(Julkaistu Uuden Suomen blogissa 21.01.2011)
Amerikkalaisen taidelaitos Guggenheimin taidemuseon mahdollinen rantautuminen Helsinkiin ja muutama vuosi sitten torpedoitu venäläisen oopperatalo Kirovin hanke saada toimitila Helsingistä paljastaa, kuinka kipeästi kaipaamme tunnustusta lännestä.
Helsingin kaupunki pitää neuvotteluja Guggenheimin kanssa jo lähes lottovoittona. Muutama kriittinen taidekommentaattori pelkää, että Guggenheimin jalkoihin jää meidän oma modernin taiteen pyhättömme Kiasma puhumattakaan nyt Espoon Emmasta. Sinne on Guggenheimin tulon jälkeen turha kuvitella kenenkään enää eksyvän. Pääasia on, että amerikkalaisten taidemesenaattien avulla Suomi nostetaan maailmankartalle. Kesällä Helsingin satamaan eksyvillä amerikkalaisilla risteilymatkustajilla olisi itselleen sopivaa katsottavaa. Helsingistäkin löytyy jotakin, mitä maailmalle näyttää: amerikkalaista läsnäoloa.
Pietarissa toimiva Mariinski Teatteri, neuvostoaikana tunnettu kuuluisa Kirovin ooppera- ja balettitalo halusi ostaa vuonna 2005 Helsingissä Bulevardilla sijaitsevan vanhan oopperatalon, nykyisin Aleksanterin teatterina tunnetun taiteen huopatossutehtaan. Mariinskia johtaa Valeri Gergiev, karismaattinen kapellimestari. Epäilemättä hän halusi Bulevardille näyteikkunan länteen mainostaakseen Pietaria ja talonsa ohjelmistoa. Suomalaisia pelotti, aivan samalla tavalla kuin Guggenheimin tapauksessa, että venäläiset kultaavat Aleksanterin teatterin kupoleillaan ja täyttävät sen lahjakkuudella, joka jättää Töölönlahden uuden oopperatalomme huutamaan vaatimattomuuttaan. Pelkäsimme jäävämme statisteiksi omassa maassamme ja kulttuuriministeri Tanja Karpela torppasi hankkeen.
Surkuhupaisaa tässä on, että Bulevardin oopperatalo on alunperinkin venäläistä juurta. Se on rakennettu vuonna 1879 suurruhtinaskunnan ajalla venäläiseksi teatteriksi. Esiintyjät tulivat tuolloinkin Pietarista. Teatteri oli Venäjän valtion omaisuutta. Se kansallistettiin sotasaaliina 1919. Nyt voi vain todeta, että olisi ollut kulttuuriteko palauttaa teatteri alkuperäisille omistajille. Siihen ministeri Karpelasta ei ollut.
Voi, kuinka pieniä me olemme. Meillä on venäläiset juuret, mutta amerikkalaiset unelmat.
Guggenheim on aina tervetullut Helsinkiin. Mariinskikin olisi kelvannut, myös vallankumousjohtaja Kirovin nimellä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
perjantai 21. tammikuuta 2011
lauantai 4. joulukuuta 2010
Ganz ja Wenders Tallinnassa
Saksankielisen maailman elokuvahuiput, näyttelijä Bruno Ganz ja elokuvaohjaaja Win Wenders istuivat tänään Tallinnassa yleisön edessä kertomassa käsityksiään elokuvasta. Keskustelutilaisuus oli osa PÖFF:iä eli Pimeiden öiden elokuvafestivaalia. Varsinaisesti Bruno Ganz (69) oli tullut Tallinnaan Euroopan Filmiakatemian (EFA) vuosittaisten elokuvapalkintojen takia. Hän saa tänä iltana Euroopan ”oscarin” elämäntyöstään elokuvanäyttelijänä. Win Wenders on Tallinnassa EFA:n puheenjohtajan ominaisuudessa.
Bruno Ganz näytti vaatimattomalta vanhalta herralta tennareissaan ja villapaidassaan. Kymmenissä elokuvissa Euroopassa ja Amerikassa näytellyt tähti kertoi, ettei hänellä ole mitään ranking-listaa omista elokuvistaan. Hän joskus maailmalla hotellihuoneissa vahingossa törmää itseensä elokuvassa. Silloin hän katsoo elokuvaa vain sillä silmällä, onko aika tuhonnut filmin.
”On helpotus huomata, ettei niitä elokuvia tarvitse hävetä. Omista elokuvistani kestän noin kaksi kolmasosaa tuntematta häpeää.”
Ganz ei omista kaikkia omia elokuviaan dvd:nä. Elokuva kuuluu valmistuessaan yleisölle, ei näyttelijälle.
”Muistan paremmin jonkin elokuvan kuin toisen, mutta vain ihmisten, paikan tai aiheen takia, en niiden elokuvallisten ansioiden takia”, hän kertoi virolaisen elokuvaohjaaja Ilmar Raagin haastattelemana.
Ganz kertoi rehellisesti tehneensä elokuvia myös rahasta. Niissä elokuvissa on eniten sellaisia, joista hän ei voi olla ylpeä.
Ganz on tehnyt elokuvia sellaisten saksalaisten elokuvaohjaajien kuin Win Wendersin, Werner Herzogin ja Volker Schlöndorffin kanssa. Muita ohjaajia ovat Erich Rohmer ja Francis Ford Coppola.
Ganz korosti katsovansa elokuvia toisin kuin elokuvakriitikot.
”Olen tietämätön tyylilajeista. Minua ei kiinnosta, onko kysymyksessä komedia tai tragedia. Katson vain, puhuuko elokuva minulle. Istun ja katson”, hän lausahteli tylysti.
Amerikkalainen elokuva on Ganzin mielestä kuin sotakoneisto: elokuvan tekijät ovat armeijaa ja tekniikka heidän koneistonsa. Amerikkalainen elokuva on teollisuutta, jossa liikkuu paljon rahaa. Ganz kuitenkin muisteli mielellään, kuinka hän näytteli kaksi ja puoli päivää Berliinissä kohtauksia Hollywood-elokuvaan Unknown White Male (2010), jossa Liam Neelson näyttelee pääosaa.
”On hienoa, kun vastanäyttelijänä on ammattilainen. Ne olivat unohtumattomia kuvauspäiviä. Ratkaisevaa on aina ihmisten suhteet”, hän sanoi.
Wim Wenders kommentoi, että hänen mielestään eurooppalainen elokuva on enemmän ilmaisua, kun amerikkalainen elokuva on teollisuutta.
”Amerikassa elokuvaa tehdään teollisena prosessina, kun Euroopassa se on taideilmaisun laji. Tosin on muistettava, että Yhdysvalloissa tehdään myös hyvin kauniita, runollisia elokuvia, joten kategoriat eivät aina päde”, Wenders sanoi.
Bruno Ganz arvosteli kovin sanoin saksalaista teatteria. Hän on ollut myös tunnettu teatterinäyttelijä.
”En ole viiteen vuoteen enää näyttelyt. Saksalaisella kielialueella teatterista on tullut vitsien kerrontaa. Teatterissa ei tiedetä näytelmää aloitettaessa, mitä ollaan tekemässä. En pysty olemaan sellaisessa pelleilyssä mukana. En ole onnellinen tilanteesta. Tein teatteria 20 vuotta intohimosta. Teatteri on kehittynyt suuntaan, jossa minun ei ole enää mahdollista näytellä”, hän pahoitteli.
Teatteri- ja elokuvanäytteleminen eroavat suuresti toisistaan. Ganz heräsi tuolinsa pohjalta havainnollistamaan, kuinka teatterilavalla hänen täytyy saada kuljetettua tunne viimeiselle penkkiriville katsomossa. Hän joutuu käyttämään siihen koko hahmonsa päästä kantapäähän.
”Elokuvassa kamera pystyy tallentamaan tunteita intiimisti läheltä”, hän totesi.
Ganz joutui luonnollisesti kertomaan suurta mielenkiintoa herättäneestä Hitlerin roolistaan elokuvassa Perikato (2004). Elokuva kertoo Hitlerin viimeisistä päivistä hänen Berliinin bunkkerissaan. Ganz kertoi perehtyneensä Hitlerin elämään kirjojen avulla. Hän luki erilaisia psykoanalyyttisiä kirjoituksia ja Hitlerin sihteerin muistelmat.
”Bunkkerista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaatiota. Se oli palapeliä. Oli vain kirjat ja minä.”
Ganz sanoi Hitlerin rooliin olleen vaikean..
”Koko maailmalla on hänestä käsitys. Hänen kasvonsa ja äänensä tunnetaan. Se teki roolin vaikeaksi”, hän totesi.
Keskustelutilaisuudessa italialainen La Stampa-lehden toimittaja kyseli Bruno Ganzilta hänen roolistaan italialaisena toimittaja Tiziano Terzanina (1938-2004). Elokuva valmistuu ensi vuoden puolella. Siinä Ganz näyttelee maailmalta Italiaan palaavaa syöpään kuolevaa sotakirjeenvaihtajaa ja kommunistia, joka oli raportoinut Italiaan niin Vietnamin sodan kuin Kiinan tapahtumat ja Kambodzan sodan. Toimittaja tunnettiin Maon ihailijana, mutta pettyi myöhemmin Maoon.
”Elokuva kertoo isän ja pojan keskusteluista ja siitä, miten isä oppii kuolemaan”, Ganz kertoo.
Win Wendres ja Bruno Ganz nostivat lopuksi esille elokuvan Wings of Desire
(Berliinin taivaan alla, 1987).
”Se on tehty ennen Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymistä paikoissa, joita ei enää ole. Se on tänä päivänä dokumentti Berliinistä”, Wenders sanoi.
Bruno Ganz näytti vaatimattomalta vanhalta herralta tennareissaan ja villapaidassaan. Kymmenissä elokuvissa Euroopassa ja Amerikassa näytellyt tähti kertoi, ettei hänellä ole mitään ranking-listaa omista elokuvistaan. Hän joskus maailmalla hotellihuoneissa vahingossa törmää itseensä elokuvassa. Silloin hän katsoo elokuvaa vain sillä silmällä, onko aika tuhonnut filmin.
