virossa. Hän oli viimeinen virolainen, joka avoimesti uskalsi vaatia venäläisille kaikkia oikeuksia. Meri teki sen siksi, että hän kiisti eläessään johdonmukaisesti miehityksen. Meri perusteli asiaa yksinkertaisesti sillä, ettei hän kykene koskaan sanomaan vaimoaan miehittäjäksi. Meren vaimo oli venäläinen lääkäri, jonka hän oli tavannut omassa karkotuspaikassaan Venäjällä.
Meri oli elänyt intensiivistä nuoruuttaan juuri vuodet 1939-1945. Hänen hyvä muistinsa ja terävä älynsä ei pettänyt vähääkään ennen hänen kuolemaansa. Meri toisti jatkuvasti, että Virossa oli vuonna 1940 vain kaksi vaihtoehtoa: joko valita Hitlerin rinnalla fasismi tai vastustaa sitä Neuvostoliiton kanssa. Mitään muita vaihtoehtoja ei ollut. Meri myös puolusti vuoden 1941 karkotuksia sotilaallisena toimenpiteenä. Stalin odotti Hitlerin hyökkäystä ja puhdisti kotirintamaa epäilyttävistä aineksista. Jopa prostituoidut toimitettiin Siperiaan heikentämästä miesten sotaintoa. Tälläkään lausunnollaan Meri ei kerännyt sympatiaa virolaisten parissa, jotka halusivat ryhtyä näkemään karkotukset itseensä kohdistuvana kansanmurhana. Meren periksi antamattomuus johti lopulta siihen, että Viron suojelupoliisi päätti hiljentää Viron elävän muistin, Arnold Meren, syyttämällä häntä kansanmurhasta. Meri oli ollut valvomassa karkotettavien lastausta maaliskuussa 1949 Hiidenmaalla. Noistakin karkotuksista Meri on vain todennut, että ne olivat välttämättömiä verenvuodatuksen estämiseksi. Virossa olisi ryhdytty maan sisällä tappamaan toisiaan, ellei talonpoikia olisi toimitettu Siperiaan.
Arnold Meren perivihollinen Viron suojelupoliisissa on ollut poliisikomissaari Andres Kahar, joka esittelee itsensä myös historioitsijana. Hän on erikoistunut kyydityksiin. On merkille pantavaa, että kyydityksiä tutkii Virossa erityisesti suojelupoliisi, ei historioitsijat. Viron suojelupoliisi valvoo historian väärennöstä ja sen noudattamista. Tähän kuvioon Arnold Meri ei sopinut. Meri ei suostunut vaikenemaan.
Virossa on ollut muitakin Meren sukupolven ihmisiä, jotka olisivat muistaneet ja ovat itsekin osallistuneet Neuvostovallan pystytykseen Virossa. Eräs sellainen oli Olga Lauristin, Neuvosto-Viron ensimmäisen pääministerin, Johannes Lauristinin vaimo ja nykyisten virolaispoliitikkojen, Marju Lauristinin ja Jaak Allikin äiti. Hänet pidettiin tiukasti kuitenkin lähes kotiarestissa niin, etteivät toimittajat päässeet häntä haastattelemaan. Häneltä on säilynyt yksi kirje, jossa Olga Lauristin kertoo Stalinin sanoneen Johannes Lauristinille vuoden 1940 elokuussa Moskovassa:
”Nyt olette sitten omat isäntänne, pitäkää huoli siitä, ettei kansanne elämä huonone siitä, mitä se oli porvarillisella ajalla.”
Arnold Meren hautajaisissa oli runsaasti saattoväkeä, mikä kertoo siitä, että hänen suoruuttaan ja rehellisyyttään arvostettiin. Virossa ei kukaan muu rohjennut muistaa kuin Arnold Meri.

http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/arkisto/showArticle.do?db=KKL0001T&ris=0&rid=41246&qid=1&rsi=0&page=0&size=20&hits=1

Vuoden 1949
karkotuksista
Virossa pidettiin pari viikkoa sitten vuoden 1949 maaliskuun karkotusten muistoksi seminaareja, joista sekä karkotetut että historioitsijat esittivät näkemyksiään tapahtumista. Eräs karkotettu, Leida Seim kertoo Postimees-lehdessä (24.03.2009) matkan Siperiaan kestäneen kaksi viikkoa ja että Võrun asemalla soi lähtiessä Neuvostoliiton kansallislaulu.
