Maailman kirjat ovat aivan sekaisin Suomessa. Helsingistä löytyy mies nimeltään Movladi Udugov, tsetseeni-islamistien, suorastaan terroristien pääideologi, eikä asia ole edes uutinen Suomen lehdissä! Ei voi muuta kuin todeta, että suomalainen media jatkaa sotapsykoosissa oloaan.
Suomalainen media joutui sotapsykoosiin, kun SAFKA toi tarjottimella sen nenän eteen Sanomataloon venäläisiä nuoria vastustamaan venäläisten sortoa Virossa. Media ei ole vieläkään siitä selvinnyt. Median sotapsykoosi tarkoittaa sitä, että se suoltaa pelkkää sotapropagandaa ja torjuu alkeellisenkin tosiasian.
Nyt sotapsykoosi ilmenee siinä, että Udugovin paljastaja, kirkkoherra Juha Molari joutuu poliisikuulusteluihin. Tilanne on mielisairas. Tunnen häpeää toimittajana. Molari on sitkeydessään ja peräänantamattomuudessaan tehnyt enemmän tutkivan journalistin työtä kuin kukaan toinen koskaan Suomessa. Hän on paljastanut Suomeen pesiytyneen al-Qaeda-tyyppisen solun. Suomesta on käytännössä tulossa terrorismia tukeva maa.
Tämän mahdollistaa Suomessa vallalla oleva Venäjä-viha. Suomen ilmapiirissä on helppo piiloutua erilaisten Venäjän tuhosta unelmoivien järjestöjen joukkoon: Kavkaz Center, PEN-klubi, Finrosforum, Pro Karelia ja niin edelleen, you just name it. Suomessa ei yhtä krimihattupäätä erota muista Venäjä-vihaajista.
Turvalliseksi Suomen tekee terroristeille Heidi Hautala. Tämä Euroopan parlamentin ihmisoikeusvaliokunnan puheenjohtaja on kummitätinä jokaiselle Venäjä-vihaan keskittyneelle organisaatiolle niin Suomessa, Euroopassa kuin Venäjällä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
tiistai 13. heinäkuuta 2010
UM:n luottotoimittajat
Yleisradion toimittaja Jarmo Mäkelä paljasti YLE:n kolumnissaan ”Monitoimimiehiä” mielenkiintoisia asioita Suomen ulkoministeriön luottotoimittajajärjestelmästä. Suomen ja Venäjän lapsikiistojen ollessa kuumimmillaan Suomen ulkoministeriössä tajuttiin, ettei UM:llä ole ensimmäistäkään luottotoimittajaa – ei Suomen mediassa ja vielä vähemmän Venäjän mediassa.
Ulkoministeriön lehdistöosaston päällikkö Petri Tuomi-Nikula oli vastuussa mediasta. Mäkelä kirjoittaa:
”Tämä otti tapauksesta opikseen, ja piti Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan seminaarissa toukokuun alussa esitelmän, jossa sanoi mitä ajatteli. Koska media on suomettumassa uudelleen, on palattava menetelmiin, joista sovellettiin kylmän sodan aikana: jokaisesta toimituksesta etsitään luottomiehet ja -naiset. Nämä pidetään ajan tasalla joko päätoimittajien hiljaisella suostumuksella tai heidän tietämättään. Petri Tuomi-Nikula siirrettiin suurlähettilääksi Roomaan ja sittemmin on pidetty huolta siitä, että tällaisen ajattelun rippeetkin on siivottu ministeriön käytäviltä”, Mäkelä kirjoittaa.
Herää kysymys, miksi luottotoimittajat ovat kiellettyjä? Mikä tässä ajattelussa on sopimatonta?
Eittämättä tulee mieleen se kuuluisa CIA:n Crowleyn lista luottotoimittajista, joiden joukosta löytyi yksi suomalainen nimi: Aatos Erkko. Listalla oli noin 2600 toimittajaa, joiden kautta CIA väitti saavansa ”uutisen kuin uutisen” läpi. He tarjoilivat siis Nato-propagandaansa luottotoimittajiensa kautta maailman lehdistöön. Listan aitous on kiistetty.
Suomen ulkoministeriössäkin on siis täytynyt olla tällainen lista luottotoimittajista, joiden kautta Nato-propagandaa on suollettu Suomen lehdistöön.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että UM:ssä toimii edelleenkin luottotoimittajajärjestelmä. Jouduin Virossa hankaluuksiin protestoidessani Harkun leiriä vastaan, jonne virolaiset alkoivat kerätä karkotettavia venäläisiä. Olin kuvitellut, että Suomen ulkoministeriö olisi estänyt sen, että virolaiset rakensivat keskitysleirin venäläisille juuri ennen maan EU-jäsenyyttä. Sen sijaan UM:n virkamiehet Viron lähetystössä soittivatkin lehtieni päätoimittajille, Hannu Leinoselle Kauppalehteen ja Ari Valjakalle Turun Sanomiin, että toimittaja Hietanen pitää erottaa. Valjakan hermot kestivät, Leinosen eivät. Sain jatkaa Turun Sanomissa. Selväksi tuli, että en varmasti ollut UM:n luottotoimittaja. Suurlähettiläänä oli tuolloin demari Jaakko Blomberg.
Luottotoimittajien joukosta nosti seuraavaksi päätään Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen, joka teki minusta maanpetturin. Sitä ei sitten enää Valjakankaan hermot kestäneet ja yhteistyöni Turun Sanomien kanssa loppui.
Selväksi tuli, että Viron apartheidin takana on Suomen ulkoministeriön kokoomus- ja demarivirkamiehet luottotoimittajiensa kera. Viron rasistinen järjestelmä pysyy pystyssä Suomen ulkoministeriön ja Jarmo Mäkelän kaltaisten toimittajien tuella.
Jarmo Mäkelän kolumnit julkaistaan Apu-lehdessä, Maaseudun Tulevaisuudessa ja Virossa Postimees-lehdessä. Mäkelä jatkaa kolumnistina Jarmo Virmavirran jalanjälkiä antamassa virolaisille uskoa siihen, ettei venäläisten sortamisessa ole mitään väärää.
Kiinnostavaa oli, että Jarmo Mäkelän Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahovia käsittelevän kolumnin otsikko ”Monitoimimiehiä” oli Virossa saanut muodon ”Johan Bäckman mustamaalaa suomalaisia”. Iivikin oli taas herännyt tylsällä puukollaan hyökkäämään johtavaa suomalaista antifasistia vastaan. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka monen maan ulkoministeriön luottotoimittajaa Johan Bäckman kykenee inspiroimaan.
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkimcXTinKm8j2eyJv9gSotWbnV6ILmkIIhhei4Nq-XokmRgVJ0wL8PGsgwKnBY_dwBkz-Z6gaiYNauOoSwW8iCW-dWxGz_Ey35rwfdawIQe8cIMeNnMMQAtUCwr2_VqnVQqtbkjSxx-M/s1600/JarmoM%C3%A4kel%C3%A4YLE06072010.jpg
http://www.postimees.ee/?id=285699
http://www.postimees.ee/?id=286947
P.S. Yle on poistanut Mäkelän kolumnin. Se löytyy tallennettuna vain Juha Molarin sivuilta.
Ulkoministeriön lehdistöosaston päällikkö Petri Tuomi-Nikula oli vastuussa mediasta. Mäkelä kirjoittaa:
”Tämä otti tapauksesta opikseen, ja piti Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan seminaarissa toukokuun alussa esitelmän, jossa sanoi mitä ajatteli. Koska media on suomettumassa uudelleen, on palattava menetelmiin, joista sovellettiin kylmän sodan aikana: jokaisesta toimituksesta etsitään luottomiehet ja -naiset. Nämä pidetään ajan tasalla joko päätoimittajien hiljaisella suostumuksella tai heidän tietämättään. Petri Tuomi-Nikula siirrettiin suurlähettilääksi Roomaan ja sittemmin on pidetty huolta siitä, että tällaisen ajattelun rippeetkin on siivottu ministeriön käytäviltä”, Mäkelä kirjoittaa.
Herää kysymys, miksi luottotoimittajat ovat kiellettyjä? Mikä tässä ajattelussa on sopimatonta?
Eittämättä tulee mieleen se kuuluisa CIA:n Crowleyn lista luottotoimittajista, joiden joukosta löytyi yksi suomalainen nimi: Aatos Erkko. Listalla oli noin 2600 toimittajaa, joiden kautta CIA väitti saavansa ”uutisen kuin uutisen” läpi. He tarjoilivat siis Nato-propagandaansa luottotoimittajiensa kautta maailman lehdistöön. Listan aitous on kiistetty.
Suomen ulkoministeriössäkin on siis täytynyt olla tällainen lista luottotoimittajista, joiden kautta Nato-propagandaa on suollettu Suomen lehdistöön.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että UM:ssä toimii edelleenkin luottotoimittajajärjestelmä. Jouduin Virossa hankaluuksiin protestoidessani Harkun leiriä vastaan, jonne virolaiset alkoivat kerätä karkotettavia venäläisiä. Olin kuvitellut, että Suomen ulkoministeriö olisi estänyt sen, että virolaiset rakensivat keskitysleirin venäläisille juuri ennen maan EU-jäsenyyttä. Sen sijaan UM:n virkamiehet Viron lähetystössä soittivatkin lehtieni päätoimittajille, Hannu Leinoselle Kauppalehteen ja Ari Valjakalle Turun Sanomiin, että toimittaja Hietanen pitää erottaa. Valjakan hermot kestivät, Leinosen eivät. Sain jatkaa Turun Sanomissa. Selväksi tuli, että en varmasti ollut UM:n luottotoimittaja. Suurlähettiläänä oli tuolloin demari Jaakko Blomberg.
Luottotoimittajien joukosta nosti seuraavaksi päätään Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen, joka teki minusta maanpetturin. Sitä ei sitten enää Valjakankaan hermot kestäneet ja yhteistyöni Turun Sanomien kanssa loppui.
Selväksi tuli, että Viron apartheidin takana on Suomen ulkoministeriön kokoomus- ja demarivirkamiehet luottotoimittajiensa kera. Viron rasistinen järjestelmä pysyy pystyssä Suomen ulkoministeriön ja Jarmo Mäkelän kaltaisten toimittajien tuella.
