http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi
Joidenkin suomalaisten käsitykset neuvostoajan Virosta ovat niin harhaisia, että epäilen provokaatiota. Selvyyden vuoksi Virossa toimivat neuvostoaikana lehdistö ja televisio viron kielellä. Virossa olivat myös vironkieliset koulut, yliopisto jne. Rinnalla tosin venäjänkieliset koulut. Tarton yliopiston opetuksesta virallisesti 75 prosenttia oli vironkielistä, loput venäjänkielistä. Virolaiset korkeakoulutetut tuttavani ovat kertoneet, että Tartossa todellisuudessa opetettiin venäjän kielellä vain lääkäreitä ja oikeusoppineita. Heidän todelliseksi osuudekseen arveltiin noin 10 prosenttia, joten vironkielistä opetusta olisi ollut peräti 90 prosenttia. Yliopistossa helpointa oli päästä opiskelemaan viron kielen opettajaksi venäjänkielisiin kouluihin. Tällaiselle opintolinjalle Tallinnan opettajan korkeakoululaitoksessa oli vaikein löytää opiskelijoita. Niin vähän neuvostoaikana virolaisia kiinnosti opettaa venäläisille viron kieltä.
Neuvostoliitossa toisin kuin EU:ssa oli kulttuuribudjetti. Moskova rahoitti Viron teatterit, joita oli jokaisessa suuremmassa kaupungissa. Moskova rahoitti myös elokuvateatterit, joita oli neuvostoaikana parhaimmillaan yli 900. Nyt niitä on enää 13 koko Virossa. Elokuvateatteritarjonnasta vastaa suomalainen Rautakirja.
Neuvosto-Viron parlamentti toimi viron kielellä. Kansanedustajista venäjänkielisiä oli noin 30 prosenttia, joka vastasi hyvin heidän osuuttaan väestöstä. Heille tulkattiin venäjäksi vironkielinen puhe. Tulkkauslaitteet poistettiin vasta vuonna 1992.
Totta on, että virolaiset miehet joutuivat armeijassa puhumaan venäjää. Siellä komentokieli oli venäjä. Käsittääkseni Suomen armeijassa se on suomi, ruotsinkieliset joutuvat tyytymään siihen. Tosi on, että osa virolaisesta talouselämästä toimi venäjän kielellä. Virossa olevissa strategisissa yrityksissä kuten satamissa, rautateillä, postissa jne. valtakieli oli venäjä. Pääosa virolaisten johtamasta talouselämästä toimi viron kielellä. Niin kuin se on Suomessakin. Ruotsalaiset leikkivät keskenään. Lika barn leka best.
Mikään ei ole niin vastenmielistä kuin se, että virolaiset kehtaavat väittää, että heitä sorrettiin kielellisesti ja kulttuurisesti Neuvostoliitossa. Virolaiset tietävät valehtelevansa ja valehtelevat silti.
tiistai 12. toukokuuta 2009
maanantai 11. toukokuuta 2009
Kun suojelupoliisi soittaa...
(Julkaistu ensin Uuden Suomen eurovaaliblogissa.)
Virolainen toimittajapari Inno ja Irja Tähismaa järkytti eilen (la 9.5.2009) kuulijoitaan tarinallaan siitä, miltä tuntuu, kun poliisi takavarikoi toimittajan työvälineet, tietokoneen ja puhelimen. Kuulijoiden joukossa oli ystäväni, joka jälkikäteen tivasi, että eihän se tarina voinut olla totta! Muistin oman kokemukseni, mitä tuntuu, kun suojelupoliisi soittaa. Eräänä kesänä virolainen valokuvaajani soitti hätääntyneenä minulle Helsinkiin, että Viron suojelupoliisi haluaa keskustella hänen kanssaan minusta. Valokuvaaja kyseli ärtyneenä, tietääkö hän minusta kaiken, mikä hänen tuleekin tietää? Vastasin rehellisesti, että en keksi mitään, mitä hän ei tietäisi. Säikähdin niin hirveästi sitä puhelinsoittoa, että jouduin etsimään Helsingissä puistonpenkin, jolla istuin polvet vetelänä odottaen valokuvaajani soittoa. Hän soittikin takaisin ja kertoi helpottuneena, että suojelupoliisi oli vain kiinnostunut tuttavistani. ”Sinä kuulemma tiedät niin hyvin asioista”, hän kertoi. Hän oli antanut suojelupoliisille puhelinnumeroni. Suojelupoliisi kuulemma halusi soittaa minulle. Sitä soittoa olen odottanut tähän päivään saakka.