”On helpotus huomata, ettei niitä elokuvia tarvitse hävetä. Omista elokuvistani kestän noin kaksi kolmasosaa tuntematta häpeää.”
Ganz ei omista kaikkia omia elokuviaan dvd:nä. Elokuva kuuluu valmistuessaan yleisölle, ei näyttelijälle.
”Muistan paremmin jonkin elokuvan kuin toisen, mutta vain ihmisten, paikan tai aiheen takia, en niiden elokuvallisten ansioiden takia”, hän kertoi virolaisen elokuvaohjaaja Ilmar Raagin haastattelemana.
Ganz kertoi rehellisesti tehneensä elokuvia myös rahasta. Niissä elokuvissa on eniten sellaisia, joista hän ei voi olla ylpeä.
Ganz on tehnyt elokuvia sellaisten saksalaisten elokuvaohjaajien kuin Win Wendersin, Werner Herzogin ja Volker Schlöndorffin kanssa. Muita ohjaajia ovat Erich Rohmer ja Francis Ford Coppola.
Ganz korosti katsovansa elokuvia toisin kuin elokuvakriitikot.
”Olen tietämätön tyylilajeista. Minua ei kiinnosta, onko kysymyksessä komedia tai tragedia. Katson vain, puhuuko elokuva minulle. Istun ja katson”, hän lausahteli tylysti.
Amerikkalainen elokuva on Ganzin mielestä kuin sotakoneisto: elokuvan tekijät ovat armeijaa ja tekniikka heidän koneistonsa. Amerikkalainen elokuva on teollisuutta, jossa liikkuu paljon rahaa. Ganz kuitenkin muisteli mielellään, kuinka hän näytteli kaksi ja puoli päivää Berliinissä kohtauksia Hollywood-elokuvaan Unknown White Male (2010), jossa Liam Neelson näyttelee pääosaa.
”On hienoa, kun vastanäyttelijänä on ammattilainen. Ne olivat unohtumattomia kuvauspäiviä. Ratkaisevaa on aina ihmisten suhteet”, hän sanoi.
Wim Wenders kommentoi, että hänen mielestään eurooppalainen elokuva on enemmän ilmaisua, kun amerikkalainen elokuva on teollisuutta.
”Amerikassa elokuvaa tehdään teollisena prosessina, kun Euroopassa se on taideilmaisun laji. Tosin on muistettava, että Yhdysvalloissa tehdään myös hyvin kauniita, runollisia elokuvia, joten kategoriat eivät aina päde”, Wenders sanoi.
Bruno Ganz arvosteli kovin sanoin saksalaista teatteria. Hän on ollut myös tunnettu teatterinäyttelijä.
”En ole viiteen vuoteen enää näyttelyt. Saksalaisella kielialueella teatterista on tullut vitsien kerrontaa. Teatterissa ei tiedetä näytelmää aloitettaessa, mitä ollaan tekemässä. En pysty olemaan sellaisessa pelleilyssä mukana. En ole onnellinen tilanteesta. Tein teatteria 20 vuotta intohimosta. Teatteri on kehittynyt suuntaan, jossa minun ei ole enää mahdollista näytellä”, hän pahoitteli.
Teatteri- ja elokuvanäytteleminen eroavat suuresti toisistaan. Ganz heräsi tuolinsa pohjalta havainnollistamaan, kuinka teatterilavalla hänen täytyy saada kuljetettua tunne viimeiselle penkkiriville katsomossa. Hän joutuu käyttämään siihen koko hahmonsa päästä kantapäähän.
”Elokuvassa kamera pystyy tallentamaan tunteita intiimisti läheltä”, hän totesi.
Ganz joutui luonnollisesti kertomaan suurta mielenkiintoa herättäneestä Hitlerin roolistaan elokuvassa Perikato (2004). Elokuva kertoo Hitlerin viimeisistä päivistä hänen Berliinin bunkkerissaan. Ganz kertoi perehtyneensä Hitlerin elämään kirjojen avulla. Hän luki erilaisia psykoanalyyttisiä kirjoituksia ja Hitlerin sihteerin muistelmat.
”Bunkkerista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaatiota. Se oli palapeliä. Oli vain kirjat ja minä.”
Ganz sanoi Hitlerin rooliin olleen vaikean..
”Koko maailmalla on hänestä käsitys. Hänen kasvonsa ja äänensä tunnetaan. Se teki roolin vaikeaksi”, hän totesi.
Keskustelutilaisuudessa italialainen La Stampa-lehden toimittaja kyseli Bruno Ganzilta hänen roolistaan italialaisena toimittaja Tiziano Terzanina (1938-2004). Elokuva valmistuu ensi vuoden puolella. Siinä Ganz näyttelee maailmalta Italiaan palaavaa syöpään kuolevaa sotakirjeenvaihtajaa ja kommunistia, joka oli raportoinut Italiaan niin Vietnamin sodan kuin Kiinan tapahtumat ja Kambodzan sodan. Toimittaja tunnettiin Maon ihailijana, mutta pettyi myöhemmin Maoon.
”Elokuva kertoo isän ja pojan keskusteluista ja siitä, miten isä oppii kuolemaan”, Ganz kertoo.
Win Wendres ja Bruno Ganz nostivat lopuksi esille elokuvan Wings of Desire
(Berliinin taivaan alla, 1987).
”Se on tehty ennen Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymistä paikoissa, joita ei enää ole. Se on tänä päivänä dokumentti Berliinistä”, Wenders sanoi.
perjantai 23. lokakuuta 2009
Rennystä venäläisvihan airut Hollywoodiin
(Julkaistu ensin:
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/10/22/rennysta-venalaisvihan-airut-hollywoodiin/)
Hollywood on aina ollut ylpeä neuvostovastaisuudestaan, mutta ollaanko siellä myös venäläisvastaisia? Se nähdään, kun Renny Harlin saa Georgian sotaa käsittelevän elokuvansa valmiiksi. Itse veikkaan, että Renny iskee jälleen kerran kirveensä kiveen. Amerikassa on varmasti paljon antikommunisteja, mutta amerikkalaiset eivät vihaa venäläisiä. Suomalaiset vihaavat. Renny sotkee nämä kaksi asiaa toisiinsa.
Kuulun niihin, jotka ovat olleet helpottuneita siitä, etteivät Renny Harlin ja hänen tuottajansa Markus Selin ole saaneet rahoitusta Mannerheim-elokuvalle. Suomalainen ilmapiiri tarvitsee tällä hetkellä enemmänkin sitä ruotsalaista tutkijaa, Henrik Arnstadia, joka ihmettelee suomalaisten palvovaa asennetta Marskiin, Hitlerin aseveljeen. Jokainen osaa jo etukäteen arvata, minkälaisen elokuvan Harlin Mannerheimista tekisi. Se on yleensä varmin merkki siitä, ettei koko elokuvaa kannata tehdä.
Renny Harlinin ensimmäinen elokuva ”Jäätävä polte” (1986) oli monella tapaa kiinnostava. Se joutui Suomessa sensuurin kynsiin neuvostovastaisena. Siinä maailma ensimmäisen kerran näki, että Suomi kuului länteen. Kun elokuvan päähenkilöt pakenevat Neuvostoliitosta, Suomen rajan ylittäminen merkitse heille vapaaseen länteen pääsemistä. Tämä oli kieltämättä omana aikanaan sensaatiomaista. Ja se oli tuolloin Rennyltä ansiokasta omaäänistä elokuvaa. Elokuva sai silti murska-arviot niin Suomessa kuin maailmalla.
Rennyn oma maailma ei ole noista ajoista muuttunut mihinkään. Nyt neuvostovastaisuus paljastuu venäläisvastaisuudeksi. Renny ei ole mikään poikkeus. Valtaosa näistä, jotka mainostavat olevansa antikommunisteja, käyttävät antikommunismia vain valepukuna russofobialle.
Elokuvamaailmassa Neuvostoliitto onnistui luomaan jännitteitä ainakin James Bond-elokuviin. Sen sijaan Neuvostoliiton korvaaminen Venäjällä ei ole onnistunut kantamaan menestykseen yhtäkään Bondia. Venäjä ei herätä samoja mielikuvia kuin Neuvostoliitto. Tässäkin mielessä Renny Harlinin vajoaminen Saakasvilin mainosvideon tekijäksi epäilyttää. Jo näkökulman valinta paljastaa, ettei Renny Harlinilla ole asiaa suurten ohjaajien joukkoon Hollywoodissa. Pienet tykkää pienistä. Nyt ei ole myöskään enää epäilystä, etteikö Suomi kuuluisi myös Axis of Assholes-ketjuun eli persläpien helminauhaan. Siihen kuuluvat maat, jotka antoivat tukensa Saakasvilille hänen sotatoimiensa aikana eli Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Ukraina. Renny vie meidätkin nyt heidän joukkoonsa. Ketkä mahtavat näytellä näitä persläpien presidenttejä? Rennyä on ainakin onnistanut, jos on saanut sellaisen nimen kuin Andy Garcian Mihail Saakasvilin rooliin.
Vastapuolen elokuvan tekee kovan luokan ohjaaja, Cannesissa voittanut serbialainen Emir Kusturica. Kusturica on elokuvaohjaaja, kun Renny Harlin on pyroteknikko.
http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/10/22/rennysta-venalaisvihan-airut-hollywoodiin/)
Hollywood on aina ollut ylpeä neuvostovastaisuudestaan, mutta ollaanko siellä myös venäläisvastaisia? Se nähdään, kun Renny Harlin saa Georgian sotaa käsittelevän elokuvansa valmiiksi. Itse veikkaan, että Renny iskee jälleen kerran kirveensä kiveen. Amerikassa on varmasti paljon antikommunisteja, mutta amerikkalaiset eivät vihaa venäläisiä. Suomalaiset vihaavat. Renny sotkee nämä kaksi asiaa toisiinsa.
Kuulun niihin, jotka ovat olleet helpottuneita siitä, etteivät Renny Harlin ja hänen tuottajansa Markus Selin ole saaneet rahoitusta Mannerheim-elokuvalle. Suomalainen ilmapiiri tarvitsee tällä hetkellä enemmänkin sitä ruotsalaista tutkijaa, Henrik Arnstadia, joka ihmettelee suomalaisten palvovaa asennetta Marskiin, Hitlerin aseveljeen. Jokainen osaa jo etukäteen arvata, minkälaisen elokuvan Harlin Mannerheimista tekisi. Se on yleensä varmin merkki siitä, ettei koko elokuvaa kannata tehdä.