Jarmo Mäkelän kolumnit julkaistaan Apu-lehdessä, Maaseudun Tulevaisuudessa ja Virossa Postimees-lehdessä. Mäkelä jatkaa kolumnistina Jarmo Virmavirran jalanjälkiä antamassa virolaisille uskoa siihen, ettei venäläisten sortamisessa ole mitään väärää.
Kiinnostavaa oli, että Jarmo Mäkelän Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahovia käsittelevän kolumnin otsikko ”Monitoimimiehiä” oli Virossa saanut muodon ”Johan Bäckman mustamaalaa suomalaisia”. Iivikin oli taas herännyt tylsällä puukollaan hyökkäämään johtavaa suomalaista antifasistia vastaan. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka monen maan ulkoministeriön luottotoimittajaa Johan Bäckman kykenee inspiroimaan.
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkimcXTinKm8j2eyJv9gSotWbnV6ILmkIIhhei4Nq-XokmRgVJ0wL8PGsgwKnBY_dwBkz-Z6gaiYNauOoSwW8iCW-dWxGz_Ey35rwfdawIQe8cIMeNnMMQAtUCwr2_VqnVQqtbkjSxx-M/s1600/JarmoM%C3%A4kel%C3%A4YLE06072010.jpg
http://www.postimees.ee/?id=285699
http://www.postimees.ee/?id=286947
P.S. Yle on poistanut Mäkelän kolumnin. Se löytyy tallennettuna vain Juha Molarin sivuilta.
torstai 29. huhtikuuta 2010
SAFKA valitti Ylen Viro-vääristelystä
SAFKA valitti eilisestä Yleisradion A-studion ohjelmasta, jossa jälleen kerran vääristeltiin ja vähäteltiin Viron venäläisten asemaa. Ohjelma antoi mielikuvan, että Viron venäläiset ovat toisen luokan kansalaisia, kun he todellisuudessa eivät ole minkään luokan kansalaisia. Yleisradio (kuten koko muukin suomalainen media) jättää järjestelmällisesti kertomatta, että osalla venäläisistä ei ole minkään valtakunnan kansalaisuutta ja Virossa on yhä noin 250 tuhatta venäläistä ulkopuolella poliittisten prosessien.
Valitus lähti Yleisradion johdon lisäksi Suomen ja Viron Venäjän suurlähetystöille sekä ETYJ:in vähemmistövaltuutetulle Virossa.
(http://antifasistit.blogspot.com/2010/04/yleisradion-viro-vaaristeltya.html)
Edellisen kerran Yleisradio sortui samanlaiseen vääristelyyn heti pronssimellakoiden jälkeen. Tuolloin toimittaja Risto Makkonen veti englanninkielisen lähetyksen Brysselissä, jossa ohjelmassa läsnä olleet suomalaiset Olli Rehnin johdolla antoivat muille EU-parlamentaarikoille mielikuvan, että Baltian venäläisillä on sekä Viron että Latvian kansalaisuus. Suomalaisten viesti oli, että ongelmana on vain se, etteivät venäläiset suostu käyttäytymään kansalaisuuden edellyttämällä tavalla.
Näin ei voi enää jatkua. Yleisradio ei voi manifestoida ammattitaidottomuutta. Yleisradion kuuluu varmistaa, että Viron venäläisistä juttuja tekevät toimittajat ovat perillä asioista. Jutun voi säännöllisesti aloittaa toistamalla faktat eli että Virossa yli 200 tuhatta venäläistä on ulkopuolella poliittisten prosessien. Heistä ei-kansalaisia on noin 109 tuhatta ja Venäjän tai muun IVY-maan kansalaisia 110-140 tuhatta. Joka tätä ei opi, saakoon kenkää.
Saksassa puolestaan pronssimellakassa poliisin jalkoihin jäänyt saksalainen Karl Krugmann hyökkää Viron viranomaisia vastaan heidän kyvyttömyydestään tuoda oikeuteen Dmitri Ganinin tappajia. Hänen vetoomuksensa on lähtenyt Viron suurlähetystöön Saksassa, Saksan ulkoasianvaliokunnalle sekä EU-parlamentaarikoille, Tatjana Zdanokalle ja Gabriela Zimmerille. Virolaiset ja saksalaiset lehdet ovat myös päässeet tutustumaan vetoomuksen sisältöön. (http://www.ekspress.ee/news/paevauudised/eestiuudised/saksamaal-taunitakse-pronksioo-uurimist.d?id=30726761)
Viron venäläinen Sergei Ivanov puolestaan tämän päiväisessä artikkelissaan Eesti Päevalehdessä toteaa virolaisten päässeen päämääräänsä. Otsikko on paljon puhuva: ”Pääsimmekin eroon venäläisistä”. Hän tutkii venäläisten määrää Viron hallintokoneistossa ja toteaa, että venäläiset on puhdistettu kokonaan ministeriöistä ja muista virastoista. Hän siteeraa erästä virolaista nationalistitoimittajaa, joka muutama vuosi sitten tekopyhästi valitteli: ”Kuulostaa omituiselta, mutta ei meidän pidäkään tehdä integraation eteen mitään. Jos jotakin, niin hiukan teatteria EU:lle (ja USA:lle).”
Ivanovin ennuste on synkkä. Venäläisistä kehittyy Viroon etninen alaluokka, joka pitää virolaiset jatkuvassa Venäjän pelossa. (http://www.epl.ee/artikkel/575832)
Valitus lähti Yleisradion johdon lisäksi Suomen ja Viron Venäjän suurlähetystöille sekä ETYJ:in vähemmistövaltuutetulle Virossa.
(http://antifasistit.blogspot.com/2010/04/yleisradion-viro-vaaristeltya.html)
Edellisen kerran Yleisradio sortui samanlaiseen vääristelyyn heti pronssimellakoiden jälkeen. Tuolloin toimittaja Risto Makkonen veti englanninkielisen lähetyksen Brysselissä, jossa ohjelmassa läsnä olleet suomalaiset Olli Rehnin johdolla antoivat muille EU-parlamentaarikoille mielikuvan, että Baltian venäläisillä on sekä Viron että Latvian kansalaisuus. Suomalaisten viesti oli, että ongelmana on vain se, etteivät venäläiset suostu käyttäytymään kansalaisuuden edellyttämällä tavalla.
Näin ei voi enää jatkua. Yleisradio ei voi manifestoida ammattitaidottomuutta. Yleisradion kuuluu varmistaa, että Viron venäläisistä juttuja tekevät toimittajat ovat perillä asioista. Jutun voi säännöllisesti aloittaa toistamalla faktat eli että Virossa yli 200 tuhatta venäläistä on ulkopuolella poliittisten prosessien. Heistä ei-kansalaisia on noin 109 tuhatta ja Venäjän tai muun IVY-maan kansalaisia 110-140 tuhatta. Joka tätä ei opi, saakoon kenkää.
Saksassa puolestaan pronssimellakassa poliisin jalkoihin jäänyt saksalainen Karl Krugmann hyökkää Viron viranomaisia vastaan heidän kyvyttömyydestään tuoda oikeuteen Dmitri Ganinin tappajia. Hänen vetoomuksensa on lähtenyt Viron suurlähetystöön Saksassa, Saksan ulkoasianvaliokunnalle sekä EU-parlamentaarikoille, Tatjana Zdanokalle ja Gabriela Zimmerille. Virolaiset ja saksalaiset lehdet ovat myös päässeet tutustumaan vetoomuksen sisältöön. (http://www.ekspress.ee/news/paevauudised/eestiuudised/saksamaal-taunitakse-pronksioo-uurimist.d?id=30726761)
Viron venäläinen Sergei Ivanov puolestaan tämän päiväisessä artikkelissaan Eesti Päevalehdessä toteaa virolaisten päässeen päämääräänsä. Otsikko on paljon puhuva: ”Pääsimmekin eroon venäläisistä”. Hän tutkii venäläisten määrää Viron hallintokoneistossa ja toteaa, että venäläiset on puhdistettu kokonaan ministeriöistä ja muista virastoista. Hän siteeraa erästä virolaista nationalistitoimittajaa, joka muutama vuosi sitten tekopyhästi valitteli: ”Kuulostaa omituiselta, mutta ei meidän pidäkään tehdä integraation eteen mitään. Jos jotakin, niin hiukan teatteria EU:lle (ja USA:lle).”
Ivanovin ennuste on synkkä. Venäläisistä kehittyy Viroon etninen alaluokka, joka pitää virolaiset jatkuvassa Venäjän pelossa. (http://www.epl.ee/artikkel/575832)
tiistai 29. syyskuuta 2009
Polanski ja muisti
(http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/09/29/polanski-ja-muisti/)
Uutinen Polanskin pidätyksestä Sveitsissä järkytti. Ennen kaikkea siksi, että toimittajat kirjoittivat Polanskin raiskanneen ja huumanneen alaikäisen tytön. Minulla oli aivan toinen muistikuva. Kerroin tädilleni puolukkametsässä Kuusamossa, että tytön äitihän suorastaan paritti tyttöä Polanskille. Muistini mukaan Polanski myös istui tuomiota vankilassa. Tämä muistikuva osoittautui vääräksi, mutta siitä myöhemmin.
Päätin ensi töikseni Tallinnaan palattuani lukea Polanskin elämäkerrasta hänen versionsa tapahtumien kulusta Los Angelesissa vuonna 1977. Käsittämätöntä muuten, että sanomalehdistöstä ovat kadonneet ikäpolveni toimittajat, jotka olisivat voineet omasta muististaan epäillä syytöksiä. Uutisessa siteerattiin englantilaista Daily Telegraphia, jotta asialle saatiin vakuuttavuutta. Suomestakin olisi löytynyt tietoa riittävästi, jos toimittajilla vain olisi muisti. En tarkoita tällä sitä, että Polanskin versio olisi ainoa oikea, mutta ainakin yhtä oikea kuin syytökset raiskauksesta ja huumaamisesta.
Omat muistikuvani eivät olleet täsmällisiä. Pidän Polanskista, joten mielelläni ymmärrän häntä. Erityisesti pidän Polanskin elokuvista Chinatown ja Frantic. Muut elokuvat ovat liian taiteellisia eivätkä ole minun makuuni. Minusta tuli Polanski-fani vasta luettuani hänen elämänkertansa Roman. Suomeksi sen julkaisi WSOY vuonna 1984. Se on sukua toisen hölökikkelin, Klaus Kinskin elämäkerralle. Kumpaakaan herraa ei vaivaa turha moralismi. Oma muistikuvani tuosta ajasta on vähän samanlainen. Vanhan kuppilassa ystävättäreni kysyi, että pitääkö sellaiselle miehelle sanoa ”hei”, jonka kanssa on ollut sängyssä? Sellaista se oli, viattomuuden aika.