Kysymys oli kirkkokriisistä. Suojelupoliisissa oli luettu lehtiä. Siellä seurattiin samoja asioita virolaisessa yhteiskunnassa kuin minä. Pidin heidän kiinnostustaan työtodistuksena. Samalla hiukan ihmettelin suojelupoliisin käyntiä valokuvaajani luona, sillä yhteystietoni olivat täysin julkisesti saatavilla Viron ulkoministeriössä lehdistöosastolla. Jos heidän tarkoitus oli pelotella, sen he onnistuivat tekemään. Tosin vain hetkellisesti.
Säikähdykseni syy oli yksinkertainen. Pelkäisin suojelupoliisin voivan estää oleskelulupani jatkon. Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve oli joutunut kirjoittamaan suurlähetystöön, että työlupaani jatkettaisiin. Minulla oli asuntovelkaa, joten työpaikan menetys todella hirvitti. Enää tuollaisia pelkoja ei ole, joten suhteeni virkavallan puhelinsoittoihin on muuttunut yhdentekeväksi. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisin kollegoihini suuntautuvan vainon.
Virolainen toimittajapari Inno ja Irja Tähismaa järkytti eilen (la 9.5.2009) kuulijoitaan tarinallaan siitä, miltä tuntuu, kun poliisi takavarikoi toimittajan työvälineet, tietokoneen ja puhelimen. Kuulijoiden joukossa oli ystäväni, joka jälkikäteen tivasi, että eihän se tarina voinut olla totta! Muistin oman kokemukseni, mitä tuntuu, kun suojelupoliisi soittaa. Eräänä kesänä virolainen valokuvaajani soitti hätääntyneenä minulle Helsinkiin, että Viron suojelupoliisi haluaa keskustella hänen kanssaan minusta. Valokuvaaja kyseli ärtyneenä, tietääkö hän minusta kaiken, mikä hänen tuleekin tietää? Vastasin rehellisesti, että en keksi mitään, mitä hän ei tietäisi. Säikähdin niin hirveästi sitä puhelinsoittoa, että jouduin etsimään Helsingissä puistonpenkin, jolla istuin polvet vetelänä odottaen valokuvaajani soittoa. Hän soittikin takaisin ja kertoi helpottuneena, että suojelupoliisi oli vain kiinnostunut tuttavistani. ”Sinä kuulemma tiedät niin hyvin asioista”, hän kertoi. Hän oli antanut suojelupoliisille puhelinnumeroni. Suojelupoliisi kuulemma halusi soittaa minulle. Sitä soittoa olen odottanut tähän päivään saakka.
Kysymys oli kirkkokriisistä. Suojelupoliisissa oli luettu lehtiä. Siellä seurattiin samoja asioita virolaisessa yhteiskunnassa kuin minä. Pidin heidän kiinnostustaan työtodistuksena. Samalla hiukan ihmettelin suojelupoliisin käyntiä valokuvaajani luona, sillä yhteystietoni olivat täysin julkisesti saatavilla Viron ulkoministeriössä lehdistöosastolla. Jos heidän tarkoitus oli pelotella, sen he onnistuivat tekemään. Tosin vain hetkellisesti.
Säikähdykseni syy oli yksinkertainen. Pelkäisin suojelupoliisin voivan estää oleskelulupani jatkon. Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve oli joutunut kirjoittamaan suurlähetystöön, että työlupaani jatkettaisiin. Minulla oli asuntovelkaa, joten työpaikan menetys todella hirvitti. Enää tuollaisia pelkoja ei ole, joten suhteeni virkavallan puhelinsoittoihin on muuttunut yhdentekeväksi. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisin kollegoihini suuntautuvan vainon.
perjantai 8. toukokuuta 2009
Poliittinen vaino Virossa
(Apartheid-katsaus viikko 19/2009)
Perinteisen Impressium- lehdistöfoorumin piti toimia eilen Tallinnassa Nordic Hotel Forumissa aiheena hiljattain kuollut Arnold Meri. Hotellin omistaja peruutti tilaisuuden viime hetkellä perusteena se, ettei se halua politiikkaa tiloihinsa. Erikoinen vastaus hotellilta, jonka tiloissa Viron hallituspuolueetkin pitävät omat seminaarinsa. Kaiken huipuksi hotelli tarjosi osallistujille pahoitteluna 40 kruunun (2,5 euron) illallista hotellin ravintolassa. Muistotilaisuudelle löydettiin pitopaikka aivan viime hetkellä. Se oli Venäjän suurlähetystö. Virossa syntynyt Komsomolskaja Pravdan toimittaja Galina Saposhnikova esitteli tilaisuudessa uutta kirjaansa ”Viron viimeinen sankari, Arnold Meri.” Ohjelmassa oli myös dokumenttielokuva Merestä.
