Neuvostokansalaisen paluu

Venäjän terrori-iskut paljastavat jälleen kerran Neuvostoliiton hajoamisen tragedian. Neuvostoliiton hajoaminen ei ollut ainoastaan 2000-luvun suurin geopoliittinen katastrofi vaan myös inhimillinen kärsimysnäytelmä vailla vertaa.

Tsetseeneillä ei ollut mitään vaikeuksia olla ateistisen, ei-kansallisen Neuvostoliiton osana. Heille näyttää sen sijaan olevan aivan mahdotonta olla muslimeina osana ortodoksista, kansallista Venäjää. Vuoristo-Karabahin muslimiheimot olivat viimeisiä, jotka luopuivat punalipun käytöstä ja ”Suuren ja mahtavan” laulamisesta vielä monta vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Heille Neuvostoliitto merkitsi rauhaa heimojen väliseen yhteiseloon.

Imperiumin romahtamisen ei aina tarvitse merkitä sitä, että imperiumin kansalaisuuden pitää kadota. Esimerkiksi kelpaavat romanit, jotka yhä katsovat edustavansa Rooman imperiumin kansalaisen ikiaikaista oikeutta liikkua vapaasti maasta toiseen. Neuvostokansalaisuudenkaan ei olisi tarvinnut kadota. Neuvostoliittoa kesti 75 vuotta. Se on riittävän pitkä aika, että uusi kansalaisuus syntyy. Venäjän muslimialueet erityisesti kaipaisivat fundamentalismin vastapainona ei-kansallista ja ei-uskonnollista kansallisuutta.

Vanha tuttavani, kirjailija Markus Nummi on kirjoittanut hienon kirjan Kiinalainen puutarha, joka kertoo sivulauseessa Mannerheimin Kiinan ratsastusretkestä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Itä-Turkmenistaniin, jossa erilaiset heimot eri uskontokuntineen tappavat toisiaan niin että ”ropina käy”. Kirja päättyy Neuvostoliiton syntyyn. En ole koskaan mistään romaanista niin hyvin ymmärtänyt, mihin tarvittiin Leniniä ja hänen vähemmistöasiain komissaariaan Stalinia. Käsittämätöntä oli, että nämä herrat saivat alueen rauhalliseksi yli 50 vuodeksi. Se on yksi ihmiskunnan suurista saavutuksista.
Markus Nummi loukkaantuu, jos hän tietäisi, mitä sanon hänen romaanistaan. Markus on valkoisen Suomen kasvatti. Hän on käsitellyt romaaneissaan sukupolveni tulkkina molemmat fasistipressat, Mannerheimin ja Rytin, ihmisinä ymmärtäen. Olen kehunut hänen Mannerheimiaan, mutta Ryti tuottaa tuskaa. Markus teki tilaustyönä Rytin 100-vuotissynttäreiden kunniaksi libreton pienoisoopperaan ”Vapauden vanki”. Markus löytää aina jokaisesta ihmisestä jotain hyvää ja juhlapuheessa on tapana jättää ikävät asiat käsittelemättä. Minä varoitin Markusta, että Ryti-librettoa ei pitäisi tehdä. Kehun silti aina hänen runouttaan.

Yleisradion kirjeenvaihtaja Ulla-Maija Määttäsen kuvasryhmän kanssa matkustaessani kuvausryhmän miehet viihdyttivät meitä naisia kertomalla tarinoita neuvostoarmeijasta. Virolaiset olivat ylpeitä siitä, että heidät arvioitiin aina ”parempiin” joukko-osastoihin kuin Etelä-Venäjän muslimit. Muslimikomppania tarkoitti heidän mielestään rangaistuskomppaniaa. Virolaiset pääsivät varusmiesaikanaan osallistumaan rakennusprojekteihin ja erilaisiin siviilitehtäviin, koska he olivat niin ahkeria ja tunnollisia neuvostokansalaisia toisin kuin Etelä-Venäjän muslimit. He olivat virolaisten mielestä lähes ”rajatilatapauksia”. Eräskin dagestanilainen oli pyytänyt seitsemän kertaa lupaa päästä omiin häihinsä ja se oli hänelle aina myönnetty!

Määttäsen juutalainen äänittäjä Ariel väitti minulle, että Neuvostoliitossa kukaan ei jaksanut ottaa vakavasti muslimien kummallisuuksia kuten että he olivat moniavioisia. Jos joku väitti pitävänsä seitsemää vaimoa, se oli hänen asiansa. Neuvostoliitossa oli kaikkinainen etninen vihapuhe (hate-speech) ehdottomasti kielletty.

Uuden Suomen blogipalstalla valtaosa kommentoijista kutsuu tätä tiukkaa poliittista korrektiutta totalitarismiksi. Typeryydellä ei ole mitään rajaa.

Muslimien epäviihtyvyys saattaisi helpottua ortodoksisen Venäjän osana neuvostokansalaisuuden paluun myötä. Se olisi kuolinisku nationalismille ja fundamentalismille.