Tällä kertaa en siis aio puolustaa Viron venäläisiä vaan hölökikkeleitä. Pidän mielessä sen, että on sopimatonta ja rikollista sekaantua alaikäiseen. Mutta siltikin Polanskin versio tapahtumien kulusta on varsin mielenkiintoinen.
Muistelmissa Sandrana esiintyvä tyttö haluaa malliksi. Hänen äitinsä Jane on erityisen otettu, kun saa tyttönsä kuuluisan elokuvaohjaajan valokuvattavaksi Voguen joulunumeroon. Äitikin on vähän tyrkyllä. Sandran isosisko makaa puolestaan jonkun Polanskin tutun kanssa, kuuluisa mies hänkin. Sitä kautta Sandra löytyi.
Polanskilla on syynsä varsin yksityiskohtaisesti muistaa Sandran sanomiset ja tekemiset. Tämä Lolita rehentelee seksuaalisilla kokemuksillaan mainostaen olleensa sukupuoliyhteydessä ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana. Vaikka kuinka olisi hölökikkeli, mielestäni Polanskilla olisi pitänyt tässä kohden hälytyskellojen soida, mutta ei. Se seksuaalinen kiihko, niin kuin Polanski selittää elämänjanoaan. Sandra yrittää tehdä vaikutuksen aikuiseen mieheen ja onnistuu. Polanski ei jätä kertomatta, montako kertaa Sandra riisuu puseronsa pyytämättä ja esittelee sieviä rintojaan. Nuoret naiset ovat kauniita, minä tiedän sen.
Kuvaussessio Jack Nicholsonin uima-altaalla on oma lukunsa. Sandra ei taaskaan malta pitää vaatteita päällään ja riisuu enemmän kuin on tarpeen. Sandra ehdottaa Nicholsonin viinojen juontia eli shampanjapullon avaamista jääkaapista. Pullo jää puolilleen ja siitä kaadetaan kolme lasia, yksi myös Nicholsonin talon oven aukaisseelle naapurille. Polanski painottaa muistelmissaan, miten vähän alkoholia käytettiin tuona kuvaussessiona. Myöskään huumeita ei Polanskin mukaan käytetty. Tuon ajan lempihuume oli Quaalude, jota sekä Sandra että hänen siskonsa mielellään nappailivat. Tai niin Sandra kehuskeli.
Polanski osaa kuvata Lolitansa muistelmissaan niin, ettei tytön suostuvaisuudesta jää pienintäkään epäilystä. Nicholsonin naisystävä Anjelica Huston oli tullut kotiin kesken kuuluisan kohtauksen eli sen niin sanotun seksiin pakottamisen. Polanski kehtaa muistaa, miten Sandra kesken rakastelun säikähtää sisäpuhelimen ääntä, mutta rauhoittuu, kun tajuaa, ettei rakastavaisten piilopaikkaan ole ketään tulossa. Että se hölökikkeli muistaa senkin eli ei jätä naiselle viikunanlehteäkään puolustukseksi.
Tarinan loppu on painajaismaista luettavaa. Polanskin pettävät kaikki mahdolliset tahot. Vogue vetäytyy ensimmäisenä väittäen, ettei sillä ollut sopimusta Polanskin kanssa valokuvista. Anjelica Huston olisi voinut todistaa oikeudessa Polanskin puolesta, mutta hänkin vetäytyy. Kotietsinnässä hänen luotaan on löydetty hiukan kokaiinia. Hän tekee poliisin kanssa sopimuksen, ettei todista Polanskin puolesta ja vapautuu huumesyytöksistä. Polanski on syystäkin katkera.
Polanski viettää tutkintavankeudessa 42 päivää. Hänen vankila-aikansa teki vaikutuksen. Polanski alkoi vankilassa siivoojaksi, hän hölkkäsi, punnersi ja kirjoitti. Uskomatonta luettavaa. Masennuksesta kärsivän Suomen kansan olisi syytä tutustua Polanskin kykyyn selvitä hirveistä elämäntilanteista. Hän ei tunne sellaista sanaa kuin masennus!
Polanskin pidätys ja yli kolmekymmentä vuotta vanhan epäsiveähkön seksisuhteen esiin nostaminen paljastaa, että elämme puritaanista aikaa. Polanski muuten vihjaa muistelmissaan, että Sandralla olisi ollut suhde isäpuoleensa. Se tästä saippuaoopperasta nyt vielä puuttuu.
Uutinen Polanskin pidätyksestä Sveitsissä järkytti. Ennen kaikkea siksi, että toimittajat kirjoittivat Polanskin raiskanneen ja huumanneen alaikäisen tytön. Minulla oli aivan toinen muistikuva. Kerroin tädilleni puolukkametsässä Kuusamossa, että tytön äitihän suorastaan paritti tyttöä Polanskille. Muistini mukaan Polanski myös istui tuomiota vankilassa. Tämä muistikuva osoittautui vääräksi, mutta siitä myöhemmin.
Päätin ensi töikseni Tallinnaan palattuani lukea Polanskin elämäkerrasta hänen versionsa tapahtumien kulusta Los Angelesissa vuonna 1977. Käsittämätöntä muuten, että sanomalehdistöstä ovat kadonneet ikäpolveni toimittajat, jotka olisivat voineet omasta muististaan epäillä syytöksiä. Uutisessa siteerattiin englantilaista Daily Telegraphia, jotta asialle saatiin vakuuttavuutta. Suomestakin olisi löytynyt tietoa riittävästi, jos toimittajilla vain olisi muisti. En tarkoita tällä sitä, että Polanskin versio olisi ainoa oikea, mutta ainakin yhtä oikea kuin syytökset raiskauksesta ja huumaamisesta.
Omat muistikuvani eivät olleet täsmällisiä. Pidän Polanskista, joten mielelläni ymmärrän häntä. Erityisesti pidän Polanskin elokuvista Chinatown ja Frantic. Muut elokuvat ovat liian taiteellisia eivätkä ole minun makuuni. Minusta tuli Polanski-fani vasta luettuani hänen elämänkertansa Roman. Suomeksi sen julkaisi WSOY vuonna 1984. Se on sukua toisen hölökikkelin, Klaus Kinskin elämäkerralle. Kumpaakaan herraa ei vaivaa turha moralismi. Oma muistikuvani tuosta ajasta on vähän samanlainen. Vanhan kuppilassa ystävättäreni kysyi, että pitääkö sellaiselle miehelle sanoa ”hei”, jonka kanssa on ollut sängyssä? Sellaista se oli, viattomuuden aika.
Tällä kertaa en siis aio puolustaa Viron venäläisiä vaan hölökikkeleitä. Pidän mielessä sen, että on sopimatonta ja rikollista sekaantua alaikäiseen. Mutta siltikin Polanskin versio tapahtumien kulusta on varsin mielenkiintoinen.
Muistelmissa Sandrana esiintyvä tyttö haluaa malliksi. Hänen äitinsä Jane on erityisen otettu, kun saa tyttönsä kuuluisan elokuvaohjaajan valokuvattavaksi Voguen joulunumeroon. Äitikin on vähän tyrkyllä. Sandran isosisko makaa puolestaan jonkun Polanskin tutun kanssa, kuuluisa mies hänkin. Sitä kautta Sandra löytyi.
Polanskilla on syynsä varsin yksityiskohtaisesti muistaa Sandran sanomiset ja tekemiset. Tämä Lolita rehentelee seksuaalisilla kokemuksillaan mainostaen olleensa sukupuoliyhteydessä ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana. Vaikka kuinka olisi hölökikkeli, mielestäni Polanskilla olisi pitänyt tässä kohden hälytyskellojen soida, mutta ei. Se seksuaalinen kiihko, niin kuin Polanski selittää elämänjanoaan. Sandra yrittää tehdä vaikutuksen aikuiseen mieheen ja onnistuu. Polanski ei jätä kertomatta, montako kertaa Sandra riisuu puseronsa pyytämättä ja esittelee sieviä rintojaan. Nuoret naiset ovat kauniita, minä tiedän sen.
Kuvaussessio Jack Nicholsonin uima-altaalla on oma lukunsa. Sandra ei taaskaan malta pitää vaatteita päällään ja riisuu enemmän kuin on tarpeen. Sandra ehdottaa Nicholsonin viinojen juontia eli shampanjapullon avaamista jääkaapista. Pullo jää puolilleen ja siitä kaadetaan kolme lasia, yksi myös Nicholsonin talon oven aukaisseelle naapurille. Polanski painottaa muistelmissaan, miten vähän alkoholia käytettiin tuona kuvaussessiona. Myöskään huumeita ei Polanskin mukaan käytetty. Tuon ajan lempihuume oli Quaalude, jota sekä Sandra että hänen siskonsa mielellään nappailivat. Tai niin Sandra kehuskeli.
Polanski osaa kuvata Lolitansa muistelmissaan niin, ettei tytön suostuvaisuudesta jää pienintäkään epäilystä. Nicholsonin naisystävä Anjelica Huston oli tullut kotiin kesken kuuluisan kohtauksen eli sen niin sanotun seksiin pakottamisen. Polanski kehtaa muistaa, miten Sandra kesken rakastelun säikähtää sisäpuhelimen ääntä, mutta rauhoittuu, kun tajuaa, ettei rakastavaisten piilopaikkaan ole ketään tulossa. Että se hölökikkeli muistaa senkin eli ei jätä naiselle viikunanlehteäkään puolustukseksi.
Tarinan loppu on painajaismaista luettavaa. Polanskin pettävät kaikki mahdolliset tahot. Vogue vetäytyy ensimmäisenä väittäen, ettei sillä ollut sopimusta Polanskin kanssa valokuvista. Anjelica Huston olisi voinut todistaa oikeudessa Polanskin puolesta, mutta hänkin vetäytyy. Kotietsinnässä hänen luotaan on löydetty hiukan kokaiinia. Hän tekee poliisin kanssa sopimuksen, ettei todista Polanskin puolesta ja vapautuu huumesyytöksistä. Polanski on syystäkin katkera.