Mieleen tuli Safkan yritys löytää tiloja Helsingistä antifasistien kokoukselle maaliskuussa, kun Finlandia-talo hyppäsi viime hetkellä alta. Samat natsit molemmilla puolen Suomenlahtea.
Viime viikolla virolaisen poliisivaltion otteita sai tuntea virolainen toimittajapariskunta Irja ja Inno Tähismaa. Poliisi teki tietoturvavaltuutetun pyynnöstä kotietsinnän toimittajaparin kotiin Rakveren kaupunkiin. Heiltä takavarikoitiin tietokoneet ja Innon kännykkä. Pariskunta pitää blogia, ”Irja ja Inno Kohvik”. He ovat varsin teräväsanaisia ja armottomia seurapiirikaunottarille ja politiikoille, erityisesti hallituspuolueille ja sen sisäministeri Jüri Pihlille. Virossa paperimedia on täydellisesti nyky-hallituksen äänitorvi. Oppositiolla, eli keskustalla ei ole muuta kanavaa kuin oma puoluelehti Kesknädal ja kaupunkilehdet. Nyt Tähismaiden on nähty palvelevan oppositiota. Sehän ei Virossa käy. Poliisi tulee ja vie tietokoneet. Se on toimittajalle katastrofi! Tähismaat eivät ole vieläkään saaneet työvälineitään takaisin.
Pariskunta kirjoittaa parhaillaan kirjaa Virossa poliisin ja suojelupoliisin väkivallan uhreiksi joutuneista ihmisistä. Erityisesti he keskittyvät mielipiteidensä vuoksi vainon kohteeksi joutuneisiin henkilöihin. Eräs sellainen on entinen Tallinnan apulaiskaupunginjohtaja Vladimir Panov, joka laitettiin kesken työpäivän käsirautoihin ja vietiin kuulusteluihin televisiokameroiden loisteessa. Syyte oli korruptioepäily. Vuosi oli 2003, maaliskuun 4. päivä. Panov oli tietenkin paitsi venäläinen, myös keskustapuolueen jäsen. Suomalaiset tiedotusvälineet, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tekivät suuret uutiset keskustan korruptoituneisuudesta. Kun vuosia myöhemmin mies todettiin syyttömäksi, suomalaiset tiedotusvälineet eivät enää muistaneet koko tapausta. Tallinnan kaupunki on sen sijaan ryhtynyt viettämään maaliskuun neljättä päivää ”Vapaan yhteiskunnan päivänä”, muistutuksena poliittisesta vainosta Virossa.
P.S. Irja ja Inno Tähismaa kertovat kohtalostaan lauantaina Helsingissä Seurahuoneella kello 14 lähtien. Inno Tähismaa oli samaan aikaan taloustoimittajana virolaisessa talouslehti Äripäevassa, kun kirjoittelin Kauppalehteen. Olen hänelle velkaa monta otsikkoa.
Perinteisen Impressium- lehdistöfoorumin piti toimia eilen Tallinnassa Nordic Hotel Forumissa aiheena hiljattain kuollut Arnold Meri. Hotellin omistaja peruutti tilaisuuden viime hetkellä perusteena se, ettei se halua politiikkaa tiloihinsa. Erikoinen vastaus hotellilta, jonka tiloissa Viron hallituspuolueetkin pitävät omat seminaarinsa. Kaiken huipuksi hotelli tarjosi osallistujille pahoitteluna 40 kruunun (2,5 euron) illallista hotellin ravintolassa. Muistotilaisuudelle löydettiin pitopaikka aivan viime hetkellä. Se oli Venäjän suurlähetystö. Virossa syntynyt Komsomolskaja Pravdan toimittaja Galina Saposhnikova esitteli tilaisuudessa uutta kirjaansa ”Viron viimeinen sankari, Arnold Meri.” Ohjelmassa oli myös dokumenttielokuva Merestä.
Mieleen tuli Safkan yritys löytää tiloja Helsingistä antifasistien kokoukselle maaliskuussa, kun Finlandia-talo hyppäsi viime hetkellä alta. Samat natsit molemmilla puolen Suomenlahtea.
