Viron miehitysmyytin historia

Keväällä Suomessa julkaistun Viron kylmä sota- kirjani yksi selkeä teema oli tarkastella miehitysmyytin käyttöä apartheid-politiikan työvälineenä Virossa. Apartheid tarkoittaa kansalaisoikeuksien riistoa venäläiseltä vähemmistöltä. Viro perustelee miehitysmyytillä niin perustuslakia, kansalaisuus- ja kielipolitiikkaa kuin ortodoksikirkon kohtaloa. Se vaikutti jopa talouselämässä, kun virolainen oikeuslaitos kieltäytyi tunnustamasta suomalaisten pankkien saatavia valtamerikalastusyhtiö Ookeanin konkurssipesästä ”miehitykseen” vedoten. Vasta kansainvälinen oikeus antoi 12 vuoden oikeudenkäyntiprosessin jälkeen oikeuden suomalaisille pankeille.

Keskustelu kirjasta niin Virossa kuin Suomessa on juuttunut vuosien 1940 ja 1944 historiallisiin tapahtumiin. Tarkennan näkemyksiäni Viron miehitysmyytistä yhdessä Petri Krohnin kanssa, joka on vaikuttanut näkemyksiini Viron nykytilanteesta.

Synonyymi Viron SNTL:lle

Vuoden 1940 tapahtumissa Virossa voi nähdä monia miehityksen piirteitä. Tilannetta, jossa maassa on enemmän vieraita sotajoukkoja kuin oman maan asekuntoisia miehiä voikin perustellusti kutsua ”miehityksesi”, riippumatta siitä, minkälaisilla sopimuksella joukot maassa ovat. Sanan käyttö on kuitenkin aina poliittisesti värittynyttä. Amerikkalaisjoukot eivät enää miehitä Irakia, vaan toimivat maassa ”laillisen” hallituksen kutsumana. Afganistanin hallituksen maahan kutsumat neuvostojoukot taas aina esitetään länsimediassa miehittäjinä.

Kun virolaiset ja suomalaiset puhuvat ”Viron neuvostomiehityksestä”, he eivät kuitenkaan puhu vuoden 1940 eivätkä vuoden 1944 tapahtumista. Miehitys-sanaa käytetään yksinkertaisesti synonyyminä Viron neuvostotasavallalle.

Miehitysnäkemyksen tueksi ei löydy juuri minkäänlaisia aikalaislähteitä. Edes Mika Waltari ei vuoden 1941 sotapropagandassaan löydä jälkiä miehityksestä, ainoastaan naiiveja yhteistoimintamiehiä ja maanpettureita. Tulkinta vuoden 1940 tapahtumista miehityksenä ja nykyinen teoria Viron valtiollisesta jatkuvuudesta onkin kehitetty vasta Saksan miehitysaikana Natsi-Saksan propagandaviranomaisten avustuksella.

Puhuttaessa Viron neuvostomiehityksestä tavoitteena ei koskaan ole pyrkimys historialliseen totuudenmukaisuuteen. Ilmaisun perimmäinen tarkoitus on kiistää Viron venäläisvähemmistön kansalaisoikeudet.

Vuonna 1991 Viron tasavalta oli itsenäinen, demokraattinen, kansainvälisesti tunnustettu YK:n jäsenvaltio, jonka johdossa olivat pääministerinä Edgar Savisaar ja presidenttinä Arnold Rüütel. Kansainvälien oikeuden näkökulmasta kansalaisia olivat kaikki entisen Neuvosto-Viron asukkaat. Nyt virallisen aseman saavuttaneen virolaisnäkemyksen mukaan neuvostomiehitys loppui kuitenkin vasta vuonna 1992 presidentti Lennart Meren ja pääministeri Mart Laarin noustua valtaan. Tällöin ”palautettiin” vuoden 1944 varjotasavalta. Samassa yhteydessä riistettiin kansalaisoikeudet 500 000 Viron kansalaiselta.

Suomalaisten väärät valinnat

Suomi ja Viro tekivät erilaiset valinnat toisen maailmansodan kriittisinä vuosina. Suomen johtajat ryhtyivät sotarikollisiksi ja saivat pitkät vankeustuomiot. Esimerkiksi presidentti Risto Ryti istui Katajanokan vankilassa tuomittuna rikoksista rauhaa vastaan.

Virolaisilla ei ole mitään hävettävää vuosien 1940 ja 1944 valinnoissaan. Tämän päivän keskustelujen valossa vaikuttaa siltä kuin virolaiset tuntisivat häpeää siitä, että he valitsivat Neuvostoliiton eivätkä Yhdysvaltoja ja Natoa. Vuonna 1940 Naton valitseminen ei ollut mahdollista.

Neuvostoaikana lännen johtajat eivät tunnustaneet Viron pakolaishallituksen johtajia. Yhdysvallat ainoastaan kylmän sodan retoriikassa saattoi puhua ”miehityksestä”, muttei koskaan reaalipolitiikassa ottanut käsitettä vakavasti.