Polanski viettää tutkintavankeudessa 42 päivää. Hänen vankila-aikansa teki vaikutuksen. Polanski alkoi vankilassa siivoojaksi, hän hölkkäsi, punnersi ja kirjoitti. Uskomatonta luettavaa. Masennuksesta kärsivän Suomen kansan olisi syytä tutustua Polanskin kykyyn selvitä hirveistä elämäntilanteista. Hän ei tunne sellaista sanaa kuin masennus!
Polanskin pidätys ja yli kolmekymmentä vuotta vanhan epäsiveähkön seksisuhteen esiin nostaminen paljastaa, että elämme puritaanista aikaa. Polanski muuten vihjaa muistelmissaan, että Sandralla olisi ollut suhde isäpuoleensa. Se tästä saippuaoopperasta nyt vielä puuttuu.
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Ministeri ei voi kaatua Venäjään
Amerikkalainen kirjailija Truman Capote on innoittanut toimittajien työhön selkeän ohjeen: ”Don´t get emotionally involved.” Eli ei saa sitoutua jutun kohteisiin tunteella. Capote teki kirjansa ”Kylmäverisesti” niin tunteella, ettei sen koommin kyennyt kirjoittamaan mitään. Minun tietojeni mukaan tähän samaan ansaan lankesi Pietarissa lapsikaappauksia hoitanut konsuli Simo Pietiläinen. Hän oli hoitanut Antonin tapausta niin sitoutuneena tämän isän tunteisiin, että ymmärrettyään Antonin isän joutuvan Venäjällä vankilaan mahdollisesti jopa 15 vuodeksi ja kuolevan siellä, teki omat johtopäätöksensä. Ilman toimintaohjetta.
Johan Bäckman on omilla kirjoituksillaan paljastanut, miten heikossa kantimissa suomalainen journalismi on. Johan B. on käytännössä kyennyt tuottamaan asiaan aina uuden käänteen ja vastannut uusista paljastuksista. Venäjän nootin jälkeen on selvää, että joku lähtee. Lähteekö konsuli Olli Perheentupa vai ulkoministeri Aleksander Stubb, sen ratkaisevat toimittajat paljastuksillaan. Isä ja poika olivat kolme viikkoa konsulaatin tiloissa, joten on selvää, että erilaisia keskusteluja on käyty. Valtionjohto on sekaantunut asiaan, mutta miten? Se pitäisi toimittajien selvittää. Jos ne viitsisivät, mutta kun eivät viitsi.
Ilkka Kanerva oli edellinen kokoomusministeri, jonka toimittajat kaatoivat. Kanerva kuuluu Paavo Väyrysen kanssa niihin viimeisiin mohikaaneihin, jotka eivät ole kompromentoineet itseänsä idän suhteen. Kumpikaan ei puhu pahaa Venäjästä tai sen menneisyydestä Neuvostoliitosta. Koko toimittajakaarti ei mitään muuta osaakaan. Kanerva edusti toimittajille niin sanottua suomettunutta Suomea, joka oli saatava ulos. Sen sijaan Aleksander Stubb on ilmoittanut, ettei hän edes käynyt koskaan Neuvostoliitossa. Toimittajien maailmassa kansallinen etu ja kansallinen turvallisuus vaatii nyt, ettei ministeri kaadu Venäjään. Sen takia he vaikenevat Anton-skandaalin eivätkä tutki, kuka tiesi, mitä tiesi ja millaisia ohjeita antoi....
Skandaalin vakavuus paljastuu vasta sitten, kun nähdään, tuleeko Putin kylään? Ilman tankkeja, valtiovierailulle.
Siteeraan lopuksi ystäväni Petri Krohnin lausahdusta: ”Tisu ja pilu voi kaataa ministerin, Venäjä ei!”
Johan Bäckman on omilla kirjoituksillaan paljastanut, miten heikossa kantimissa suomalainen journalismi on. Johan B. on käytännössä kyennyt tuottamaan asiaan aina uuden käänteen ja vastannut uusista paljastuksista. Venäjän nootin jälkeen on selvää, että joku lähtee. Lähteekö konsuli Olli Perheentupa vai ulkoministeri Aleksander Stubb, sen ratkaisevat toimittajat paljastuksillaan. Isä ja poika olivat kolme viikkoa konsulaatin tiloissa, joten on selvää, että erilaisia keskusteluja on käyty. Valtionjohto on sekaantunut asiaan, mutta miten? Se pitäisi toimittajien selvittää. Jos ne viitsisivät, mutta kun eivät viitsi.
Ilkka Kanerva oli edellinen kokoomusministeri, jonka toimittajat kaatoivat. Kanerva kuuluu Paavo Väyrysen kanssa niihin viimeisiin mohikaaneihin, jotka eivät ole kompromentoineet itseänsä idän suhteen. Kumpikaan ei puhu pahaa Venäjästä tai sen menneisyydestä Neuvostoliitosta. Koko toimittajakaarti ei mitään muuta osaakaan. Kanerva edusti toimittajille niin sanottua suomettunutta Suomea, joka oli saatava ulos. Sen sijaan Aleksander Stubb on ilmoittanut, ettei hän edes käynyt koskaan Neuvostoliitossa. Toimittajien maailmassa kansallinen etu ja kansallinen turvallisuus vaatii nyt, ettei ministeri kaadu Venäjään. Sen takia he vaikenevat Anton-skandaalin eivätkä tutki, kuka tiesi, mitä tiesi ja millaisia ohjeita antoi....
Skandaalin vakavuus paljastuu vasta sitten, kun nähdään, tuleeko Putin kylään? Ilman tankkeja, valtiovierailulle.
Siteeraan lopuksi ystäväni Petri Krohnin lausahdusta: ”Tisu ja pilu voi kaataa ministerin, Venäjä ei!”
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Evening Standard ja Marlekov
Mitä yhteistä on englantilaisella sanomalehdellä The Evening Standardilla ja Moskovassa ammutulla asianajaja Stanislav Marlekovilla? Boris Berezovski.
Mielenkiintoinen uutinen Englannista. Venäläinen miljardööri Aleksandr Lebedev ostaa sikäläisen sanomalehden, The Evening Standardin. Uusi omistaja ei ole aivan uunituore lehden omistaja. Hän omistaa Venäjällä osan lehdestä, jonka nimi on Novaja Gazeta. Me tiedämme jo vanhastaan, että Novaja Gazetan kuuluisin toimittaja oli edesmennyt, ammuttu Anna Politkovskaja.
Lebedevillä on KGB-tausta. Kiinnostava kysymys on, ketkä ovat Lebedevin tukijoukot Lontoossa? Miten hän suhtautuu Moskova-vastaiseen terroristisoluun, Boris Berezovskiin ja Ahmed Zakajeviin? Onko hän heidän kaveri?
Boris Berezovskin nimi oli esillä jo Politkovskajan murhan yhteydessä. Hän on ilmoittanut haluavansa kaapata vallan Venäjällä. Mikään ei ole ollut tehokkaampaa Venäjän mustamaalausta kuin ihmisoikeustaistelijoiden murhaaminen ja murhauttaminen. Entisenä lehtimogulina Berezovski tietää, miten tärkeää on omistaa lehti, että voi edistää omaa asiaansa. Berezovski osaa oivallisesti käydä Venäjän vastaista taistelua lännen mediassa. Hän tietää, miten russofobia kukkii lehdistössä maailmanlaajuisesti. Millekään uutiselle ei ole niin helppo löytää palstatilaa kuin Venäjällä tapahtuville toimittajamurhille tai niin sanottujen ihmisoikeustaistelijoiden kiusaamisille. Esitin jo Politkovskajan murhan yhteydessä epäilyn, että murhan takana on taistelu Venäjästä ja tilaaja on Boris Berezovski. Juttu julkaistiin Journalistilehdessä.
Kiinnostavaa, että aikana, kun printtimedia alkaa voida yhä huonommin, venäläinen investoi sanomalehdistöön Englannissa. Lehden ostajalla täytyy olla hurja usko median merkitykseen tai sitten hän tietää saavansa sinne uutisia. Kuten nyt Stanislav Marlekovin murha! Vaikea uskoa, että lehtikauppa olisi syntynyt ilman konsultointia Boris Berezovskin kanssa. Talouslaman iskiessä myös Venäjälle Berezovski näkee taas tilaisuutensa tulleen ryhtyä epästabiloimaan Venäjää murhauttamalla viattomia. Lehti Englannissa on erinomainen valtataistelun apuväline. Tulemme lukemaan entistä Venäjä-vastaisempaa englanninkielistä lehteä.
Media alkaa olla täydellisesti valjastettu informaatiosotaan. Journalismi katoaa.
Mielenkiintoinen uutinen Englannista. Venäläinen miljardööri Aleksandr Lebedev ostaa sikäläisen sanomalehden, The Evening Standardin. Uusi omistaja ei ole aivan uunituore lehden omistaja. Hän omistaa Venäjällä osan lehdestä, jonka nimi on Novaja Gazeta. Me tiedämme jo vanhastaan, että Novaja Gazetan kuuluisin toimittaja oli edesmennyt, ammuttu Anna Politkovskaja.
Lebedevillä on KGB-tausta. Kiinnostava kysymys on, ketkä ovat Lebedevin tukijoukot Lontoossa? Miten hän suhtautuu Moskova-vastaiseen terroristisoluun, Boris Berezovskiin ja Ahmed Zakajeviin? Onko hän heidän kaveri?
Boris Berezovskin nimi oli esillä jo Politkovskajan murhan yhteydessä. Hän on ilmoittanut haluavansa kaapata vallan Venäjällä. Mikään ei ole ollut tehokkaampaa Venäjän mustamaalausta kuin ihmisoikeustaistelijoiden murhaaminen ja murhauttaminen. Entisenä lehtimogulina Berezovski tietää, miten tärkeää on omistaa lehti, että voi edistää omaa asiaansa. Berezovski osaa oivallisesti käydä Venäjän vastaista taistelua lännen mediassa. Hän tietää, miten russofobia kukkii lehdistössä maailmanlaajuisesti. Millekään uutiselle ei ole niin helppo löytää palstatilaa kuin Venäjällä tapahtuville toimittajamurhille tai niin sanottujen ihmisoikeustaistelijoiden kiusaamisille. Esitin jo Politkovskajan murhan yhteydessä epäilyn, että murhan takana on taistelu Venäjästä ja tilaaja on Boris Berezovski. Juttu julkaistiin Journalistilehdessä.