Viime viikolla virolaisen poliisivaltion otteita sai tuntea virolainen toimittajapariskunta Irja ja Inno Tähismaa. Poliisi teki tietoturvavaltuutetun pyynnöstä kotietsinnän toimittajaparin kotiin Rakveren kaupunkiin. Heiltä takavarikoitiin tietokoneet ja Innon kännykkä. Pariskunta pitää blogia, ”Irja ja Inno Kohvik”. He ovat varsin teräväsanaisia ja armottomia seurapiirikaunottarille ja politiikoille, erityisesti hallituspuolueille ja sen sisäministeri Jüri Pihlille. Virossa paperimedia on täydellisesti nyky-hallituksen äänitorvi. Oppositiolla, eli keskustalla ei ole muuta kanavaa kuin oma puoluelehti Kesknädal ja kaupunkilehdet. Nyt Tähismaiden on nähty palvelevan oppositiota. Sehän ei Virossa käy. Poliisi tulee ja vie tietokoneet. Se on toimittajalle katastrofi! Tähismaat eivät ole vieläkään saaneet työvälineitään takaisin.
Pariskunta kirjoittaa parhaillaan kirjaa Virossa poliisin ja suojelupoliisin väkivallan uhreiksi joutuneista ihmisistä. Erityisesti he keskittyvät mielipiteidensä vuoksi vainon kohteeksi joutuneisiin henkilöihin. Eräs sellainen on entinen Tallinnan apulaiskaupunginjohtaja Vladimir Panov, joka laitettiin kesken työpäivän käsirautoihin ja vietiin kuulusteluihin televisiokameroiden loisteessa. Syyte oli korruptioepäily. Vuosi oli 2003, maaliskuun 4. päivä. Panov oli tietenkin paitsi venäläinen, myös keskustapuolueen jäsen. Suomalaiset tiedotusvälineet, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tekivät suuret uutiset keskustan korruptoituneisuudesta. Kun vuosia myöhemmin mies todettiin syyttömäksi, suomalaiset tiedotusvälineet eivät enää muistaneet koko tapausta. Tallinnan kaupunki on sen sijaan ryhtynyt viettämään maaliskuun neljättä päivää ”Vapaan yhteiskunnan päivänä”, muistutuksena poliittisesta vainosta Virossa.
P.S. Irja ja Inno Tähismaa kertovat kohtalostaan lauantaina Helsingissä Seurahuoneella kello 14 lähtien. Inno Tähismaa oli samaan aikaan taloustoimittajana virolaisessa talouslehti Äripäevassa, kun kirjoittelin Kauppalehteen. Olen hänelle velkaa monta otsikkoa.
torstai 7. toukokuuta 2009
Neuvostoliiton rikoksia osa 4.
Julkaistu ensin:
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi
Kuinka tultiin toisinajattelijaksi Neuvosto-Virossa? Kuuluisa näyttelijä ja Viron kansallisteatterin ohjaaja Mikk Mikiver pääsi vielä elinaikanaan toisinajattelijoiden harvalukuiseen joukkoon Virossa. Nyt jo edesmennyt näyttelijä on näytellyt muun muassa Rauni Mollbergin ohjaamassa elokuvassa Ystävät, toverit (1990).
Mikk Mikiverillä oli tunnetusti alkoholiongelma. Neuvostoliitossa työnantaja oli velvoitettu ohjaaman työntekijän alkoholistiparantolaan kolmannen varoituksen jälkeen. Mikiver joutui parantolaan. Samanaikaisesti Neuvostoliitto järjesti Unkarissa, Budapestissä suomalais-ugrilaiset heimopäivät. Virolaiset halusivat esittää kansalliseepostaan, Kalevipoikaa (Kalevipoeg). Ainoa, joka osasi eeposta ulkomuistista oli Mikk Mikiver. Hänet saatiin erikoisluvan avulla hoitolaitoksesta ulos ja lentokoneeseen. Kukaan ei huomannut vahtia häntä Aeroflotin koneessa, jossa tarjoiltiin ilmaista shampanjaa. Budapestiin saavuttaessa Mikiver oli jo niin humalassa, ettei häntä voitu päästää esiintymään. Mikiver on myöhemmin ylpeänä kertonut, kuinka Neuvostoliitto esti häntä esiintymästä heimopäivillä. Myös alkoholistiparantolaan hän oli joutunut siksi, että oli kansallisteatterin rappusilla huutanut, että alas Neuvostoliitto!
Todettakoon, että virolaiset arvostivat suurta näyttelijä ja ohjaaja Mikk Mikiveriä. Tämän tarinan kertonut mieshenkilö kertoi kirjoittavansa kirjaa virolaisista toisinajattelijoista. Hän ei ole vieläkään sitä kirjaa julkaissut.
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi
Kuinka tultiin toisinajattelijaksi Neuvosto-Virossa? Kuuluisa näyttelijä ja Viron kansallisteatterin ohjaaja Mikk Mikiver pääsi vielä elinaikanaan toisinajattelijoiden harvalukuiseen joukkoon Virossa. Nyt jo edesmennyt näyttelijä on näytellyt muun muassa Rauni Mollbergin ohjaamassa elokuvassa Ystävät, toverit (1990).