Renny Harlinin ensimmäinen elokuva ”Jäätävä polte” (1986) oli monella tapaa kiinnostava. Se joutui Suomessa sensuurin kynsiin neuvostovastaisena. Siinä maailma ensimmäisen kerran näki, että Suomi kuului länteen. Kun elokuvan päähenkilöt pakenevat Neuvostoliitosta, Suomen rajan ylittäminen merkitse heille vapaaseen länteen pääsemistä. Tämä oli kieltämättä omana aikanaan sensaatiomaista. Ja se oli tuolloin Rennyltä ansiokasta omaäänistä elokuvaa. Elokuva sai silti murska-arviot niin Suomessa kuin maailmalla.
Rennyn oma maailma ei ole noista ajoista muuttunut mihinkään. Nyt neuvostovastaisuus paljastuu venäläisvastaisuudeksi. Renny ei ole mikään poikkeus. Valtaosa näistä, jotka mainostavat olevansa antikommunisteja, käyttävät antikommunismia vain valepukuna russofobialle.
Elokuvamaailmassa Neuvostoliitto onnistui luomaan jännitteitä ainakin James Bond-elokuviin. Sen sijaan Neuvostoliiton korvaaminen Venäjällä ei ole onnistunut kantamaan menestykseen yhtäkään Bondia. Venäjä ei herätä samoja mielikuvia kuin Neuvostoliitto. Tässäkin mielessä Renny Harlinin vajoaminen Saakasvilin mainosvideon tekijäksi epäilyttää. Jo näkökulman valinta paljastaa, ettei Renny Harlinilla ole asiaa suurten ohjaajien joukkoon Hollywoodissa. Pienet tykkää pienistä. Nyt ei ole myöskään enää epäilystä, etteikö Suomi kuuluisi myös Axis of Assholes-ketjuun eli persläpien helminauhaan. Siihen kuuluvat maat, jotka antoivat tukensa Saakasvilille hänen sotatoimiensa aikana eli Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Ukraina. Renny vie meidätkin nyt heidän joukkoonsa. Ketkä mahtavat näytellä näitä persläpien presidenttejä? Rennyä on ainakin onnistanut, jos on saanut sellaisen nimen kuin Andy Garcian Mihail Saakasvilin rooliin.
Vastapuolen elokuvan tekee kovan luokan ohjaaja, Cannesissa voittanut serbialainen Emir Kusturica. Kusturica on elokuvaohjaaja, kun Renny Harlin on pyroteknikko.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Stalker Tallinnassa
(Julkaistu Turun Sanomissa 26.10.1997)
Arvo Iho oppi Stalkerin kuvauksissa Tarkovskilta:
Huipputyö ei tule kevyesti
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Kun venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski päätti kuvata Stalker-elokuvansa Tallinnassa vuosina 1977-78, Virossa oltiin ylpeitä. Ohjaaja oli jo tuolloin kuuluisuus, jonka maine ylsi ympäri maailmaa.
Stalker lienee maailmanhistorian ainoa filmi, joka on kuvattu kahteen kertaan alusta loppuun. Neuvostoliiton sensuuria pidettiin yhtenä maailman pahimmista ja Tarkovskia sen suurimpina uhrina, joten Stalker asettaa Tarkovskin aseman neuvostoelokuvassa myös toiseen valoon.
Virolainen kuvaaja ja ohjaaja Arvo Iho seurasi Stalkerin kuvauksia Tarkovskin ystävänä ja oppilaana. Hänelle jäi kuvauksista käteen käsityö.
”Huipputyö ei tule kevyesti. Sen minä opin. Sen jälkeen minua on myös sanottu vähän hulluksi.”
Aasiasta
Tallinnaan
Arvo Iho tutustui Andrei Tarkovskiin 1976 Tarkovskin toimiessa virolaisten nuorten elokuvantekijöiden taiteellisena johtajana Tallinn-filmissä. Kun Tarkovski vuotta myöhemmin aloitti Stalkerin kuvaukset, Arvo Iho sai olla kuvauspaikalla oppilaana.
”Tarkovski sanoi venäläiseen tapaan: 'Ota minut. Olen tehnyt viisi ja puoli elokuvaa. Käytä minua hyväksesi'”, Arvo Iho kertoo.
Tarkovski oli suunnitellut tekevänsä Stalkerin Aasiassa, Turkmenistanissa. Tallinnassa Tarkovski alkoi kuitenkin viehättyä virolaiseen maisemaan.
”Hän viihtyi Tallinnassa, koska täältä puuttui venäläinen brutaalius ja moukkamaisuus”, Iho arvelee.
Tarkovski valitsi Stalkerin kaupunkimaisemaksi Viru-hotellin ikkunoista merelle avautuvan tehdasympäristön. Elokuvan vyöhyke, zone, löytyy parinkymmenen kilometrin päästä Jägalajoelta, jossa saastunut joki vaahtoineen ei tarvinnut lavastamista. Stalkerin sisäkuvat on tehty Moskovassa Mos-filmin studiossa.
Epäonnen
kesä
Ensimmäisenä kesänä Tarkovskin kuvaajana oli venäläinen huippu Giorgi Rerberg. Filmimateriaalina oli vanha Kodak, jota ei enää tuotettu. Tarkovski keräsi joka puolelta Neuvostoliiton studioista vanhat jäännökset filmin erikoisen värin takia.
Tavallisesti Tarkovski antoi kuvaajille vapauksia, mutta Stalkerin kuvauksissa Tarkovski katsoi jokaisen oton kameran läpi itse. Kuvaajalle jäi vain valon laitto ja tallentaminen. Rerberg ei ollut tyytyväinen. Hän oli itse hyvin luova ja loistava kuvaaja. Rerberg purki turhautumistaan riitelyyn, juopotteluun ja naisiin.
Ohjaajan ja kuvaajan erimielisyydet pahenivat ja filmaukset todettiin epäonnistuneeksi sillä verukkeella, että filmissä oli tekninen vika.
Tarkovski oli Arvo Ihon mukaan jo tuolloin kirjoittanut koko käsikirjoituksen uudelleen.
”Näin kuvamateriaalia ja se oli minusta äärimmäisen kiinnostava. On mahdollista, että filmi oli vaurioitunut, mutta suurin syy oli se, ettei Tarkovski ollut enää tyytyväinen elokuvan pituuteen. Tarkovski halusi tehdä kolmen tunnin filmin ja muuttaa tyyliä”, Iho arvioi.
Rerberg sai potkut. Samana syksynä kuvaajaksi tuli vielä Leonid Kalashnikov. Hänen kanssaan kuvattiin kolme viikkoa, kunnes Tarkovski sai sydänkohtauksen. Tarkovski ei kyennyt lopettamaan kuvauksia vaan joutui sairaalaan Moskovaan.
Hidasta
työskentelyä
Seuraavana kesänä kaikki aloitettiin alusta. Kuvausryhmällä oli uusi, parempi kamera ja uusi kuvaaja, Aleksandr Knjazhinski.
Työskentely eteni hitaasti. Elokuva kuvattiin ”maagisena hetkenä”, hämärän rajamailla, kun aurinko oli juuri laskenut. Hyvin tavallista oli, että päivässä otettiin vain yksi otto ja se kaksi kertaa.
”En ole koskaan elämässäni nähnyt kenenkään tekevän niin hitaasti töitä”, Arvo Iho sanoo.
”Vyöhykkeellä keräsimme kaikki värilliset kukat pois. Jäljelle jäivät vain valkeat kukat. Maalasimme pensaikkoa mustaksi, koska sisäotoissa ikkunasta näkyvät pensaikot olivat Tarkovskin mielestä liian heleät. Iloisia värejä ei saanut olla”, Iho muistelee.
Tarkovski oli pikkutarkka yksityiskohdissa, sillä hänen mielestään väri oli tunnetta. Filmissä jokaisen neliömetrin piti olla kiinnostava ja emotionaalinen.
Lännessä
mahdotonta
Ensimmäisen kesän kuvauksista, 2000 metristä filmiä ei käytetty mitään uudessa versiossa.
”Sellainen ei olisi lännessä mahdollista”, Iho arvelee.
Tarkovskin erioikeus johtui Arvo Ihon mielestä Tarkovskia kohtaan tunnetusta kunnioituksesta.
”Hänellä oli kummallinen asema. Virkamiesten joukossa häntä vihattiin, mutta samalla kunnioitettiin. Neuvostoliitto oli suuri maa. Siellä ajateltiin, että no, hyvä on, annetaan vielä mahdollisuus. Eihän se raha ole kenenkään omaa rahaa”, Iho arvelee.
Tarkovskin kuvausryhmässä työtoverit ihailivat häntä ja työskentelivät hyvin antaumuksellisesti.
”Tarkovski sai Tallinnassa ihanteelliset olosuhteet. Hänet majoitettiin kaikkein parhaimpaan hotelliin, hänelle hankittiin parhaat autot.”
”Kuvasipa hän päivässä yhden oton tai ei, kukaan ei kysynyt perään. Hänellä oli kaikki ne filmin tekijän mahdollisuudet, mitä kuvitella voi”, Iho arvioi.
Tarkovskia kunnioitettiin niin paljon, että Tallinn-Filmi jätti laskuttamatta tekemänsä palvelut.
Suuret
naiset
Tarkovskilla oli yksi harrastus. Hän piti suurista naisista. Tarkovski antoi juoksupojalleen, nuorelle armenialaiselle syvässä humalassa käskyn etsiä suuri, kaunis, vaalea nainen.
”Armenialainen toi jonkun Virun prostituoidun Andrein luokse. Hän tunsi Andrein maun, suuririntainen, kaksi päätä Andreita pitempi, äiti, suuri mama. Andrei istutti naisen viereensä ja kuin pieni poika, laittoi päänsä linnun syliin, keräsi polvensa koukkuun ja sammui”, Iho kertoo.
Sydänkohtauksen jälkeen vaimo saatettiin Tarkovskin perään katsojaksi toisena kuvauskesänä.