Kiinnostavaa, että aikana, kun printtimedia alkaa voida yhä huonommin, venäläinen investoi sanomalehdistöön Englannissa. Lehden ostajalla täytyy olla hurja usko median merkitykseen tai sitten hän tietää saavansa sinne uutisia. Kuten nyt Stanislav Marlekovin murha! Vaikea uskoa, että lehtikauppa olisi syntynyt ilman konsultointia Boris Berezovskin kanssa. Talouslaman iskiessä myös Venäjälle Berezovski näkee taas tilaisuutensa tulleen ryhtyä epästabiloimaan Venäjää murhauttamalla viattomia. Lehti Englannissa on erinomainen valtataistelun apuväline. Tulemme lukemaan entistä Venäjä-vastaisempaa englanninkielistä lehteä.
Media alkaa olla täydellisesti valjastettu informaatiosotaan. Journalismi katoaa.
tiistai 15. tammikuuta 2008
Hariri, Jushtshenko, Politkovskaja....
(Julkaistu Journalisti-lehdessä 3.11. 2006 otsikolla:
Politkovskaja-myytti Venäjän ulkopuolelta
Otsikon muutos Journalisti-lehden)
Suomalaiset Moskovan kirjeenvaihtajat epäonnistuivat kahdessa asiassa. He eivät onnistuneet välittämään Suomeen tietoa siitä, miksi Anna Politkovskaja oli täysin yhdentekevä venäläisille ja toiseksi, minkälaisia spekulaatioita venäläisissä lehdissä esitettiin hänen murhaajistaan.
Mediassa syntyy välillä omituisia ilmiöitä. Joku asia on ulkomailla tärkeä, mutta maan sisällä sillä ei ole juurikaan katetta. Kun amerikkalainen lehti, The Washington Post julkaisi vuonna 2005 Suomesta artikkelin, lehden internetpalstoilla syntyi kiivas keskustelu pakkoruotsin asemasta Suomessa. Suomalaiset dissidentit käyttivät vapaan maailman vapaata lehdistöä kertoakseen, kuinka Suomessa sorretaan pakkoruotsin vastustajia. Amerikkalaisesta näkökulmasta näytti, että Suomen pahin ongelma on pakkoruotsi ja sen vastustajia vaiennetaan Suomessa. Suomalaisessa todellisuudessa asiasta ei juurikaan keskustella, koska pakkoruotsi on valtaosalle suomalaisista täysin yhdentekevä kysymys.
Vastaavalla tavalla Anna Politkovskaja edusti lännessä asioita, joilla ei ole venäläisessä todellisuudessa katetta. Myyttiä hänen sensuroinnistaan rakennettiin ennen kaikkea Venäjän ulkopuolella.
Käsialan
tunnistaa
Maailmalla on tapahtunut viime vuosina kolme samanlaisella käsikirjoituksella tehtyä selvittämätöntä rikosta: Ukrainan presidenttiehdokas Viktor Jushtshenkon myrkyttäminen, Libanonin ex-pääministeri Rafik al-Haririn murha ja nyt toimittaja Anna Politkovskajan murha. Yhteistä näille ”provokaatioille” on se, että ne ovat saaneet tietyn tahon näyttämään heti syylliseltä. Haririn murhasta epäiltiin heti Syyriaa, Jushtshenkon myrkyttämisestä Venäjää ja Politkovskajan kohdalla mennään jo suoraan presidentti Putiniin. Kaikissa tapauksessa voi kysyä, onko tämä ilmeinen epäilyksen kohde oikea syyllinen.
Venäläinen Kommersant-lehti lähti hakemaan Politkovskajan murhaajaa Putinin vihamiehistä. Ensimmäisenä vastaan tuli Putinin kilpailija ja venäläisen lehti-imperiumin entinen omistaja, Lontoossa maanpaossa elävä Boris Berezovski. Berezovskin tappiota Venäjän sisäisessä valtataistelussa ja lehti-imperiumin kukistumista seurattiin lännessä kuin vapaan lehdistön kuolemaa Venäjällä. Hän jos kuka ymmärsi Anna Politkovskajan arvon marttyyrinä lännen lehdistössä. Venäjän sisällä tätä ei ymmärretty.
Hollywoodkin
epäilee jo
Berezovskin rahoilla voisi palkata kenet tahansa palkkamurhaajaksi. Mielenkiintoinen kysymys onkin, kuka tekee likaisen työn? Työn taitavuus viittaa perinteisiin epäiltyihin, FSB, CIA, MI6 ja Mossad. Ukrainan ja Libanonin tapausten samankaltaisuus saakin salaliittoteoreetikon kysymään, voisiko Berezovski olla myös näiden attentaattien takana.
George Clooneyn tähdittämä, entisen CIA-agentin Robert Baerin kirjaan löyhästi pohjaava Syriana-elokuva esitti mielenkiintoisen näkökulman CIA:n taustalla vaikuttavista voimista. CIA ei ehkä ole enää poliittisesti ja demokraattisesti valittujen organisaatioiden valvonnassa. Etniset pakolaiskomiteat toimivat CIA:n operaatioiden eräänlaisena hallintoneuvostona. Taistelussa lähi-idän öljystä Syriana-elokuvassa tappotilauksia CIA:lta teki Yhdysvaltain talouseliitti. Ilmeistä on, että Berezovskilla, Venäjän juutalaisena oligarkkina on suhteita myös Yhdysvaltojen talouseliittiin. Mutta mikä on hänen suhteensa CIA:han?
Jos taustalla on salaliitto, uhrit, Hariri, Jushtshenko ja Politkovskaja, on valittu erinomaisen ammattitaitoisesti. Kaikkia tapauksia yhdistää provokatiivisuus; ne onnistuvat operoimaan länsimedialla ja sen halulla nähdä Venäjä ja itä pahana. Tämä viimeksi mainittu ominaisuus kävi erityisesti Politkovskajalle kohtalokkaaksi. Länsimedian usko Politkovskajaan Venäjän vapauttajana ja Venäjän vapaan lehdistön viimeisenä puolustajana tappoi hänet.
Leena Hietanen
toimittaja, Tallinna
Politkovskaja-myytti Venäjän ulkopuolelta
Otsikon muutos Journalisti-lehden)
Suomalaiset Moskovan kirjeenvaihtajat epäonnistuivat kahdessa asiassa. He eivät onnistuneet välittämään Suomeen tietoa siitä, miksi Anna Politkovskaja oli täysin yhdentekevä venäläisille ja toiseksi, minkälaisia spekulaatioita venäläisissä lehdissä esitettiin hänen murhaajistaan.
Mediassa syntyy välillä omituisia ilmiöitä. Joku asia on ulkomailla tärkeä, mutta maan sisällä sillä ei ole juurikaan katetta. Kun amerikkalainen lehti, The Washington Post julkaisi vuonna 2005 Suomesta artikkelin, lehden internetpalstoilla syntyi kiivas keskustelu pakkoruotsin asemasta Suomessa. Suomalaiset dissidentit käyttivät vapaan maailman vapaata lehdistöä kertoakseen, kuinka Suomessa sorretaan pakkoruotsin vastustajia. Amerikkalaisesta näkökulmasta näytti, että Suomen pahin ongelma on pakkoruotsi ja sen vastustajia vaiennetaan Suomessa. Suomalaisessa todellisuudessa asiasta ei juurikaan keskustella, koska pakkoruotsi on valtaosalle suomalaisista täysin yhdentekevä kysymys.
Vastaavalla tavalla Anna Politkovskaja edusti lännessä asioita, joilla ei ole venäläisessä todellisuudessa katetta. Myyttiä hänen sensuroinnistaan rakennettiin ennen kaikkea Venäjän ulkopuolella.
Käsialan
tunnistaa
Maailmalla on tapahtunut viime vuosina kolme samanlaisella käsikirjoituksella tehtyä selvittämätöntä rikosta: Ukrainan presidenttiehdokas Viktor Jushtshenkon myrkyttäminen, Libanonin ex-pääministeri Rafik al-Haririn murha ja nyt toimittaja Anna Politkovskajan murha. Yhteistä näille ”provokaatioille” on se, että ne ovat saaneet tietyn tahon näyttämään heti syylliseltä. Haririn murhasta epäiltiin heti Syyriaa, Jushtshenkon myrkyttämisestä Venäjää ja Politkovskajan kohdalla mennään jo suoraan presidentti Putiniin. Kaikissa tapauksessa voi kysyä, onko tämä ilmeinen epäilyksen kohde oikea syyllinen.
Venäläinen Kommersant-lehti lähti hakemaan Politkovskajan murhaajaa Putinin vihamiehistä. Ensimmäisenä vastaan tuli Putinin kilpailija ja venäläisen lehti-imperiumin entinen omistaja, Lontoossa maanpaossa elävä Boris Berezovski. Berezovskin tappiota Venäjän sisäisessä valtataistelussa ja lehti-imperiumin kukistumista seurattiin lännessä kuin vapaan lehdistön kuolemaa Venäjällä. Hän jos kuka ymmärsi Anna Politkovskajan arvon marttyyrinä lännen lehdistössä. Venäjän sisällä tätä ei ymmärretty.
Hollywoodkin
epäilee jo
Berezovskin rahoilla voisi palkata kenet tahansa palkkamurhaajaksi. Mielenkiintoinen kysymys onkin, kuka tekee likaisen työn? Työn taitavuus viittaa perinteisiin epäiltyihin, FSB, CIA, MI6 ja Mossad. Ukrainan ja Libanonin tapausten samankaltaisuus saakin salaliittoteoreetikon kysymään, voisiko Berezovski olla myös näiden attentaattien takana.
George Clooneyn tähdittämä, entisen CIA-agentin Robert Baerin kirjaan löyhästi pohjaava Syriana-elokuva esitti mielenkiintoisen näkökulman CIA:n taustalla vaikuttavista voimista. CIA ei ehkä ole enää poliittisesti ja demokraattisesti valittujen organisaatioiden valvonnassa. Etniset pakolaiskomiteat toimivat CIA:n operaatioiden eräänlaisena hallintoneuvostona. Taistelussa lähi-idän öljystä Syriana-elokuvassa tappotilauksia CIA:lta teki Yhdysvaltain talouseliitti. Ilmeistä on, että Berezovskilla, Venäjän juutalaisena oligarkkina on suhteita myös Yhdysvaltojen talouseliittiin. Mutta mikä on hänen suhteensa CIA:han?