Mikk Mikiverillä oli tunnetusti alkoholiongelma. Neuvostoliitossa työnantaja oli velvoitettu ohjaaman työntekijän alkoholistiparantolaan kolmannen varoituksen jälkeen. Mikiver joutui parantolaan. Samanaikaisesti Neuvostoliitto järjesti Unkarissa, Budapestissä suomalais-ugrilaiset heimopäivät. Virolaiset halusivat esittää kansalliseepostaan, Kalevipoikaa (Kalevipoeg). Ainoa, joka osasi eeposta ulkomuistista oli Mikk Mikiver. Hänet saatiin erikoisluvan avulla hoitolaitoksesta ulos ja lentokoneeseen. Kukaan ei huomannut vahtia häntä Aeroflotin koneessa, jossa tarjoiltiin ilmaista shampanjaa. Budapestiin saavuttaessa Mikiver oli jo niin humalassa, ettei häntä voitu päästää esiintymään. Mikiver on myöhemmin ylpeänä kertonut, kuinka Neuvostoliitto esti häntä esiintymästä heimopäivillä. Myös alkoholistiparantolaan hän oli joutunut siksi, että oli kansallisteatterin rappusilla huutanut, että alas Neuvostoliitto!
Todettakoon, että virolaiset arvostivat suurta näyttelijä ja ohjaaja Mikk Mikiveriä. Tämän tarinan kertonut mieshenkilö kertoi kirjoittavansa kirjaa virolaisista toisinajattelijoista. Hän ei ole vieläkään sitä kirjaa julkaissut.
Neuvostoliiton rikoksia osa 3.
(Julkaistu ensin http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/05/06/neuvostoliiton-rikoksia-osa-3/)
Iltalehden kolumnisti Aarno Laitinen kirjoitti tapaamisestaan Lennart Meren kanssa 1980-luvulla, miten Meri ei sanallakaan puhunut Viron itsenäistymisestä. Neuvostoliitto oli silloin niin vahva, ettei sellainen tullut kenellekään mieleen. Jos Laitinen vielä tarkemmin muistelisi, Lennart Meri ei varmasti myöskään maininnut Viro olevan ”miehitetty” maa. Koko käsitettä ei tuolloin ollut vielä olemassa muualla kuin Yhdysvalloissa asuvien ulkovirolaisten mielissä.
Aarno Laitinen on viimeinen suomalainen toimittaja, jolla on muisti tallella ja hän käyttää sitä. Laitinen on kiinnostava hahmo senkin takia, että hän oli yksi Tamminiemen pesänjakajien (1981) kirjoittajista, päätekijä itse asiassa. Kirja oli sensaatio, poliittinen satiiri, niin sanotun suomettuneen Suomen pesänselvitys.
Tänä päivänä suomalainen media katsoo suomettuneisuuden olleen Neuvostoliiton sortotoimenpide Suomen kohtaan, siis Neuvostoliiton rikosta.
Todellisuudessa tuon ajan poliittinen sirkus oli pelkästään suomalaisten omaa käsialaa. Vaikka Neuvostoliitto oli läsnä politiikassa tuonaikaisen ”kotiryssäjärjestelmän” kautta, Moskovan korttia käytettiin sisäpolitiikan välineenä. Se oli suomalaisten omaa demokratiakehitystä. Suomalainen demokratiataso oli suomettuneena aikana huomattavasti korkeampi kuin se on nyt. Puolueita oli enemmän ja maassa oli aito oppositio.
Politiikka on noista ajoista mitätöitynyt. Samoin poliittinen journalismi. On naurettavaa lukea toimittajien Katja Boxbergin ja Taneli Heikan valituksia ”Lumedemokratia”-pamfletista, ettei Suomessa olisi tehty pesänselvitystä niin sanotusta suomettuneisuuden ajasta. Tamminiemen pesänjakajat oli sellainen. Niin rajua, että Laitinen sai kenkää. Ihailtavaa on vielä se, että toimittajat tekivät sen heti tuoreeltaan ajankuvana.
Olisi aika rehabilitoida Aarno Laitinen. Hänet tulisi palauttaa Hesariin päätoimittajaksi. Laitinen muistaisi, että Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli olemassa. Suomenlahden etelärannalla ei ollut mitään Palestiinan tapaista miehitettyä maata. Hän antaisi potkut jokaiselle Hesarin toimittajalle, joka erehtyy kirjoittamaan Viron SNT:stä ”neuvostomiehityksenä”. Laitinen huomaisi pian, että hän olisi Suomen vasemmistolaisin päätoimittaja. Jopa Tiedonantajan päätoimittaja Erkki Susi kysyy Martti Turtolalta, miehitettiinkö Viro?