”Andrei oli kuvauspaikalla äärimmäisen totinen, ei nauranut kertaakaan, otsa rypyssä, hermostunut ja ahdistunut. Vapaalla hän kykeni laskemaan leikkiä ja nauramaan”, Iho muistelee.
Tarkovskille elokuva oli pyhä toimitus, kaikkein tärkein asia.
Arvo Ihon mielestä Stalkerin luokitteleminen poliittiseksi elokuvaksi on virhe.
”Se on filosofinen essee, kaikkien yhteiskuntien tulevaisuuden miettimistä ja vastuuntuntoa. Pienenä sivujuonena on yleinen totalitäärisen yhteiskunnan vastaisuus.
Stalker (1979) tulee TV 1:ssä tänään kello 22.10 alkaen.
Kuvat: Arvo Iho ja Albert Truuväärt (ETA).
Kuvatekstit: Andrei Tarkovskille elokuva oli pyhä toimitus. Stalkerin kuvauksissa hän katsoi jokaisen oton kameran läpi itse.
Stalker lienee maailmanhistorian ainoa filmi, joka on kuvattu kahteen kertaan. Anatoli Solonitsin (vas.), Andrei Tarkovski ja Aleksandr Kaidanovski Stalkerin kuvausksissa.
Arvo Iho Stalkerin kuvauspaikalla Tallinnassa.
Arvo Iho oppi Stalkerin kuvauksissa Tarkovskilta:
Huipputyö ei tule kevyesti
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Kun venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski päätti kuvata Stalker-elokuvansa Tallinnassa vuosina 1977-78, Virossa oltiin ylpeitä. Ohjaaja oli jo tuolloin kuuluisuus, jonka maine ylsi ympäri maailmaa.
Stalker lienee maailmanhistorian ainoa filmi, joka on kuvattu kahteen kertaan alusta loppuun. Neuvostoliiton sensuuria pidettiin yhtenä maailman pahimmista ja Tarkovskia sen suurimpina uhrina, joten Stalker asettaa Tarkovskin aseman neuvostoelokuvassa myös toiseen valoon.
Virolainen kuvaaja ja ohjaaja Arvo Iho seurasi Stalkerin kuvauksia Tarkovskin ystävänä ja oppilaana. Hänelle jäi kuvauksista käteen käsityö.
”Huipputyö ei tule kevyesti. Sen minä opin. Sen jälkeen minua on myös sanottu vähän hulluksi.”
Aasiasta
Tallinnaan
Arvo Iho tutustui Andrei Tarkovskiin 1976 Tarkovskin toimiessa virolaisten nuorten elokuvantekijöiden taiteellisena johtajana Tallinn-filmissä. Kun Tarkovski vuotta myöhemmin aloitti Stalkerin kuvaukset, Arvo Iho sai olla kuvauspaikalla oppilaana.
”Tarkovski sanoi venäläiseen tapaan: 'Ota minut. Olen tehnyt viisi ja puoli elokuvaa. Käytä minua hyväksesi'”, Arvo Iho kertoo.
Tarkovski oli suunnitellut tekevänsä Stalkerin Aasiassa, Turkmenistanissa. Tallinnassa Tarkovski alkoi kuitenkin viehättyä virolaiseen maisemaan.
”Hän viihtyi Tallinnassa, koska täältä puuttui venäläinen brutaalius ja moukkamaisuus”, Iho arvelee.
Tarkovski valitsi Stalkerin kaupunkimaisemaksi Viru-hotellin ikkunoista merelle avautuvan tehdasympäristön. Elokuvan vyöhyke, zone, löytyy parinkymmenen kilometrin päästä Jägalajoelta, jossa saastunut joki vaahtoineen ei tarvinnut lavastamista. Stalkerin sisäkuvat on tehty Moskovassa Mos-filmin studiossa.
Epäonnen
kesä
Ensimmäisenä kesänä Tarkovskin kuvaajana oli venäläinen huippu Giorgi Rerberg. Filmimateriaalina oli vanha Kodak, jota ei enää tuotettu. Tarkovski keräsi joka puolelta Neuvostoliiton studioista vanhat jäännökset filmin erikoisen värin takia.
Tavallisesti Tarkovski antoi kuvaajille vapauksia, mutta Stalkerin kuvauksissa Tarkovski katsoi jokaisen oton kameran läpi itse. Kuvaajalle jäi vain valon laitto ja tallentaminen. Rerberg ei ollut tyytyväinen. Hän oli itse hyvin luova ja loistava kuvaaja. Rerberg purki turhautumistaan riitelyyn, juopotteluun ja naisiin.
Ohjaajan ja kuvaajan erimielisyydet pahenivat ja filmaukset todettiin epäonnistuneeksi sillä verukkeella, että filmissä oli tekninen vika.
Tarkovski oli Arvo Ihon mukaan jo tuolloin kirjoittanut koko käsikirjoituksen uudelleen.
”Näin kuvamateriaalia ja se oli minusta äärimmäisen kiinnostava. On mahdollista, että filmi oli vaurioitunut, mutta suurin syy oli se, ettei Tarkovski ollut enää tyytyväinen elokuvan pituuteen. Tarkovski halusi tehdä kolmen tunnin filmin ja muuttaa tyyliä”, Iho arvioi.
Rerberg sai potkut. Samana syksynä kuvaajaksi tuli vielä Leonid Kalashnikov. Hänen kanssaan kuvattiin kolme viikkoa, kunnes Tarkovski sai sydänkohtauksen. Tarkovski ei kyennyt lopettamaan kuvauksia vaan joutui sairaalaan Moskovaan.
Hidasta
työskentelyä
Seuraavana kesänä kaikki aloitettiin alusta. Kuvausryhmällä oli uusi, parempi kamera ja uusi kuvaaja, Aleksandr Knjazhinski.
Työskentely eteni hitaasti. Elokuva kuvattiin ”maagisena hetkenä”, hämärän rajamailla, kun aurinko oli juuri laskenut. Hyvin tavallista oli, että päivässä otettiin vain yksi otto ja se kaksi kertaa.
”En ole koskaan elämässäni nähnyt kenenkään tekevän niin hitaasti töitä”, Arvo Iho sanoo.
”Vyöhykkeellä keräsimme kaikki värilliset kukat pois. Jäljelle jäivät vain valkeat kukat. Maalasimme pensaikkoa mustaksi, koska sisäotoissa ikkunasta näkyvät pensaikot olivat Tarkovskin mielestä liian heleät. Iloisia värejä ei saanut olla”, Iho muistelee.
Tarkovski oli pikkutarkka yksityiskohdissa, sillä hänen mielestään väri oli tunnetta. Filmissä jokaisen neliömetrin piti olla kiinnostava ja emotionaalinen.
Lännessä
mahdotonta
Ensimmäisen kesän kuvauksista, 2000 metristä filmiä ei käytetty mitään uudessa versiossa.
”Sellainen ei olisi lännessä mahdollista”, Iho arvelee.
Tarkovskin erioikeus johtui Arvo Ihon mielestä Tarkovskia kohtaan tunnetusta kunnioituksesta.
”Hänellä oli kummallinen asema. Virkamiesten joukossa häntä vihattiin, mutta samalla kunnioitettiin. Neuvostoliitto oli suuri maa. Siellä ajateltiin, että no, hyvä on, annetaan vielä mahdollisuus. Eihän se raha ole kenenkään omaa rahaa”, Iho arvelee.
Tarkovskin kuvausryhmässä työtoverit ihailivat häntä ja työskentelivät hyvin antaumuksellisesti.
”Tarkovski sai Tallinnassa ihanteelliset olosuhteet. Hänet majoitettiin kaikkein parhaimpaan hotelliin, hänelle hankittiin parhaat autot.”
”Kuvasipa hän päivässä yhden oton tai ei, kukaan ei kysynyt perään. Hänellä oli kaikki ne filmin tekijän mahdollisuudet, mitä kuvitella voi”, Iho arvioi.
Tarkovskia kunnioitettiin niin paljon, että Tallinn-Filmi jätti laskuttamatta tekemänsä palvelut.
Suuret
naiset
Tarkovskilla oli yksi harrastus. Hän piti suurista naisista. Tarkovski antoi juoksupojalleen, nuorelle armenialaiselle syvässä humalassa käskyn etsiä suuri, kaunis, vaalea nainen.
”Armenialainen toi jonkun Virun prostituoidun Andrein luokse. Hän tunsi Andrein maun, suuririntainen, kaksi päätä Andreita pitempi, äiti, suuri mama. Andrei istutti naisen viereensä ja kuin pieni poika, laittoi päänsä linnun syliin, keräsi polvensa koukkuun ja sammui”, Iho kertoo.
Sydänkohtauksen jälkeen vaimo saatettiin Tarkovskin perään katsojaksi toisena kuvauskesänä.
”Andrei oli kuvauspaikalla äärimmäisen totinen, ei nauranut kertaakaan, otsa rypyssä, hermostunut ja ahdistunut. Vapaalla hän kykeni laskemaan leikkiä ja nauramaan”, Iho muistelee.
Tarkovskille elokuva oli pyhä toimitus, kaikkein tärkein asia.
Arvo Ihon mielestä Stalkerin luokitteleminen poliittiseksi elokuvaksi on virhe.
”Se on filosofinen essee, kaikkien yhteiskuntien tulevaisuuden miettimistä ja vastuuntuntoa. Pienenä sivujuonena on yleinen totalitäärisen yhteiskunnan vastaisuus.
Stalker (1979) tulee TV 1:ssä tänään kello 22.10 alkaen.
Kuvat: Arvo Iho ja Albert Truuväärt (ETA).
Kuvatekstit: Andrei Tarkovskille elokuva oli pyhä toimitus. Stalkerin kuvauksissa hän katsoi jokaisen oton kameran läpi itse.
Stalker lienee maailmanhistorian ainoa filmi, joka on kuvattu kahteen kertaan. Anatoli Solonitsin (vas.), Andrei Tarkovski ja Aleksandr Kaidanovski Stalkerin kuvausksissa.