Viron presidentin ja hallituksen kotisivuilla esitetyt pakolaishallituksen nimet Viron johtajista vuosina 1944-1992 ovat siten puhdasta hölynpölyä ja fiktiota. Suomen presidentin, Mauno Koiviston vuonna 1991 tekemä Viron ”itsenäisyyden palautus” on pyritty näkemään tunnustuksena Viron pakolaishallituksille. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Koiviston aikana Suomen ulkoministerinä toiminut Paavo Väyrynen on vakuuttanut, ettei Koivistolla ollut pienintäkään aikomusta tunnustaa ”miehitystä”. Koivistolle kysymys oli juuri niin tärkeä kuin viime hetken muutos pöytäjärjestykseen hoviprotokollassa. Suomi oli myöhästynyt Viron itsenäisyyden tunnustamisessa ja nyt pyrittiin vain paikkaamaan kiusallista tilannetta.

Veruke itsenäistymiselle

Suomalainen historioitsija, Martti Turtola korosti Eesti Päevalehden (07.06.2008) haastattelussa, ettei vuonna 1940 tapahtunut minkäänlaista miehitystä. Viron johtajat, puolustusvoimien komentaja Johan Laidoner ja presidentti Konstantin Päts puhuivat vain neuvostojoukkojen lisäämisestä Virossa.

”Miehitys-sanaa ei kertaakaan mainittu vuonna 1940”, Turtola toteaa.

Miehitysmyytti heräsikin henkiin vasta vuonna 1989 Viron tavoitellessa itsenäistymistä Neuvostoliitosta. Se toimi verukkeena itsenäistymispyrkimyksille. Tuolloin miehitysmyyttiä käyttivät hyväkseen myös Viron neuvostojohtajat, Arnold Rüütel ja Edgar Savisaar.

Myöhemmin myytti kukoisti erityisesti ulkovirolaisten näkemyksiä edustavan Eesti Kongressin ohjelmassa. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta itsenäistymisliike Eesti Kongressi oli ulkoparlamentaarinen ja vallankumouksellinen liike, jolle miehitysmyytti oli vain väline venäläisten kansalaisoikeuksien riistoon.

Vaiettu vallankaappaus

Vuoden 1992 tapahtumia, joissa Savisaaren ja Rüütelin demokraattinen Viro vaihtui Lennart Meren ja Mart Laarin apartheid-Viroksi voi nimittää vaietuksi vallankaappaukseksi. Perustuslain säätämisen yhteydessä kesällä 1992 Virossa suoritettiin ihmisoikeuspetos, jossa venäläiset jätettiin kansalaisoikeuksitta ja Isänmaa-puolue pääsi nousemaan valtaan.

Syksyn 1992 vaalit voitti siten odotetusti Isänmaa-puolue, jonka rahoittajat löytyvät myös ulkomailta Yhdysvaltain ja Kanadan ulkovirolaisten joukosta. Isänmaan valtaannousun jälkeen Virossa alkoi Viron SNT:n demonisointi ja virolaisten kommunistien vaino. Venäläisten kansalaisoikeudet riistettiin, ortodoksikirkko joutui vaikeuksiin ja venäläisten pakkovirolaistaminen käynnistyi integraatiopolitiikan peitenimen alla.

Vallankaappauksen pönkittämiseksi kehitettiin uusi historian kirjoitus. Viron presidentin kotisivuilta poistettiin vuoden 1991 presidentin paikalta Arnold Rüütel ja hänet on korvannut Heinrich Mark. Viron kouluissa siirryttiin lukemaan historiaa, jossa nyky-Viro itsenäistyy syksyllä 1992 Mart Laarin noustessa valtaan. Historian kirjan on kirjoittanut kukapa muu kuin Mart Laar itse.

Pseudohistoria on jo syrjäyttänyt oikean historian. Sen avulla ulkovirolaiset haluavat riistää Virolta sen kansallisen historian.

Holokaustin kieltoa

Venäläisten kansalaisuuden riisto oli kansainvälisesti niin törkeä teko, että sen vaimentaminen on vaatinut vastineeksi jotakin yhtä sensaatiomaista propaganda-asetta. Tähän tarkoitukseen virolaiset ovat pyhittäneet myytin miehityksestä. Miehitysmyytti toimii kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Sen avulla venäläiset torjutaan yhteiskunnasta. Amerikan-virolaisen rahoittajan, Olga Kistler-Ritson perustama miehitysmuseo on myös puhdas esimerkki ”holocaust denial”- ilmiöstä. Se kieltää holokaustin ainutlaatuisuuden alentamalla juutalaisvainot tavallisen stalinismin tasolle.

Nyt miehitysmyytistä on ainoastaan tullut peruste fasistiselle apartheid-valtiolle.
Kansainvälinen yhteisö ei kuitenkaan koskaan ole de jure tunnustanut tätä Lennart Meren ja Mart Laarin miehitysmyytille rakennettua apartheid-Viroa.


Leena Hietanen
(Kirjoittaja on vapaa toimittaja.)
Petri Krohn
(Kirjoittaja on tietoverkkospesialisti, joka on perehtynyt Viron politiikkaan.)


Virolaiset mielenosoittajat vaativat Viron liittämistä Neuvostoliittoon 17.07.1940. Banderollissa teksti: Vaadimme Viron liittymistä neuvostojen sosialististen tasavaltojen liittoon.
Lähde: Eesti Filmiarhiiv.

Julkaistu Eesti Ekspress netti 6.06.2008