Suomalaisen median tila on katastrofaalinen. Toimittaja, jolla on muisti tallella, joutuu vielä vasemmalle Tiedonantajastakin.
Iltalehden kolumnisti Aarno Laitinen kirjoitti tapaamisestaan Lennart Meren kanssa 1980-luvulla, miten Meri ei sanallakaan puhunut Viron itsenäistymisestä. Neuvostoliitto oli silloin niin vahva, ettei sellainen tullut kenellekään mieleen. Jos Laitinen vielä tarkemmin muistelisi, Lennart Meri ei varmasti myöskään maininnut Viro olevan ”miehitetty” maa. Koko käsitettä ei tuolloin ollut vielä olemassa muualla kuin Yhdysvalloissa asuvien ulkovirolaisten mielissä.
Aarno Laitinen on viimeinen suomalainen toimittaja, jolla on muisti tallella ja hän käyttää sitä. Laitinen on kiinnostava hahmo senkin takia, että hän oli yksi Tamminiemen pesänjakajien (1981) kirjoittajista, päätekijä itse asiassa. Kirja oli sensaatio, poliittinen satiiri, niin sanotun suomettuneen Suomen pesänselvitys.
Tänä päivänä suomalainen media katsoo suomettuneisuuden olleen Neuvostoliiton sortotoimenpide Suomen kohtaan, siis Neuvostoliiton rikosta.
Todellisuudessa tuon ajan poliittinen sirkus oli pelkästään suomalaisten omaa käsialaa. Vaikka Neuvostoliitto oli läsnä politiikassa tuonaikaisen ”kotiryssäjärjestelmän” kautta, Moskovan korttia käytettiin sisäpolitiikan välineenä. Se oli suomalaisten omaa demokratiakehitystä. Suomalainen demokratiataso oli suomettuneena aikana huomattavasti korkeampi kuin se on nyt. Puolueita oli enemmän ja maassa oli aito oppositio.
Politiikka on noista ajoista mitätöitynyt. Samoin poliittinen journalismi. On naurettavaa lukea toimittajien Katja Boxbergin ja Taneli Heikan valituksia ”Lumedemokratia”-pamfletista, ettei Suomessa olisi tehty pesänselvitystä niin sanotusta suomettuneisuuden ajasta. Tamminiemen pesänjakajat oli sellainen. Niin rajua, että Laitinen sai kenkää. Ihailtavaa on vielä se, että toimittajat tekivät sen heti tuoreeltaan ajankuvana.
Olisi aika rehabilitoida Aarno Laitinen. Hänet tulisi palauttaa Hesariin päätoimittajaksi. Laitinen muistaisi, että Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli olemassa. Suomenlahden etelärannalla ei ollut mitään Palestiinan tapaista miehitettyä maata. Hän antaisi potkut jokaiselle Hesarin toimittajalle, joka erehtyy kirjoittamaan Viron SNT:stä ”neuvostomiehityksenä”. Laitinen huomaisi pian, että hän olisi Suomen vasemmistolaisin päätoimittaja. Jopa Tiedonantajan päätoimittaja Erkki Susi kysyy Martti Turtolalta, miehitettiinkö Viro?
Suomalaisen median tila on katastrofaalinen. Toimittaja, jolla on muisti tallella, joutuu vielä vasemmalle Tiedonantajastakin.
maanantai 4. toukokuuta 2009
Neuvostoliiton rikoksia osa 2.
(Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Uuden Suomen vaaliblogissa
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/)
Selvennän varmuuden vuoksi, mitä virolainen tarkoittaa, kun hän sanoo neuvostoajasta, että se oli aikaa, kun ”oltiin jumalten kanssa podiumilla”. Olen ymmärtänyt, että lukijani eivät varmasti ole äänestäjiäni, joten voin olla rehellinen. Olen varastanut lausahduksen virolaiselta olympiavoittaja Erika Salumäeltä. Hän on voittanut olympiakultaa sekä Neuvostoliiton että itsenäisen Viron joukkueessa. Häneltä kysyttiin eräässä radio-ohjelmassa, kumpi kulta hänelle oli merkittävämpi, Neuvostoliiton vai Viron? Salumäe vastasi, että Neuvostoliiton. Hän perusteli sitä sillä, että jo lähtiessä Moskovasta Souliin hän tiesi olevansa jotakin. Neuvostoliiton olympiajoukkueen lentokonetta saatteli Mig-hävittäjät. Kun lentokone laskeutui Soulin kentälle, urheilijat kävelivät punaista mattoa pitkin terminaaliin. Heillä oli erikseen vastaanottoseremoniat, erityiskohtelu olympiakylässä, he olivat sankareita ennen kuin olivat kilpailleet ensimmäistäkään kilpailua. Kun kisojen avajaisissa Neuvostoliiton joukkue astui Soulin stadionille, koko 60 000 -päinen katsomo nousi seisomaan ja huusi hurraata. Salumäen mielestä se oli hetki, kun hän tunsi, että he olivat jumalia, jotka olivat laskeutuneet maan päälle. (Tämän saman kohtelun sai tietenkin Yhdysvaltain joukkue.) Olympiakullan voitto Neuvostoliiton joukkueessa oli myös niin iso asia, että Salumäen mukaan hän tiesi ja tunsi koko ajan olevansa ”podiumilla”, jalustalla jo pelkästään televisiokameroiden määrästä. Vastaavasti, kun hän lähti Barcelonaan, hän joutui itse kantamaan polkupyöränsä reittikoneeseen Helsingissä, etsimään taksin Barcelonassa ja olympiakylässä ketään ei kiinnostanut hänen olemassaolonsa. Televisiokamerat eivät edes seuranneet hänen palkintoseremonioitaan niin, että Virossa olisi nähty hänen kultamitalin pokkauksensa. Hän tiesi voittaneensa olympiakultaa vasta Tallinnassa Raatihuoneen torilla järjestetyssä voitonjuhlassa.
Voin vakuuttaa, että 15 vuotta Viroa on vahvistanut minussa vain ja ainoastaan näkemystä, että virolaisilla ei ole pienintäkään syytä mustamaalata Neuvostoliittoa. Virolaisilla ei ollut mitään hätää Neuvostoliitossa. He voivat siellä erinomaisen hyvin. Muutkin kuin olympiamitalistit. Vain virolaisilla natseilla oli rankkaa.
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/)
Selvennän varmuuden vuoksi, mitä virolainen tarkoittaa, kun hän sanoo neuvostoajasta, että se oli aikaa, kun ”oltiin jumalten kanssa podiumilla”. Olen ymmärtänyt, että lukijani eivät varmasti ole äänestäjiäni, joten voin olla rehellinen. Olen varastanut lausahduksen virolaiselta olympiavoittaja Erika Salumäeltä. Hän on voittanut olympiakultaa sekä Neuvostoliiton että itsenäisen Viron joukkueessa. Häneltä kysyttiin eräässä radio-ohjelmassa, kumpi kulta hänelle oli merkittävämpi, Neuvostoliiton vai Viron? Salumäe vastasi, että Neuvostoliiton. Hän perusteli sitä sillä, että jo lähtiessä Moskovasta Souliin hän tiesi olevansa jotakin. Neuvostoliiton olympiajoukkueen lentokonetta saatteli Mig-hävittäjät. Kun lentokone laskeutui Soulin kentälle, urheilijat kävelivät punaista mattoa pitkin terminaaliin. Heillä oli erikseen vastaanottoseremoniat, erityiskohtelu olympiakylässä, he olivat sankareita ennen kuin olivat kilpailleet ensimmäistäkään kilpailua. Kun kisojen avajaisissa Neuvostoliiton joukkue astui Soulin stadionille, koko 60 000 -päinen katsomo nousi seisomaan ja huusi hurraata. Salumäen mielestä se oli hetki, kun hän tunsi, että he olivat jumalia, jotka olivat laskeutuneet maan päälle. (Tämän saman kohtelun sai tietenkin Yhdysvaltain joukkue.) Olympiakullan voitto Neuvostoliiton joukkueessa oli myös niin iso asia, että Salumäen mukaan hän tiesi ja tunsi koko ajan olevansa ”podiumilla”, jalustalla jo pelkästään televisiokameroiden määrästä. Vastaavasti, kun hän lähti Barcelonaan, hän joutui itse kantamaan polkupyöränsä reittikoneeseen Helsingissä, etsimään taksin Barcelonassa ja olympiakylässä ketään ei kiinnostanut hänen olemassaolonsa. Televisiokamerat eivät edes seuranneet hänen palkintoseremonioitaan niin, että Virossa olisi nähty hänen kultamitalin pokkauksensa. Hän tiesi voittaneensa olympiakultaa vasta Tallinnassa Raatihuoneen torilla järjestetyssä voitonjuhlassa.