Arvo Iho Stalkerin kuvauspaikalla Tallinnassa.
tiistai 15. tammikuuta 2008
Arkkitehtuuri
(Haastattelujen purkua syksy 2006)
Funkkis palasi Viroon
Viron arkkitehtuurin kivijalka on funktionalismissa
Teksti: Leena Hietanen
Virolainen arkkitehti Kalle Vellevoog on harvinaisessa asemassa. Hän voi sanoa asiakkaalleen, että piirtää vain funkkista. Jos se ei kelpaa, asiakas voi mennä muualle.
- Arkkitehti voi valita asiakkaansa. Meillä on hyvä tilauskanta, Kalle Vellevoog vahvistaa.
Kalle Vellevoogilla on Tallinnassa yhdessä Enn Rajasaaren ja Velle Kadalippin kanssa arkkitehtitoimisto JVR OÜ, jossa työskentelee yhdeksän henkeä. Vellevoog on yksi johtavia neofunktionalistisen arkkitehtuurin edustajia Virossa.
Pärnu funkkiksen
pääkaupunki
Virolaisen arkkitehtuurin juuret ovat 1930-luvun funktionalismissa. Funkkis tuli Viroon Saksasta kuten Suomeenkin. Kaikki alkoi huvilarakentamisesta. Pärnua pidetään Viron funkkiksen pääkaupunki.
-Pärnun funkkishuvilat ovat muuttuneet jo ikoneiksi. Niitä on myöhempinä vuosina ihmetelty ja matkittu tähän päivään saakka, Vellevoog kertoo.
Toinen tuleminen neofunktionalismin nimen alla tapahtui 1970-luvulla.
-Virolaiset arkkitehdit pyrkivät erottautumaan neuvostosysteemistä etsimällä omia juuriaan 30-luvusta. Se oli eräänlaista toisinajattelua, Vellevoog arvioi.
Neofunktionalismin parhaat näytteet löytyvät nekin Pärnusta. Viron neuvostoaikainen funkkis on joidenkin arvioiden mukaan jopa kansainvälisempää kuin 1930-luvun suhteellisen suljettu ja provinssimainen tyyli. Kolmas funkkiksen paluu ajoittuu 1990-luvulle. Tuolloin neofunktionalismista etsittiin elitististä erottautumista valtavista neuvostoaikaisista kiinteistömassoista.
-Asiakkaat rakennuttivat hyvin näyttäviä taloja. He julistivat muodikasta, trenditietoista elämänasennetta. Haluttiin eroon seinätapeteista ja kerrottiin, että oltiin luettu sisustuslehtiä ja käyty maailmalla. Funkkis tarjosi mahdollisuuden erottua massasta, Vellevoog sanoo.
Tyylistä tuli
kulutushyödyke
Funkkiksen uusi tuleminen on jalostanut talojen sisustusta. Ulkomuodoltaan talot saattavat näyttää 30-luvun toisinnoilta, mutta 90-luvulla sisätilojen käsittely on toisenlaista. Huoneet kuten keittiö, ruokailutila ja olohuone olivat 30-luvulla erikseen, kun taas 90-luvulla ne ovat yhtä suurta avointa tilaa.
-Pieniä, eristettyjä tiloja on vähän. Tärkeitä ovat suuret, avoimet ja ilmavat huoneet, Vellevoog arvelee.
Neofunktionalismi tarjoaa virolaisille arkkitehdeille mahdollisuuden luoda ajatonta arkkitehtuuria.
-Tyylit muuttuvat ja vaihtuvat, tulevat ja menevät. Neofunktionalismi on ollut ajatonta, joka korkeatasoisimmillaan on aina ollut eri vuosikymmenillä tuoretta. Se ei ole muuttunut kertaakaan vanhanaikaiseksi, Vellevoog sanoo.
Kiinteistökehittäjät ovat kuitenkin latistaneet rakentamista 1990-luvun lopulla vallanneella ajattelulla funkkisesta kulutushyödykkeenä.
-Neofunktionalistiset omakotitalot olivat alun perin rakennusratkaisuiltaan monimutkaisia ja niiden muotokäsitys oli haastava. Ne olivat rakentamismielessä kalliita. Kulutushyödykkeenä niistä on kadonnut tuoreus, muoto on yksinkertaistunut ja jäljelle on jäänyt vain harvat neofunktionalismille tyypilliset avainmuodot. Samalla kiinteistökehittäjille tärkeintä on taloudellisuus, edullisuus ja teollisen muotoilun avulla saada hinta mahdollisimman alhaiseksi. Se on devalvoinut neofunktionalismin merkitystä, Vellevoog sanoo.
Arkkitehtuuri
kirjavaa
Vielä 1990-luvulla neofunktionalismi oli Virossa elitistinen. Matka tavalliseen kuluttajaan oli pitkä.
-Funkkistalot olivat vain laatikoita, joissa ei ole mahdollista elää. Nyt kuluttaja arvioi, että on pop, hienoa ja muodikasta elää valkeassa laatikossa, Vellevoog jatkaa.
Vellevoogin mielestä Suomessa parasta neofunktionalismia edustaa kolmikko Gullichsen-Kairamo-Vormala.
-Suomessa tehdään kaunista neofunktionalistista arkkitehtuuria, myös yksityiskoteihin, Vellevoog lisää.
Viron uutta arkkitehtuuria hän pitää Suomea monimuotoisempana ja vaihtelevampana. Suomessa on hänen mielestään hyvin korkeatasoinen, vahva arkkitehtuuri, mutta ulkopuolelta arkkitehtien kädenjälki näyttää samanlaiselta.
-Suomessa ”mainstream” on hyvin vahva, mutta Virossa yleinen ilme on kirjava ja sukupolvittain vaihteleva, Vellevoog luonnehtii.
Arkkitehteja
käytetään
Virossa yksityisen omakotitalon tilaaja on tottunut kääntymään arkkitehdin puoleen toisin kuin Suomessa. Virossa jokainen suuremman omakotitalon tilaaja haluaa tehdä sen omien toiveidensa mukaisesti. Se antaa mahdollisuutta tehdä myös hyvää arkkitehtuuria.
-Virossa on sekä hyvää ja huonoa arkkitehtuuria. Tällä hetkellä kaikissa Viron arkkitehtitoimistoissa on hirveä työnpaljous ja työvoimapula. Eniten töitä teettävät kerrostaloasunnot, joiden rakentaminen on vuosi vuodelta moninkertaistunut, Vellevoog kertoo.
Edulliset pankkilainat ja palkkojen nousu on mahdollistanut keskituloisillekin uuden kodin hankinnan. Tällä hetkellä jopa omakotitaloalueille yritetään rakentaa kerrostaloja, sillä ne tuovat kiinteistökehittäjille enemmän tuloa.
-Paikoin se häiritsee, sillä rakentamistiheys muuttuu luonnottomaksi. Kaikki, mikä saadaan valmiiksi, myydään. Ei ole ollut tarvetta panostaa arkkitehtuuriin. Odotan, että buumi hiukan laantuisi ja ostajan tietoisuus kasvaisi eivätkä asiakkaat suostuisi ostamaan mitä tahansa. Kysynnän ja tarjonnan suhteen tulisi normalisoitua, Vellevoog sanoo.
Viru-hotellin
tuhoutuminen
Viron arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä Kalle Vellevoog on vastustanut suomalaisen rakennusliike SRV Viitosten Viru-hotellin kylkeen rakennettavaa Virun poikaa.
-Viru-hotelli olisi pitänyt erikseen suojella modernistisena teoksena. Se vaatii tilaa ympärilleen. Sen poika ei sitä kauniimmaksi tee, Vellevoog pahoittelee.
Hänen mielestään kiinteistökehittäjä hakee vain volyymiä eikä kunnioita Viru-hotellin arkkitehtuuria.
- Arkkitehtuuri on primaarinen. Viru-hotellin omistaja ei ole ymmärtänyt, että rakennus on kulttuurinen ja arkkitehtoninen teos. Nyt 1970-luvun merkkiteos on tuhottu. Hotellirakennus vaati kaukaa katsomista. Nyt se on laatoitettu, katettu levyillä ja mainoksilla, mikä on rikkonut elitistisen vaikutelman. Viron valtion vika oli, ettei hotellia otettu suojelun alle. Se olisi ansainnut sen, Vellevoog harmittelee.
Kun muuta
ei osaa
Arkkitehti Emil Urbel on Kalle Vellevoogin ohella toinen johtava funkkikselle pyhittäytynyt arkkitehti. Hän on kymmenen vuoden ajan tehnyt pelkästään neofunktionalistista valkoista laatikkoa. Valkoinen laatikko alkaa jo kyllästyttää häntä.
-Kun en oikein osaa muutakaan, hän valittaa.
Mielenvirkistykseksi hän on siirtynyt etsimään uusia rakennusmateriaaleja, betonia, puuta ja tiiltä.
Urbel uskoo funktionalismin suosion perustuvan Virossa historiaan. Viron uusi itsenäistyminen palautti mieliin edellisen itsenäisyyden ajan arkkitehtuurin, Olev Siinmaan ja Herberty Johanssonin huvilat Pärnussa ja Tallinnassa. Funkkis ei kadonnut myöskään neuvostoaikana.
-Se on aina ollut virolaisista symppaattinen. Se on Viron arkkitehtituurin kivijalka, Urbel sanoo.
Virossa funkkis kääntyy Urbelin mielestä minimalismiin ja jopa klassisismiin, kun Suomessa funkkiksessa on enemmän yksinkohtia.
-Viron funkkis tukeutuu Le Corbusierille, joka sai vaikutteita Välimeren arkkitehtuurista, klassisismissa, mikä näkyy valkeana, puhtaana muotona, Urbel jatkaa.
Urbelin mielestä täysin ortodoksista funkkista on mahdoton tehdä. Hän arvostaa Alvar Aaltoa, joka oli samaan aikaan arkkitehti, mutta liikkui orgaaniseen suuntaan.
-Hän oli puhdas funktionalisti, jolla oli omat kansalliset nyanssit, hän arvioi.
Kontrolli
puuttuu
Tallinnassa käyvät suomalaiset kollegat ihailevat, miten Tallinnan ympäristöä rakennetaan. Jokainen kun saa tehdä mitä haluaa. Suomessa kaikki on säännösteltyä ja käytännöt vakiintuneet. Virolaiset arkkitehdit itse kritisoivat omaa systeemiään. Urbel ihailee Helsingin ympäristön rakentamista. Rakentaminen on systemaattista.