”Ruokaa annettiin ihmistä kohti leipäviipale, lusikallinen hirssipuuroa, lautasellinen hernekeittoa tai pieni suolakala. Ruoka oli vaatimatonta”, hän kertoo.
Historioitsija Tõnu Tannberg kertoo ohjeistuksen karkotuksille olleen täsmällisen. Neuvostoliiton sisäministeriö antoi määräyksen, jossa oli tarkkaan määritelty junien muodostaminen ja karkotettavien saattaminen. Karjavaunuja käytettiin, koska jokainen perhe sai ottaa matkatavaraa 1500 kiloa. Määräysten mukaan valittiin junan johtajat, junavaunujen johtajat ja kaksi apulaista, toinen operatiivinen ja toinen varustaja, sekä terveydenhoitajat, lääkäri ja kaksi sairaanhoitajat sekä 25-henkinen saattohenkilökunta upseerin johdolla. Ohjeet määräsivät senkin, kuinka monta ihmistä vaunua kohti sai laittaa, montako ämpäriä vaunussa piti olla lämpimän ruuan tuontia varten ja kuinka paljon rahaa sai kuluttaa yhden karkotettavan ruokaan varten. Ruokkiminen tapahtui reitin varrella olevien rautatieasemien ravintoloiden kautta, ruoka tuli etukäteen tilata. Ruokaraha annettiin vaunun johtajan käteen, joka piti rahan laskemisesta huolta – tai sitten hänen varamiehensä. Jokaisella asemalla maksettiin käteisellä. Ruokaa hakivat kaksi karkotettavaa jokaisesta vaunusta saattaja mukanaan. Jokaisessa vaunussa piti määrätä karkotettavien joukosta myös järjestyksestä vastaava. Turvallisuusmateriaalien perusteella tuli etukäteen perehtyä, ketkä voisivat yrittää paeta ja sellaiset erottaa toisistaan.
Pakoyrityksiä ei voitu kuitenkaan välttää. Pärnun maakunnassa tapahtui junasta kolme pakoyritystä, joista kaksi loppui pakenijan ampumiseen.
Virossa karkotuksista vastasi Viron sosialistisen neuvostotasavallan turvallisuusministeriö, mutta niiden teknisestä toteutuksesta vastasi Viron SNTL:n sisäministeriö. Kummankin virkamiehistön työtä ohjasivat Moskovasta saapuneet emissaarit ja johtavaa roolia veti koko operaatiossa lopulta turvallisuusministeriö.
Junien johtajat ja sisäministeriön saattoväki tulivat pääosin Viron ulkopuolelta. Virossa oli operaatiota varten rekrytoitu 2198 työntekijää, 5953 sotilasta, 3665 hävityspataljoonalaista ja 8438 puolueaktivistia, yhteensä 20 254 työntekijää.
Karkotettavia oli 20 702, joista 70 prosenttia oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Määränpäähän Siperiaan heistä pääsi 20 601 henkeä. Junissa kuolivat pääosin vanhukset, jotka eivät kestäneet olosuhteiden jyrkkää muutosta.
Yhdessä Pärnusta lähteneessä junassa kuoli viisi ihmistä, yhtä paljon kuoli vielä neljässä muussa junassa. Kuolleista kerättiin tiedot ja heidät poltettiin. Pysähdyspaikoissa junasta poistettiin sairastuneet, jotka sijoitettiin paikallisiin sairaaloihin ja parantumisen jälkeen matka jatkui. Tiettävästi ennätys oli yhdestä junasta 38 sairaan poistaminen junasta.
Ihmisten määrä myös lisääntyi junissa. Ihmisiä syntyi junamatkalla. Ainakin kahdesta syntyneestä on merkintä.
Karkotettavien etsintää tehneet kyydittäjät palkittiin kunniamerkeillä. Julkisesti kunniamerkkejä ei kuitenkaan esitelty.
Tannbergin tutkimusten mukaan Pärnusta lähteneessä kahdessa junassa erehdyksen takia karkotettuja palautettiin Pärnuun 6, pakoja tapahtui 12, kuolleita oli 45, sairastuneita 58 ja syntyneitä 3.