Voin vakuuttaa, että 15 vuotta Viroa on vahvistanut minussa vain ja ainoastaan näkemystä, että virolaisilla ei ole pienintäkään syytä mustamaalata Neuvostoliittoa. Virolaisilla ei ollut mitään hätää Neuvostoliitossa. He voivat siellä erinomaisen hyvin. Muutkin kuin olympiamitalistit. Vain virolaisilla natseilla oli rankkaa.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Neuvostoliiton rikoksista
(Tämä on julkaistu ensimmäisenä Uuden Suomen vaaliblogissa
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/)
Viroa koskevaa nettikeskustelua ja erityisesti kommentteja seuratessa tulee mieleen, että olihan se Neuvostoliitto sittenkin rikollisvaltio. Neuvostoliiton rikoksista pahin oli se, että se nosti kaksi pientä kansaa Euroopan perslävestä maailmanhistorialliseen merkitykseen. Suomi ja Viro eivät sijaintinsa ja kokonsa puolesta olisi koskaan itse pystyneet omin voimin nousemaan maailmanhistorian valokeilaan, virolaiset suorastaan olivat mukana johtamassa maailmaa. Ei kai kukaan vakavasti asioihin suhtautuva henkilö voi kiistää sitä, että kun Viron todellinen historia kirjoitetaan, Viron ainoa merkittävä hetki maailmanhistoriassa ajoittuu juuri neuvostoaikaan. Neuvostoliiton rikos oli siinä, että nostamalla nämä pienet, syrjäiset kansat jumalten kanssa podiumille, ne ovat kadottaneet täydellisesti todellisuudentajunsa.
Kiinnostavaa oli lukea virolaisten analyysejä amerikkalaisten uusimmasta Venäjä-raportista. Nixon-keskus ja Harvardin yliopiston Belfer-keskus koostivat yhdessä USA:n ja Venäjän suhteita käsittelevän tiekartan, joka luovutettiin sekä USA:n presidentti Barack Obamalle että Venäjän presidentti Dimitri Medvedeville. Raportti korostaa, että parantaakseen suhteitaan Venäjään Yhdysvaltojen tulisi katsoa Baltian maat samalla tavalla Venäjän etupiiriin kuuluviksi kuin Georgia ja Ukraina. Virolaisia säikäytti seikka, etteivät amerikkalaiset muistaneet ollenkaan Baltian maiden kuuluvan Natoon. Tarton yliopiston politologian professori Andres Kasekamp luonnehti asiaa amerikkalaisten huolimattomuusvirheeksi.
http://www.postimees.ee/?id=112948
http://www.postimees.ee/?id=112950
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/)
Viroa koskevaa nettikeskustelua ja erityisesti kommentteja seuratessa tulee mieleen, että olihan se Neuvostoliitto sittenkin rikollisvaltio. Neuvostoliiton rikoksista pahin oli se, että se nosti kaksi pientä kansaa Euroopan perslävestä maailmanhistorialliseen merkitykseen. Suomi ja Viro eivät sijaintinsa ja kokonsa puolesta olisi koskaan itse pystyneet omin voimin nousemaan maailmanhistorian valokeilaan, virolaiset suorastaan olivat mukana johtamassa maailmaa. Ei kai kukaan vakavasti asioihin suhtautuva henkilö voi kiistää sitä, että kun Viron todellinen historia kirjoitetaan, Viron ainoa merkittävä hetki maailmanhistoriassa ajoittuu juuri neuvostoaikaan. Neuvostoliiton rikos oli siinä, että nostamalla nämä pienet, syrjäiset kansat jumalten kanssa podiumille, ne ovat kadottaneet täydellisesti todellisuudentajunsa.
Kiinnostavaa oli lukea virolaisten analyysejä amerikkalaisten uusimmasta Venäjä-raportista. Nixon-keskus ja Harvardin yliopiston Belfer-keskus koostivat yhdessä USA:n ja Venäjän suhteita käsittelevän tiekartan, joka luovutettiin sekä USA:n presidentti Barack Obamalle että Venäjän presidentti Dimitri Medvedeville. Raportti korostaa, että parantaakseen suhteitaan Venäjään Yhdysvaltojen tulisi katsoa Baltian maat samalla tavalla Venäjän etupiiriin kuuluviksi kuin Georgia ja Ukraina. Virolaisia säikäytti seikka, etteivät amerikkalaiset muistaneet ollenkaan Baltian maiden kuuluvan Natoon. Tarton yliopiston politologian professori Andres Kasekamp luonnehti asiaa amerikkalaisten huolimattomuusvirheeksi.
http://www.postimees.ee/?id=112948
http://www.postimees.ee/?id=112950
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