-Meillä kaikki rakentavat. Ensin myydään tontit ihmisille, sitten jokainen etsii arkkitehdin, rakentajat ja teettää suunitelman. Säännöstely puuttuu kokonaan. Vierekkäin seisovat hirsitalo, valkea laatikko ja kivikattoinen tiilitalo. Kaikki on sekaisin, Urbel valittaa.
Urbel pitää suomalaista aluerakentamista ehdottomasti parempana vaihtoehtona.
-Helsingissä yksi yrittäjä rakentaa yhden alueen. Tallinnassa pellot sikiävät taloja. Yksi aloittaa jostakin, toinen aloittaa viiden vuoden päästä. Prosessi on täysin kontrolloimaton. Suomessa osataan kaupunkisuunnittelu, tiedetään, missä on pelto, laidun ja asuinalue, Urbel vuodattaa.
Neuvostoaikana
arkkitehti jokaiselle
Arkkitehdit tekevät Virossa paljon pientalojen suunnittelua.
-Se on neuvostoajan perintöä, että jokainen pystyy hankkimaan arkkitehdin suunnitteleman talon, Urbel kertoo.
Arkkitehdit työskentelivät neuvostoaikana suurissa valtion toimistoissa. He saivat kuitenkin tehdä töitä toimistojen ulkopuolella ja suunnitella yksityiskoteja ja kesämökkejä. Työtä tehtiin iltaisin ja viikonloppuisin kotona. Se oli hyvin laajalti levinnyt käytäntö.
-Samalla tavalla suutari ja räätäli rohkenivat tehdä iltaisin kotona töitä, kunhan maksoivat pientä leimaveroa valtiolle, Urbel kertoo.
Arkkitehdit pyrkivät ylitöillä vähentämään palveluiden kysyntää ja valvomaan rakennustoimintaa. Suuret suunnittelutoimistot eivät saaneet tehdä omakotitaloja tai ottaa asiakkaiksi yksityisiä ihmisiä.
-Vaikka suunnittelutyö oli edullista, arkkitehti saattoi tienata kesämökin suunnittelulla yhden ylimääräisen kuukausipalkan, Urbel muistelee.
Neuvostoaikana yksityisten ihmisten oli mahdollista ostaa myös tyyppitalosuunnittelua. Ne olivat edullisempia kuin oma arkkitehti. Tällä hetkellä Virosta puuttuvat tyyppitalot.
-Muutamia on, mutta ne ovat hirveitä, Urbel sanoo.
Urbel pitää arkkitehtien kulta-aikana neuvostoaikaa 1960-70 luvulla.
-Järjestelmä toimi. Oli tyyppiprojekteja, joita rakennettiin. Maaseudulla rakennettiin myös arkkitehtikilpailujen perusteella eikä niin, että jonkun sukulainen tuli ja suunnitteli, hän kertoo.
Urbel arvostaa suuresti suomalaisia arkkitehteja.
-Kutsun suomalaiset arkkitehdit töihin heti meille, että saisimme korkeamman tason, hän sanoo.
Uutta
etsimässä
Viron nuoren polven arkkitehdeista rohkeita kokeiluja tekevä Indrek Allmann (34) on vasta aloittamassa ensimmäisiä omia funkkistöitään.
-Huvila-arkkitehtuurissa se on paikallaan, kun tarvitaan tilaa ja lopputulos saa olla eräänlainen patsas, hän sanoo.
-Minua kiinnostavat luonnon ja ihmisen suhde. Teoksiani hallitsee orgaaninen tyyli ja luonnosta ja ympäristöstä lähtevä muotologiikka, hän sanoo.
Allmannin kuuluisammat työt ovat kallion kielekkeellä, ilmassa roikkuva hänen oma kotinsa Oma Pesä. Tärkeimpänä työnään hän pitää Padistessa sijaitsevaa puista huvilaa, joka paranee vuosi vuodelta kotiutuessaan ympäristöönsä. Hänen mielestään neofunkkis alkaa kuluttaa itsensä jo Virossa loppuun.
-Kymmenen vuotta sitten, kun Emil Urbel aloitti valkeilla laatikoilla, kaikki kauhistuivat ensiksi ajatusta. Nyt kaikki haluavat sellaisen. Jokainen trenditietoinen haluaa kodistaan funkkistalon. Parhaimmat arkkitehdit eivät enää ole kiinnostuneita suunnittelemaan niitä ja taloista tulee perheenemäntien suunnittelemia tyylirikkoja. Termi on täysin devalvoitumassa, Allmann valittaa.
Hän arvioi Viron arkkitehtuurin tilan kirjavaksi.
-Se on rosollia, hyvää virolaista perusruokaa, jossa on kaikenlaisia elementtejä, hän sanoo.
Funkkis palasi Viroon
Viron arkkitehtuurin kivijalka on funktionalismissa
Teksti: Leena Hietanen
Virolainen arkkitehti Kalle Vellevoog on harvinaisessa asemassa. Hän voi sanoa asiakkaalleen, että piirtää vain funkkista. Jos se ei kelpaa, asiakas voi mennä muualle.
- Arkkitehti voi valita asiakkaansa. Meillä on hyvä tilauskanta, Kalle Vellevoog vahvistaa.
Kalle Vellevoogilla on Tallinnassa yhdessä Enn Rajasaaren ja Velle Kadalippin kanssa arkkitehtitoimisto JVR OÜ, jossa työskentelee yhdeksän henkeä. Vellevoog on yksi johtavia neofunktionalistisen arkkitehtuurin edustajia Virossa.
Pärnu funkkiksen
pääkaupunki
Virolaisen arkkitehtuurin juuret ovat 1930-luvun funktionalismissa. Funkkis tuli Viroon Saksasta kuten Suomeenkin. Kaikki alkoi huvilarakentamisesta. Pärnua pidetään Viron funkkiksen pääkaupunki.
-Pärnun funkkishuvilat ovat muuttuneet jo ikoneiksi. Niitä on myöhempinä vuosina ihmetelty ja matkittu tähän päivään saakka, Vellevoog kertoo.
Toinen tuleminen neofunktionalismin nimen alla tapahtui 1970-luvulla.
-Virolaiset arkkitehdit pyrkivät erottautumaan neuvostosysteemistä etsimällä omia juuriaan 30-luvusta. Se oli eräänlaista toisinajattelua, Vellevoog arvioi.
Neofunktionalismin parhaat näytteet löytyvät nekin Pärnusta. Viron neuvostoaikainen funkkis on joidenkin arvioiden mukaan jopa kansainvälisempää kuin 1930-luvun suhteellisen suljettu ja provinssimainen tyyli. Kolmas funkkiksen paluu ajoittuu 1990-luvulle. Tuolloin neofunktionalismista etsittiin elitististä erottautumista valtavista neuvostoaikaisista kiinteistömassoista.
-Asiakkaat rakennuttivat hyvin näyttäviä taloja. He julistivat muodikasta, trenditietoista elämänasennetta. Haluttiin eroon seinätapeteista ja kerrottiin, että oltiin luettu sisustuslehtiä ja käyty maailmalla. Funkkis tarjosi mahdollisuuden erottua massasta, Vellevoog sanoo.
Tyylistä tuli
kulutushyödyke
Funkkiksen uusi tuleminen on jalostanut talojen sisustusta. Ulkomuodoltaan talot saattavat näyttää 30-luvun toisinnoilta, mutta 90-luvulla sisätilojen käsittely on toisenlaista. Huoneet kuten keittiö, ruokailutila ja olohuone olivat 30-luvulla erikseen, kun taas 90-luvulla ne ovat yhtä suurta avointa tilaa.
-Pieniä, eristettyjä tiloja on vähän. Tärkeitä ovat suuret, avoimet ja ilmavat huoneet, Vellevoog arvelee.
Neofunktionalismi tarjoaa virolaisille arkkitehdeille mahdollisuuden luoda ajatonta arkkitehtuuria.
-Tyylit muuttuvat ja vaihtuvat, tulevat ja menevät. Neofunktionalismi on ollut ajatonta, joka korkeatasoisimmillaan on aina ollut eri vuosikymmenillä tuoretta. Se ei ole muuttunut kertaakaan vanhanaikaiseksi, Vellevoog sanoo.
Kiinteistökehittäjät ovat kuitenkin latistaneet rakentamista 1990-luvun lopulla vallanneella ajattelulla funkkisesta kulutushyödykkeenä.
-Neofunktionalistiset omakotitalot olivat alun perin rakennusratkaisuiltaan monimutkaisia ja niiden muotokäsitys oli haastava. Ne olivat rakentamismielessä kalliita. Kulutushyödykkeenä niistä on kadonnut tuoreus, muoto on yksinkertaistunut ja jäljelle on jäänyt vain harvat neofunktionalismille tyypilliset avainmuodot. Samalla kiinteistökehittäjille tärkeintä on taloudellisuus, edullisuus ja teollisen muotoilun avulla saada hinta mahdollisimman alhaiseksi. Se on devalvoinut neofunktionalismin merkitystä, Vellevoog sanoo.
Arkkitehtuuri
kirjavaa
Vielä 1990-luvulla neofunktionalismi oli Virossa elitistinen. Matka tavalliseen kuluttajaan oli pitkä.
-Funkkistalot olivat vain laatikoita, joissa ei ole mahdollista elää. Nyt kuluttaja arvioi, että on pop, hienoa ja muodikasta elää valkeassa laatikossa, Vellevoog jatkaa.
Vellevoogin mielestä Suomessa parasta neofunktionalismia edustaa kolmikko Gullichsen-Kairamo-Vormala.
-Suomessa tehdään kaunista neofunktionalistista arkkitehtuuria, myös yksityiskoteihin, Vellevoog lisää.
Viron uutta arkkitehtuuria hän pitää Suomea monimuotoisempana ja vaihtelevampana. Suomessa on hänen mielestään hyvin korkeatasoinen, vahva arkkitehtuuri, mutta ulkopuolelta arkkitehtien kädenjälki näyttää samanlaiselta.