Jos taustalla on salaliitto, uhrit, Hariri, Jushtshenko ja Politkovskaja, on valittu erinomaisen ammattitaitoisesti. Kaikkia tapauksia yhdistää provokatiivisuus; ne onnistuvat operoimaan länsimedialla ja sen halulla nähdä Venäjä ja itä pahana. Tämä viimeksi mainittu ominaisuus kävi erityisesti Politkovskajalle kohtalokkaaksi. Länsimedian usko Politkovskajaan Venäjän vapauttajana ja Venäjän vapaan lehdistön viimeisenä puolustajana tappoi hänet.
Leena Hietanen
toimittaja, Tallinna
maanantai 8. lokakuuta 2007
Media ja kansallinen turvallisuus
Pressiklubilla 26.09.2007 Iltasanomien toimittaja Sakari Nupposen isännöimä Viro-ilta. Vieraina Viron entinen suurlähettiläs Jaakko Blomberg ja tohtori Pirkko-Liisa Rauhala.
Rettelöin Pressiklubilla. Yhteiskuntatieteiden tohtori Pirkko-Liisa Rauhala esitti käsittämättömän väitteen, ettei Virossa olisi venäläisten ja virolaisten välillä jännitteitä. Hän piti täysin normaalina tilannetta, ettei osalla venäläistä ole kansalaisuutta. Räjähdin hänelle. Pidin täysin ennen kuulumattomana, että korkeasti koulutettu tutkija ja tohtori ei edes hämmästele, että voi olla ensimmäisen, toisen ja ei minkään luokan kansalaisia. Syytin häntä epäkompetentiksi. Aiheutin myös hälinän epäsuoralla kysymykselläni: onko joku eri mieltä siitä, että Viro on rasistinen apartheid-valtio? Lähes kaikki nostivat kätensä ylös. Vain yksi lehtikuvaaja oli kanssani samaa mieltä. Olen tehnyt Hesarin aikana joskus hänen kanssaan yhteistyötä. Maikkarin Pertti Nyberg etunenässä nosti kätensä pystyyn erimielisyyden merkiksi. Ja tietenkin Jaakko Blomberg. Alan uskoa, että Suomi ei ainoastaan tue Viron apartheidia vaan myös rahoittaa sen.
Arvostelin myös sitä, että Viro kiinnostaa vain estofiileja ja että uutisointi on jäänyt estofiilien harteille. Se vääristää Viro-kuvan. Eriäviä näkemyksiä ei pääse edes esittämään lehtiin vakituisten kirjeenvaihtajien rinnalle. Tämä mediakritiikki oli tarkoitettu erityisesti Yleisradiolle ja Hesarille. Olen pitänyt Hesaria ja Yleä Viron apartheidin tärkeimpinä tukipilareina. Kun niiden toimittajat eivät näe mitään, Suomi ei tiedä mitään. STT sentään vaihtaa välillä kirjeenvaihtajia. Tämän hetkinen naistoimittaja on kaikkien aikojen maltillisin uutisoija. Hän ei käytä miehitys-sanaa. Ilmeisesti hän on oivaltanut, että Virossa sitä käytetään eräänlaisena hate-speechinä, kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Sillä perustellaan venäläisten sorto. Toinen mielenkiintoinen muutos on konformisti Jarmo Virmavirran täyskäännös. Hänkin on luopunut miehitys-sanan käytöstä ja alkanut mukamas moitiskella Viroa. Suomessa ei ilmeisesti pysty menestymään Viron asiantuntijana, jos vain ihastelee. Entisenä päätoimittajana hän on tottunut kääntämään päätään kuin tuuliviiri.
Pidin valheellista uutisointia vaarallisena. Kerroin toimittajakollegoille, että kysymyksessä on lopulta Suomen turvallisuus. Naton läsnäolo estää eurooppalaisia arvoja toteutumasta Virossa. Apartheidia pidetään yllä Nato-jäsenyyden avulla. Tällä hetkellä Baltian Nato-jäsenyys kahdella hävittäjällä Liettuassa on hiukan kuin blanco shekki. Jos Suomi on Naton jäsen, sitten Baltiassa ovat myös Nato-joukot olemassa. Kun suomalaiset haluavat Natoon, ymmärtävätkö he joutuvansa myös puolustamaan Viron apartheidia? Voiko Suomen Nato-jäsenyys olla mahdollinen ennen kuin Viron apartheid puretaan?
Pronssiyön jälkeen venäläisillä oli slogan: Tapa virolainen, pidä maailma puhtaana fasismista. Kyynisesti voi sanoa, ettei Viron fasismi-ongelma ole enää Suomen murhe. Venäläiset hoitavat sen. Oleellista Suomen kannalta on, onko Suomi silloin Naton jäsen, kun virolaisten verilöylyt alkavat?
Tapahtui kauan sitten. Ulla-Maija Määttänen, Ylen kirjeenvaihtaja, heitti minut ulos juhlistaan, kun haukuin virolaisia toimittajia fasisteiksi. Itketin myös yhtä Viron ulkoministeriön naisvirkamiestä. Hän ei tiennyt, onko Nyky-Viro Neuvosto-Viron jatkajavaltio vai ei? Minusta se oli skandaali. Virolaisillahan ei ole mitään yhtenäistä käsitystä siitä, mistä nyky-Viro jatkuu; vuodesta 1918, 1939, 1991 vai vuodesta 1992. Mutta että ulkoministeriön virkamies vastaa viattomasti: ”Minä en tiedä.”
Mietin matkaani Kuubaan ja siellä haastattelemaani ulkoministeriön virkamiestä. Ei edes käynyt mielessä esittää hänelle kysymystä, onko Castro Batistan jatkaja vai ei? Kuubassa virkamiehet tietävät olevansa vallankumouksellisia. Tällainen maa kuin Viro, jossa ei tiedetä jatkumoa, on käytännössä vallankumouksellisessa tilassa oleva maa. Onkohan Virolla edes laillista hallitusta? Sen saisi selville pienellä kysymyksellä Viron pääministerille. Miten Viro suhtautuu vuonna 1961 pidettyihin natsioikeudenkäynteihin Neuvosto-Virossa? Tuolloin tuomittiin kuolemaan Ain-Ervin Mere, Viron suurin sotarikollinen ja koko keskitysleirijärjestelmän ja kuolemanleirien päävastuullinen. Häntä ei saatu koskaan tuomiolle, koska Englanti antoi hänelle turvapaikan. Kun Viro pitää kaikkea neuvostoaikaista rikollisena, onko hänen kuolemantuomionsa peruutettu? Jos sitä ei ole peruutettu, miksi sitten venäläisillä ei ole kansalaisuutta?
Rettelöin Pressiklubilla. Yhteiskuntatieteiden tohtori Pirkko-Liisa Rauhala esitti käsittämättömän väitteen, ettei Virossa olisi venäläisten ja virolaisten välillä jännitteitä. Hän piti täysin normaalina tilannetta, ettei osalla venäläistä ole kansalaisuutta. Räjähdin hänelle. Pidin täysin ennen kuulumattomana, että korkeasti koulutettu tutkija ja tohtori ei edes hämmästele, että voi olla ensimmäisen, toisen ja ei minkään luokan kansalaisia. Syytin häntä epäkompetentiksi. Aiheutin myös hälinän epäsuoralla kysymykselläni: onko joku eri mieltä siitä, että Viro on rasistinen apartheid-valtio? Lähes kaikki nostivat kätensä ylös. Vain yksi lehtikuvaaja oli kanssani samaa mieltä. Olen tehnyt Hesarin aikana joskus hänen kanssaan yhteistyötä. Maikkarin Pertti Nyberg etunenässä nosti kätensä pystyyn erimielisyyden merkiksi. Ja tietenkin Jaakko Blomberg. Alan uskoa, että Suomi ei ainoastaan tue Viron apartheidia vaan myös rahoittaa sen.
Arvostelin myös sitä, että Viro kiinnostaa vain estofiileja ja että uutisointi on jäänyt estofiilien harteille. Se vääristää Viro-kuvan. Eriäviä näkemyksiä ei pääse edes esittämään lehtiin vakituisten kirjeenvaihtajien rinnalle. Tämä mediakritiikki oli tarkoitettu erityisesti Yleisradiolle ja Hesarille. Olen pitänyt Hesaria ja Yleä Viron apartheidin tärkeimpinä tukipilareina. Kun niiden toimittajat eivät näe mitään, Suomi ei tiedä mitään. STT sentään vaihtaa välillä kirjeenvaihtajia. Tämän hetkinen naistoimittaja on kaikkien aikojen maltillisin uutisoija. Hän ei käytä miehitys-sanaa. Ilmeisesti hän on oivaltanut, että Virossa sitä käytetään eräänlaisena hate-speechinä, kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Sillä perustellaan venäläisten sorto. Toinen mielenkiintoinen muutos on konformisti Jarmo Virmavirran täyskäännös. Hänkin on luopunut miehitys-sanan käytöstä ja alkanut mukamas moitiskella Viroa. Suomessa ei ilmeisesti pysty menestymään Viron asiantuntijana, jos vain ihastelee. Entisenä päätoimittajana hän on tottunut kääntämään päätään kuin tuuliviiri.
Pidin valheellista uutisointia vaarallisena. Kerroin toimittajakollegoille, että kysymyksessä on lopulta Suomen turvallisuus. Naton läsnäolo estää eurooppalaisia arvoja toteutumasta Virossa. Apartheidia pidetään yllä Nato-jäsenyyden avulla. Tällä hetkellä Baltian Nato-jäsenyys kahdella hävittäjällä Liettuassa on hiukan kuin blanco shekki. Jos Suomi on Naton jäsen, sitten Baltiassa ovat myös Nato-joukot olemassa. Kun suomalaiset haluavat Natoon, ymmärtävätkö he joutuvansa myös puolustamaan Viron apartheidia? Voiko Suomen Nato-jäsenyys olla mahdollinen ennen kuin Viron apartheid puretaan?