-Suomessa ”mainstream” on hyvin vahva, mutta Virossa yleinen ilme on kirjava ja sukupolvittain vaihteleva, Vellevoog luonnehtii.
Arkkitehteja
käytetään
Virossa yksityisen omakotitalon tilaaja on tottunut kääntymään arkkitehdin puoleen toisin kuin Suomessa. Virossa jokainen suuremman omakotitalon tilaaja haluaa tehdä sen omien toiveidensa mukaisesti. Se antaa mahdollisuutta tehdä myös hyvää arkkitehtuuria.
-Virossa on sekä hyvää ja huonoa arkkitehtuuria. Tällä hetkellä kaikissa Viron arkkitehtitoimistoissa on hirveä työnpaljous ja työvoimapula. Eniten töitä teettävät kerrostaloasunnot, joiden rakentaminen on vuosi vuodelta moninkertaistunut, Vellevoog kertoo.
Edulliset pankkilainat ja palkkojen nousu on mahdollistanut keskituloisillekin uuden kodin hankinnan. Tällä hetkellä jopa omakotitaloalueille yritetään rakentaa kerrostaloja, sillä ne tuovat kiinteistökehittäjille enemmän tuloa.
-Paikoin se häiritsee, sillä rakentamistiheys muuttuu luonnottomaksi. Kaikki, mikä saadaan valmiiksi, myydään. Ei ole ollut tarvetta panostaa arkkitehtuuriin. Odotan, että buumi hiukan laantuisi ja ostajan tietoisuus kasvaisi eivätkä asiakkaat suostuisi ostamaan mitä tahansa. Kysynnän ja tarjonnan suhteen tulisi normalisoitua, Vellevoog sanoo.
Viru-hotellin
tuhoutuminen
Viron arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä Kalle Vellevoog on vastustanut suomalaisen rakennusliike SRV Viitosten Viru-hotellin kylkeen rakennettavaa Virun poikaa.
-Viru-hotelli olisi pitänyt erikseen suojella modernistisena teoksena. Se vaatii tilaa ympärilleen. Sen poika ei sitä kauniimmaksi tee, Vellevoog pahoittelee.
Hänen mielestään kiinteistökehittäjä hakee vain volyymiä eikä kunnioita Viru-hotellin arkkitehtuuria.
- Arkkitehtuuri on primaarinen. Viru-hotellin omistaja ei ole ymmärtänyt, että rakennus on kulttuurinen ja arkkitehtoninen teos. Nyt 1970-luvun merkkiteos on tuhottu. Hotellirakennus vaati kaukaa katsomista. Nyt se on laatoitettu, katettu levyillä ja mainoksilla, mikä on rikkonut elitistisen vaikutelman. Viron valtion vika oli, ettei hotellia otettu suojelun alle. Se olisi ansainnut sen, Vellevoog harmittelee.
Kun muuta
ei osaa
Arkkitehti Emil Urbel on Kalle Vellevoogin ohella toinen johtava funkkikselle pyhittäytynyt arkkitehti. Hän on kymmenen vuoden ajan tehnyt pelkästään neofunktionalistista valkoista laatikkoa. Valkoinen laatikko alkaa jo kyllästyttää häntä.
-Kun en oikein osaa muutakaan, hän valittaa.
Mielenvirkistykseksi hän on siirtynyt etsimään uusia rakennusmateriaaleja, betonia, puuta ja tiiltä.
Urbel uskoo funktionalismin suosion perustuvan Virossa historiaan. Viron uusi itsenäistyminen palautti mieliin edellisen itsenäisyyden ajan arkkitehtuurin, Olev Siinmaan ja Herberty Johanssonin huvilat Pärnussa ja Tallinnassa. Funkkis ei kadonnut myöskään neuvostoaikana.
-Se on aina ollut virolaisista symppaattinen. Se on Viron arkkitehtituurin kivijalka, Urbel sanoo.
Virossa funkkis kääntyy Urbelin mielestä minimalismiin ja jopa klassisismiin, kun Suomessa funkkiksessa on enemmän yksinkohtia.
-Viron funkkis tukeutuu Le Corbusierille, joka sai vaikutteita Välimeren arkkitehtuurista, klassisismissa, mikä näkyy valkeana, puhtaana muotona, Urbel jatkaa.
Urbelin mielestä täysin ortodoksista funkkista on mahdoton tehdä. Hän arvostaa Alvar Aaltoa, joka oli samaan aikaan arkkitehti, mutta liikkui orgaaniseen suuntaan.
-Hän oli puhdas funktionalisti, jolla oli omat kansalliset nyanssit, hän arvioi.
Kontrolli
puuttuu
Tallinnassa käyvät suomalaiset kollegat ihailevat, miten Tallinnan ympäristöä rakennetaan. Jokainen kun saa tehdä mitä haluaa. Suomessa kaikki on säännösteltyä ja käytännöt vakiintuneet. Virolaiset arkkitehdit itse kritisoivat omaa systeemiään. Urbel ihailee Helsingin ympäristön rakentamista. Rakentaminen on systemaattista.
-Meillä kaikki rakentavat. Ensin myydään tontit ihmisille, sitten jokainen etsii arkkitehdin, rakentajat ja teettää suunitelman. Säännöstely puuttuu kokonaan. Vierekkäin seisovat hirsitalo, valkea laatikko ja kivikattoinen tiilitalo. Kaikki on sekaisin, Urbel valittaa.
Urbel pitää suomalaista aluerakentamista ehdottomasti parempana vaihtoehtona.
-Helsingissä yksi yrittäjä rakentaa yhden alueen. Tallinnassa pellot sikiävät taloja. Yksi aloittaa jostakin, toinen aloittaa viiden vuoden päästä. Prosessi on täysin kontrolloimaton. Suomessa osataan kaupunkisuunnittelu, tiedetään, missä on pelto, laidun ja asuinalue, Urbel vuodattaa.
Neuvostoaikana
arkkitehti jokaiselle
Arkkitehdit tekevät Virossa paljon pientalojen suunnittelua.
-Se on neuvostoajan perintöä, että jokainen pystyy hankkimaan arkkitehdin suunnitteleman talon, Urbel kertoo.
Arkkitehdit työskentelivät neuvostoaikana suurissa valtion toimistoissa. He saivat kuitenkin tehdä töitä toimistojen ulkopuolella ja suunnitella yksityiskoteja ja kesämökkejä. Työtä tehtiin iltaisin ja viikonloppuisin kotona. Se oli hyvin laajalti levinnyt käytäntö.
-Samalla tavalla suutari ja räätäli rohkenivat tehdä iltaisin kotona töitä, kunhan maksoivat pientä leimaveroa valtiolle, Urbel kertoo.
Arkkitehdit pyrkivät ylitöillä vähentämään palveluiden kysyntää ja valvomaan rakennustoimintaa. Suuret suunnittelutoimistot eivät saaneet tehdä omakotitaloja tai ottaa asiakkaiksi yksityisiä ihmisiä.
-Vaikka suunnittelutyö oli edullista, arkkitehti saattoi tienata kesämökin suunnittelulla yhden ylimääräisen kuukausipalkan, Urbel muistelee.
Neuvostoaikana yksityisten ihmisten oli mahdollista ostaa myös tyyppitalosuunnittelua. Ne olivat edullisempia kuin oma arkkitehti. Tällä hetkellä Virosta puuttuvat tyyppitalot.
-Muutamia on, mutta ne ovat hirveitä, Urbel sanoo.
Urbel pitää arkkitehtien kulta-aikana neuvostoaikaa 1960-70 luvulla.
-Järjestelmä toimi. Oli tyyppiprojekteja, joita rakennettiin. Maaseudulla rakennettiin myös arkkitehtikilpailujen perusteella eikä niin, että jonkun sukulainen tuli ja suunnitteli, hän kertoo.
Urbel arvostaa suuresti suomalaisia arkkitehteja.
-Kutsun suomalaiset arkkitehdit töihin heti meille, että saisimme korkeamman tason, hän sanoo.
Uutta
etsimässä
Viron nuoren polven arkkitehdeista rohkeita kokeiluja tekevä Indrek Allmann (34) on vasta aloittamassa ensimmäisiä omia funkkistöitään.
-Huvila-arkkitehtuurissa se on paikallaan, kun tarvitaan tilaa ja lopputulos saa olla eräänlainen patsas, hän sanoo.
-Minua kiinnostavat luonnon ja ihmisen suhde. Teoksiani hallitsee orgaaninen tyyli ja luonnosta ja ympäristöstä lähtevä muotologiikka, hän sanoo.
Allmannin kuuluisammat työt ovat kallion kielekkeellä, ilmassa roikkuva hänen oma kotinsa Oma Pesä. Tärkeimpänä työnään hän pitää Padistessa sijaitsevaa puista huvilaa, joka paranee vuosi vuodelta kotiutuessaan ympäristöönsä. Hänen mielestään neofunkkis alkaa kuluttaa itsensä jo Virossa loppuun.
-Kymmenen vuotta sitten, kun Emil Urbel aloitti valkeilla laatikoilla, kaikki kauhistuivat ensiksi ajatusta. Nyt kaikki haluavat sellaisen. Jokainen trenditietoinen haluaa kodistaan funkkistalon. Parhaimmat arkkitehdit eivät enää ole kiinnostuneita suunnittelemaan niitä ja taloista tulee perheenemäntien suunnittelemia tyylirikkoja. Termi on täysin devalvoitumassa, Allmann valittaa.
Hän arvioi Viron arkkitehtuurin tilan kirjavaksi.
-Se on rosollia, hyvää virolaista perusruokaa, jossa on kaikenlaisia elementtejä, hän sanoo.
Fenno-ugriuhoa
(Julkaistu Kalevassa toukokuussa 2006 ja Venäjän aika -lehdessä nr 3/2006)
Virossa suojellaan Venäjän
suomensukuisia kansoja innolla
Fenno-Ugria kiistää toimintansa Venäjän vastaiset poliittiset motiivit
Tallinna/Kaleva
Leena Hietanen
Suomensukuisten kansojen oikeuksien puolustaja Fenno-Ugria Tallinnassa on joutunut monenlaisten epäilysten kohteeksi. Venäjän tiedustelupalvelu FSB arvioi, että se kouluttaa Virossa mareja luomaan Venäjälle suomalais-ugrilaisten opiskelijoiden ympärille rakentuvia separatistisia ja kansalliskiihkoisia ryhmiä. Fenno-Ugrian Heimokeskuksen johtaja Jaak Prozes nauraa väitteille.