Pronssiyön jälkeen venäläisillä oli slogan: Tapa virolainen, pidä maailma puhtaana fasismista. Kyynisesti voi sanoa, ettei Viron fasismi-ongelma ole enää Suomen murhe. Venäläiset hoitavat sen. Oleellista Suomen kannalta on, onko Suomi silloin Naton jäsen, kun virolaisten verilöylyt alkavat?
Tapahtui kauan sitten. Ulla-Maija Määttänen, Ylen kirjeenvaihtaja, heitti minut ulos juhlistaan, kun haukuin virolaisia toimittajia fasisteiksi. Itketin myös yhtä Viron ulkoministeriön naisvirkamiestä. Hän ei tiennyt, onko Nyky-Viro Neuvosto-Viron jatkajavaltio vai ei? Minusta se oli skandaali. Virolaisillahan ei ole mitään yhtenäistä käsitystä siitä, mistä nyky-Viro jatkuu; vuodesta 1918, 1939, 1991 vai vuodesta 1992. Mutta että ulkoministeriön virkamies vastaa viattomasti: ”Minä en tiedä.”
Mietin matkaani Kuubaan ja siellä haastattelemaani ulkoministeriön virkamiestä. Ei edes käynyt mielessä esittää hänelle kysymystä, onko Castro Batistan jatkaja vai ei? Kuubassa virkamiehet tietävät olevansa vallankumouksellisia. Tällainen maa kuin Viro, jossa ei tiedetä jatkumoa, on käytännössä vallankumouksellisessa tilassa oleva maa. Onkohan Virolla edes laillista hallitusta? Sen saisi selville pienellä kysymyksellä Viron pääministerille. Miten Viro suhtautuu vuonna 1961 pidettyihin natsioikeudenkäynteihin Neuvosto-Virossa? Tuolloin tuomittiin kuolemaan Ain-Ervin Mere, Viron suurin sotarikollinen ja koko keskitysleirijärjestelmän ja kuolemanleirien päävastuullinen. Häntä ei saatu koskaan tuomiolle, koska Englanti antoi hänelle turvapaikan. Kun Viro pitää kaikkea neuvostoaikaista rikollisena, onko hänen kuolemantuomionsa peruutettu? Jos sitä ei ole peruutettu, miksi sitten venäläisillä ei ole kansalaisuutta?
maanantai 6. elokuuta 2007
Harhaiset kansat
Media ja tutkimus illuusioiden rakentajina
Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoitti venäläisten hankkeesta pystyttää Mannerheimin patsas Autonomiseen Karjalan tasavaltaan. Ongelman muodostivat ne venäläiset, jotka olivat olleet suomalaisten ”leireillä” jatkosodan aikana. Heitä patsashanke loukkasi. Jutusta ei käynyt ilmi, minkälaisia kesäleirejä suomalaiset Karjalassa ylläpitivät. Ei voinut välttyä ajatukselta, että toimittaja vältti tarkoituksellisesti puhumasta keskitysleireistä. Saattaahan olla mahdollista, että Venäjällä herätään pyytämään Suomelta korvauksia kansalaisilleen samalla tavalla kuin Saksa maksaa Natsi-Saksan syntejä juutalaisille. Suomihan oli Natsi-Saksan paras kaveri hyökätessään yhdessä Neuvostoliittoon kesällä 1941.
Älymystö on sitä varten, että kansakunnalla olisi muisti ja säilyisi vaatimus älylliseen rehellisyyteen. Kansakunnan on tunnettava oma iljettävyytensä. Tutkijoiden rooli on tässä erityisen tärkeä. Suomalainen älymystö on kuitenkin heikkoa. Sen pää kääntyy kuin tuuliviiri tuulen suuntien mukaan. Suomessa voitti vuonna 2005 Tieto-Finlandian Jatkosodan pikkujättiläinen- niminen kirja, jonka olivat toimittaneet Jari Leskinen ja Antti Juutilainen. Tieto-Finlandian valitsi oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Kirjasta puuttuu kokonaan maininta suomalaisten ylläpitämistä keskitysleireistä. On äärimäisen kyseenalaista, että tällainen teos voidaan kelpuuttaa voittajaksi tietoteoksena. Se vahvistaa vain käsitystä siitä, että Suomessa kirjoitetaan historiaa kansakunnan kunniaksi, rakennettaan myyttiä sankarillisesta kansasta.
Suomalainen media ja tutkimus ovat olleet erityisen tehokkaita rakentaessaan harhoja virolaisista kuin muinaisesta kulttuurikansasta, joka löytyi ”pahan Neuvostoliiton kätköistä”. Suomesta on mahdotonta saada apurahaa projekteille, joissa tutkittaisiin Viron ja Latvian venäläisen vähemmistöön asemaa, varsinkin, jos apuraha-anomuksessa kuvaa nykyjärjestelmää sanoilla etnokratia tai apartheid. Jos haluaisi tutkia suomalaisten osuutta näiden järjestelmien laillistajana Baltiassa – edes kielteistä vastauskirjettä on turha odottaa. Samanaikaisesti Suomen Akatemia rahoittaa Tallinnan ja Helsingin yliopistojen yhteistä projektia, jossa tutkitaan Viron kehitystä totalitarismista kansalaisyhteiskunnaksi. Onko mahdollista, että tällainen tutkimus tulisi tulokseen, että ei tullut kansalaisyhteiskuntaa, tuli susi, tuli apartheid. Pyytäisikö Suomen Akatemia yliopistoja palauttamaan apurahansa?
Suomen Akatemia lienee vain yksi kansatanhukerho, jossa tutkimus on valjastettu fenno-ugriuhon tueksi.
06.08.2007
Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoitti venäläisten hankkeesta pystyttää Mannerheimin patsas Autonomiseen Karjalan tasavaltaan. Ongelman muodostivat ne venäläiset, jotka olivat olleet suomalaisten ”leireillä” jatkosodan aikana. Heitä patsashanke loukkasi. Jutusta ei käynyt ilmi, minkälaisia kesäleirejä suomalaiset Karjalassa ylläpitivät. Ei voinut välttyä ajatukselta, että toimittaja vältti tarkoituksellisesti puhumasta keskitysleireistä. Saattaahan olla mahdollista, että Venäjällä herätään pyytämään Suomelta korvauksia kansalaisilleen samalla tavalla kuin Saksa maksaa Natsi-Saksan syntejä juutalaisille. Suomihan oli Natsi-Saksan paras kaveri hyökätessään yhdessä Neuvostoliittoon kesällä 1941.
Älymystö on sitä varten, että kansakunnalla olisi muisti ja säilyisi vaatimus älylliseen rehellisyyteen. Kansakunnan on tunnettava oma iljettävyytensä. Tutkijoiden rooli on tässä erityisen tärkeä. Suomalainen älymystö on kuitenkin heikkoa. Sen pää kääntyy kuin tuuliviiri tuulen suuntien mukaan. Suomessa voitti vuonna 2005 Tieto-Finlandian Jatkosodan pikkujättiläinen- niminen kirja, jonka olivat toimittaneet Jari Leskinen ja Antti Juutilainen. Tieto-Finlandian valitsi oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Kirjasta puuttuu kokonaan maininta suomalaisten ylläpitämistä keskitysleireistä. On äärimäisen kyseenalaista, että tällainen teos voidaan kelpuuttaa voittajaksi tietoteoksena. Se vahvistaa vain käsitystä siitä, että Suomessa kirjoitetaan historiaa kansakunnan kunniaksi, rakennettaan myyttiä sankarillisesta kansasta.
Suomalainen media ja tutkimus ovat olleet erityisen tehokkaita rakentaessaan harhoja virolaisista kuin muinaisesta kulttuurikansasta, joka löytyi ”pahan Neuvostoliiton kätköistä”. Suomesta on mahdotonta saada apurahaa projekteille, joissa tutkittaisiin Viron ja Latvian venäläisen vähemmistöön asemaa, varsinkin, jos apuraha-anomuksessa kuvaa nykyjärjestelmää sanoilla etnokratia tai apartheid. Jos haluaisi tutkia suomalaisten osuutta näiden järjestelmien laillistajana Baltiassa – edes kielteistä vastauskirjettä on turha odottaa. Samanaikaisesti Suomen Akatemia rahoittaa Tallinnan ja Helsingin yliopistojen yhteistä projektia, jossa tutkitaan Viron kehitystä totalitarismista kansalaisyhteiskunnaksi. Onko mahdollista, että tällainen tutkimus tulisi tulokseen, että ei tullut kansalaisyhteiskuntaa, tuli susi, tuli apartheid. Pyytäisikö Suomen Akatemia yliopistoja palauttamaan apurahansa?
Suomen Akatemia lienee vain yksi kansatanhukerho, jossa tutkimus on valjastettu fenno-ugriuhon tueksi.
06.08.2007
sunnuntai 5. elokuuta 2007
Politkovskaja
Johan Bäckman mietti kirjassaan Saatana saapuu Helsinkiin, miksi venäläiset tunnistavat välittömästi Heidi Hautalan puheista fasistin? Mitä Hautala sanoo sellaista, mistä jokaiselle venäläiselle ja Bäckmanille itselleen tulee heti selväksi, että hän on Venäjän vihollinen? Miksi minä tunnistan Hautalassa fasistin?
Hautala saarnaa venäläisille, että maassa ei ole demokratiaa ja ihmisoikeuksia ei kunnioiteta. Hän esittää olevansa huolissaan Venäjän demokratiakehityksestä. Johan Bäckman on katsellut Suomea Venäjältä käsin viimeiset 10 vuotta. Minä olen katsonut Suomea viimeiset 15 vuotta Virosta käsin. Johan Bäckman ja minä, olemme nähneet paljon venäläisiä. Olen nähnyt myös Neuvostoliiton rauniot ja vielä viimeisiä jäänteitä Neuvosto-järjestelmästä. En pysty keksimään mitään pahempaa loukkausta Neuvostoliitosta tulevalle ihmiselle kuin väittää, ettei hän ymmärrä mitään demokratiasta. Se paljastaa venäläiselle välittömästi, ettei puhujalla ole aavistustakaan siitä, mitä Neuvostoliitto oli ja kuinka se toimi. Venäläiset tunnistavat henkilön, joka haluaa mitätöidä Neuvostoliiton ja sitä kautta venäläisten saavutukset. Neuvostoliittoa demonisoimalla isketään venäläisten tunteisiin, sillä venäläisillä on hyvin vahva emotionaalinen suhde Neuvostoliittoon. He ovat olleet tekemässä jotain ihmiskunnalle, ei itselleen.
Länsimainen kilpailutettu demokratia on vain kalpea aavistus siitä, mitä neuvostoliittolaiset kehittivät kansandemokratiastaan ja yksipuolue-järjestelmästään. Länsimainen ihmisen kuvittelee helposti keksineensä kaiken paremmin kuin muut. Japanilainen elokuva, Imamura Shohein ohjaama Narajaman balladi (1983) sai kriitikot toteamaan, että elokuvan rinnalla länsimainen tragediakin kalpenee. Samalla tavalla venäläiset tietävät, että heidän Neuvostoliittonsa demokratian rinnalla länsimainen demokratia on kalpea aavistus. Miten venäläiset saivat yksipuoluejärjestelmästä demokratian on heidän suuri salaisuutensa.
Petri Krohn: Kukaan ei epäile, etteikö Yhdysvallat olisi demokraattinen maa. Yhdysvalloissa kaksi puoluetta riittää tekemään demokratian. Venäjällä siihen riittää yksi. Venäläiset ovat aina tyytyneet vähempään kuin amerikkalaiset.
Tein kerran saunaillassa virolaisille naisille seuraavan kysymyksen: Uskotteko, että tulee koskaan niin tasa-arvoista aikaa kuin oli Neuvostoliitto? Naiset vastasivat kilvan yhteen ääneen: Ei tule! Se on mahdotonta, he sanoivat. Kukaan ei kyseenalaistanut kysymyksen sisältämää oletusta, etteikö Neuvostoliitto olisi ollut demokraattinen.
Viron puoluepolitiikassa menestyvät edelleen samat tekijät kuin Neuvosto-Virossa. Yksipuoluejärjestelmä kykeni tuottamaan hyvin kilpailukykyisiä poliitikkoja demokratiaolosuhteisiin.
Virolainen kehäpäätelmä: Jos venäläisille annetaan kansalaisuus ja maa muutetaan kaksikieliseksi, olemme takaisin Neuvostoliitossa. Totalitarismi ja sosialismi takasivat paremmin demokratian kuin demokratia.
Petrin miete: Väinö Linna sanoi vuonna 1939, että parasta kirjallisuuskritiikkiä Suomessa oli 100 000 tankkia itärajalla. Johan Bäckmanin kirja Saatana saapuu Helsinkiin ajaa samaa asiaa kuin Väinö Linna. Parasta mediakritiikkiä, mitä toivoa voi. Olisinpa itse sen kirjoittanut. Selvää on, että kun hyökkää Hesarin ja Ylen kimppuun, kirjaa ei juuri julkisuudessa näy.
Petri: Marxilainen humanismi vaihtuu vihreään fasismiin. Neuvostoliiton olemassa olo pönkitti Euroopassa vasemmistoa. Eurooppaan heijastui Neuvostoliitosta marxilainen humanismi. Neuvostoliiton katoaminen on vienyt vasemmistopuolueet Euroopassa häviölle ja tuoneet oikeiston valtaan lähes kaikkialla, eräänlainen vihreä fasismi menestyy.
30.07.2007
Hautala saarnaa venäläisille, että maassa ei ole demokratiaa ja ihmisoikeuksia ei kunnioiteta. Hän esittää olevansa huolissaan Venäjän demokratiakehityksestä. Johan Bäckman on katsellut Suomea Venäjältä käsin viimeiset 10 vuotta. Minä olen katsonut Suomea viimeiset 15 vuotta Virosta käsin. Johan Bäckman ja minä, olemme nähneet paljon venäläisiä. Olen nähnyt myös Neuvostoliiton rauniot ja vielä viimeisiä jäänteitä Neuvosto-järjestelmästä. En pysty keksimään mitään pahempaa loukkausta Neuvostoliitosta tulevalle ihmiselle kuin väittää, ettei hän ymmärrä mitään demokratiasta. Se paljastaa venäläiselle välittömästi, ettei puhujalla ole aavistustakaan siitä, mitä Neuvostoliitto oli ja kuinka se toimi. Venäläiset tunnistavat henkilön, joka haluaa mitätöidä Neuvostoliiton ja sitä kautta venäläisten saavutukset. Neuvostoliittoa demonisoimalla isketään venäläisten tunteisiin, sillä venäläisillä on hyvin vahva emotionaalinen suhde Neuvostoliittoon. He ovat olleet tekemässä jotain ihmiskunnalle, ei itselleen.
Länsimainen kilpailutettu demokratia on vain kalpea aavistus siitä, mitä neuvostoliittolaiset kehittivät kansandemokratiastaan ja yksipuolue-järjestelmästään. Länsimainen ihmisen kuvittelee helposti keksineensä kaiken paremmin kuin muut. Japanilainen elokuva, Imamura Shohein ohjaama Narajaman balladi (1983) sai kriitikot toteamaan, että elokuvan rinnalla länsimainen tragediakin kalpenee. Samalla tavalla venäläiset tietävät, että heidän Neuvostoliittonsa demokratian rinnalla länsimainen demokratia on kalpea aavistus. Miten venäläiset saivat yksipuoluejärjestelmästä demokratian on heidän suuri salaisuutensa.
Petri Krohn: Kukaan ei epäile, etteikö Yhdysvallat olisi demokraattinen maa. Yhdysvalloissa kaksi puoluetta riittää tekemään demokratian. Venäjällä siihen riittää yksi. Venäläiset ovat aina tyytyneet vähempään kuin amerikkalaiset.
Tein kerran saunaillassa virolaisille naisille seuraavan kysymyksen: Uskotteko, että tulee koskaan niin tasa-arvoista aikaa kuin oli Neuvostoliitto? Naiset vastasivat kilvan yhteen ääneen: Ei tule! Se on mahdotonta, he sanoivat. Kukaan ei kyseenalaistanut kysymyksen sisältämää oletusta, etteikö Neuvostoliitto olisi ollut demokraattinen.
Viron puoluepolitiikassa menestyvät edelleen samat tekijät kuin Neuvosto-Virossa. Yksipuoluejärjestelmä kykeni tuottamaan hyvin kilpailukykyisiä poliitikkoja demokratiaolosuhteisiin.
Virolainen kehäpäätelmä: Jos venäläisille annetaan kansalaisuus ja maa muutetaan kaksikieliseksi, olemme takaisin Neuvostoliitossa. Totalitarismi ja sosialismi takasivat paremmin demokratian kuin demokratia.
Petrin miete: Väinö Linna sanoi vuonna 1939, että parasta kirjallisuuskritiikkiä Suomessa oli 100 000 tankkia itärajalla. Johan Bäckmanin kirja Saatana saapuu Helsinkiin ajaa samaa asiaa kuin Väinö Linna. Parasta mediakritiikkiä, mitä toivoa voi. Olisinpa itse sen kirjoittanut. Selvää on, että kun hyökkää Hesarin ja Ylen kimppuun, kirjaa ei juuri julkisuudessa näy.
Petri: Marxilainen humanismi vaihtuu vihreään fasismiin. Neuvostoliiton olemassa olo pönkitti Euroopassa vasemmistoa. Eurooppaan heijastui Neuvostoliitosta marxilainen humanismi. Neuvostoliiton katoaminen on vienyt vasemmistopuolueet Euroopassa häviölle ja tuoneet oikeiston valtaan lähes kaikkialla, eräänlainen vihreä fasismi menestyy.
30.07.2007
Venäläinen media vaiennetaan
Venäjänkielisen uutisportaali Delfin suu on nyt tukittu. Virolainen mediamoguli Hans H. Luik kertoi uutisportaali Delfin ostaessaan, ettei yhtäkään Viron vastaista venäläistä enää työskentele Delfissä. Nyt venäläiset niin Virossa,Venäjällä kuin ulkomailla lukevat samoja uutisia, joita vironkielinen Delfi toimittaa. Luikin mielestä niin sanotun ”neuvostomiehityksen” kieltäminen pitäisi olla Virossa rikos. Venäjänkielinen Delfi on ollut venäjänkielisen väestön äänenkannattaja ja sen tuntojen tulkki. Sen uutiset ovat eronneet selkeästi virolaisista uutisista. Venäläiset eivät ole ottaneet vakavasti virolaista historian tulkintaa miehityksestä. Delfin venäjänkielinen toimitus on sitkeästi puolustanut venäläisten oikeuksia tasa-arvoiseen elämään Virossa. Hans H. Luik on on Viron merkittävin ”hate speechin”tuottaja. Julkaisuissaan hän avoimesti lietsoo vihaa venäläistä kansanryhmää vastaan.
En pidä ihmeenä, että virolainen lehtikeisari sortuu tähän. En ole koskaan ymmärtänyt, että norjalainen Schibsted ja ruotsalainen Bonnier tekevät samaa. Niiden kustantamat lehdet ovat aivan samaa vihanpitoa venäläistä vähemmistöä kohtaan. Mahdollinen selitys on se, etteivät pohjoismaiset kustantajat ymmärrä paikallista kieltä. Niillä ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka rasistisia lehtiä ne julkaisevat.
Samanaikaisesti Viron venäläinen Igor Aljoshin teki levyn pronssisotilaan siirrosta. Laulun tekijä katsoo, ettei tapahtumaa unohdeta koskaan ja oikeuden puolesta taistellaan. Fasismia vastaan tulee taistella myös laulun keinoin. (Postimees online 05.08.2007)
En pidä ihmeenä, että virolainen lehtikeisari sortuu tähän. En ole koskaan ymmärtänyt, että norjalainen Schibsted ja ruotsalainen Bonnier tekevät samaa. Niiden kustantamat lehdet ovat aivan samaa vihanpitoa venäläistä vähemmistöä kohtaan. Mahdollinen selitys on se, etteivät pohjoismaiset kustantajat ymmärrä paikallista kieltä. Niillä ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka rasistisia lehtiä ne julkaisevat.
Samanaikaisesti Viron venäläinen Igor Aljoshin teki levyn pronssisotilaan siirrosta. Laulun tekijä katsoo, ettei tapahtumaa unohdeta koskaan ja oikeuden puolesta taistellaan. Fasismia vastaan tulee taistella myös laulun keinoin. (Postimees online 05.08.2007)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