-Opiskelijoilla on vaikeuksia löytää töitä palattuaan takaisin Marimaalle, koska FSB epäilee heitä, Prozes kertoo.
Fenno-Ugria on Viron valtion ylläpitämä rekisteröity yhdistys. Sen alaosasto, Heimokeskus koordinoi Viron opetusministeriön rahoittamaa suomensukuisten kansojen opiskelijavaihtoa. Pääpaino on ollut mareissa, joita on koulutettu Virossa parisen sataa. Heidän kiinnostuksensa opetukseen on hiipumassa. Viime vuonna Tarton yliopistoon tulleista kymmenestä viron kielen kurssilaisesta vain yksi oli mari. Muut paljastuivat venäläisiksi.
-Sääli, ettei viron kieli kiinnosta mareja. Se on todellinen ongelma, Prozes toteaa.
Kuolevien kansojen
puolesta puhuja
Fenno-Ugria on huolissaan Venäjän federaation alueella asuvien suomensukuisten kansojen tulevaisuudesta. Sen kannanotoissa toistuvasti syytetään Venäjää ja presidentti Vladimir Putinia välinpitämättömyydestä katoavia kansoja kohtaan. Jaak Prozes kiistää, että Fenno-Ugrialla olisi poliittisia tavoitteita.
-Niitä saattoi olla 1990-luvun alun kansallisen heräämisen aikoihin, mutta ei enää, hän sanoo.
Jaak Prozekin mielestä nyt on viimeinen hetki soittaa hätäkelloja uhanalaisten heimoveljien puolesta Venäjällä.
-Suomensukuiset kielet ovat katoamassa, mutta se ei merkitse vielä kansan kuolemaa, Prozes jatkaa.
Prozesin mielestä venäläisiä ovat shovinisteja, joita ei kiinnosta pienten kansojen kohtalo. Hän myöntää, että Euroopassa pienten kansojen tie on ollut vielä kivisempi. Ne ovat jo kansojen hautausmaalla.
-Eurooppa on aina ollut ylikansoitettu ja liikkeessä. Euroopassa ei myöskään annettu kouluopetusta pienten kansojen kielellä, kuten Venäjällä alettiin tehdä heti vallankumouksen jälkeen, Prozes muistuttaa.
Venäjä on Prozecin mielestä vielä hyvin arkaainen verrattuna Eurooppaan.
-Matka Venäjällä suomensukuisten kansojen pariin on matka menneisyyteen. Venäjä on niin suuri maa, ettei venäläinen väestö ole riittänyt Siperian kolonisaatioon, Prozes arvioi.
Neuvostoliiton
tukipolitiikka
Neuvostoliitto oli suomensukuisten kansojen pelastus. Jaak Prozes muistuttaa, että Neuvostoliitossa tuettiin neuvostokansalaisen rakentamisen rinnalla myös pieniä kulttuureja.
-Suomalais-ugrilainen intelligentsia eli Neuvostoliitossa paremmin kuin Venäjällä. Marinkielellä ilmestyi vuodessa jopa 70 kirjaa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen marin kielinen intelligentsia ei ole kyennyt luomaan yhtäkään korkeatasoista sävellystä, runoteosta tai romaania, Prozes valittaa.
Hänestä on selvää, että markkinataloudessa Venäjän valtio ei enää tue marginaalikulttuureita. Marien kohdalla myös Neuvostoliiton elinkeinorakenne kolhooseineen piti kylät elävinä.
-Mareilta puuttuu kaupunkikulttuuri. Heidän kylänsä ovat huonossa kunnossa ja ne tyhjenevät. Marit ovat itse alkaneet pitää omaa kulttuuriaan primitiivisenä nyky-Venäjällä, Prozes sanoo.
CIA ja FSB
kisaavat
Suomensukuisten kansojen liikehdintä on nähty osana Venäjän hajottamiseen tähtäävää politiikkaa. Uutisportaali Regnumissa kirjoittava venäläinen politologi Dmitri Kondrasov katsoo, että taustalla ovat amerikkalaisen turvallisuusanalyytikko Zbigniew Brzezinskin opit. Viron kansallisuusliikehdintää hyödyntäen Yhdysvallat onnistui hajottamaan Neuvostoliiton ja nyt vuorossa on Venäjä. Yhtenä merkkinä amerikkalaisten heräämisestä on kokeneen erityisasiantuntija Paul Goblen pyhittäytyminen asialle. Paul Goblella on Edgar Savisaaren muistelmien mukaan vahvat kytkennät CIA:han. Goble oli Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin erikoistunut Neuvostoliiton pieniin kansoihin. Nykyisin hän asuu Tartossa ja kirjoittaa Postimees-lehteen huolestuneita artikkeleita mareista.
Jaak Prozesin mielestä kytkennät CIA:han ja Yhdysvaltoihin ovat tuulesta temmattuja.
-Emme saa rahaa Yhdysvalloista emmekä ole kiinnostavia CIA:n näkökulmasta, hän vakuuttaa.
Reservaatit
alkuperäiskansoille
Historioitsija Jaak Prozes toivoo, että Venäjällä herättäisiin estämään suomensukuisten kansojen kato.
-Suomensukuiset kansat ovat ainutlaatuinen kulttuurinen rikkaus, jotka pitäisi julistaa luonnonsuojelun alaiseksi, Prozes sanoo.
Hän ei pidä mahdottomana, että Venäjällä perustettaisiin Yhdysvaltojen tapaan reservaatteja alkuperäiskansoille.
-Ainakin he voisivat jollakin tavoin hoitaa omaa talouttaan vaikkapa keräämällä uhkapeliveroa, hän luonnehtii.
Hän ei pelkää, että Marimaasta tulisi sen jälkeen venäläisen mafian rahanpesupaikka. Marien nimistä kun ei voi erottaa, kuka on venäläinen ja kuka mari, sillä kaikilla on venäjänkieliset nimet.
-Mareille on annettu väkisin venäläisiä nimiä. Nyt venäläiset näyttävät turisteille, että meillä on alkuperäiskansoja ja keräävät rahat. Marit voisivat kehittää esimerkiksi ekoturismia ja etsiä itselleen elinkeinoja, Prozes haaveilee.
Kuvateksti:
Fenno-Ugrian Heimokeskuksen johtaja Jaak Prozes katsoo, ettei vielä ole liian myöhäistä soittaa hätäkelloja suomensukuisten, uhanalaisten kansojen puolesta.
Tilasto:
Suomensukuiset kansat Venäjän alueella:
(Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan)
Mordvalaiset 843 400
Udmurtit 636 900
Marit 604 300
Komit 293 400
Permin komit 125 200
Karjalaiset 93 300
Nenetsit 41 300
Suomalaiset 34 000
Hantit 28 700
Virolaiset 28 000
Mansit 11 400
Vepsäläiset 8 200
Unkarilaiset 4 000
Selkupit 3 200
Besermanit 3 000
Saamelaiset 2 000
Nganasanit 800
Inkeroiset 700
Enetsit 300
Votjalaiset 100
Lähde: Fenno-Ugria, www.suri.ee
Kommentti:
Kuolleiden hevosten
potkijoiden seura
Tallinnan Suomen suurlähetystö lähetti toimittajille postia, jossa kehotettiin kirjoittamaan marien huonosta kohtalosta Venäjällä. Johdantona oli, että Viron venäläiset nuoret olivat lähdössä Brysseliin kertomaan, miten heidän koulutus- ja työnsaantimahdollisuutensa ovat Virossa heikompia kuin virolaisten nuorten. Postituksen alkuperäislähde oli Suomen instituutin Tarton osasto. Suurlähetystön postittajat eivät joko ymmärtäneet lukemaansa tai sitten he olivat samaa mieltä.
Suomi-instituutti on yksi näistä kuolleiden hevosten potkijoiden seuroista. Fennougrilaisuuden nimissä katsotaan, että on Venäjän syy, kun kuollut hevonen ei kävele. Suomensukuiset kansat ovat kaikki Venäjällä käytännössä kuolemaan tuomittuja kieliä ja kansoja.
Suomensukuisten kansojen säilymisessä Neuvostoliitossa on hyvin paljolti kiittäminen leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, jonka jatkaja oli Stalin. Fenno-ugriseurat joutuisivat kiittämään häntä tukipolitiikasta, jolla vähemmistökielillä annettiin kouluopetusta, taiteita tuettiin ja vietiin elinkeinoja vähemmistöjen asuttamille alueille. Tämä johtaa kiusalliseen pohdintaan, kumpaa se Neuvostoliitto loppujen lopuksi oli: kansojen ystävyyden kehto vai niiden hautausmaa?
Leena Hietanen
Virossa suojellaan Venäjän
suomensukuisia kansoja innolla
Fenno-Ugria kiistää toimintansa Venäjän vastaiset poliittiset motiivit
Tallinna/Kaleva
Leena Hietanen
Suomensukuisten kansojen oikeuksien puolustaja Fenno-Ugria Tallinnassa on joutunut monenlaisten epäilysten kohteeksi. Venäjän tiedustelupalvelu FSB arvioi, että se kouluttaa Virossa mareja luomaan Venäjälle suomalais-ugrilaisten opiskelijoiden ympärille rakentuvia separatistisia ja kansalliskiihkoisia ryhmiä. Fenno-Ugrian Heimokeskuksen johtaja Jaak Prozes nauraa väitteille.
-Opiskelijoilla on vaikeuksia löytää töitä palattuaan takaisin Marimaalle, koska FSB epäilee heitä, Prozes kertoo.
Fenno-Ugria on Viron valtion ylläpitämä rekisteröity yhdistys. Sen alaosasto, Heimokeskus koordinoi Viron opetusministeriön rahoittamaa suomensukuisten kansojen opiskelijavaihtoa. Pääpaino on ollut mareissa, joita on koulutettu Virossa parisen sataa. Heidän kiinnostuksensa opetukseen on hiipumassa. Viime vuonna Tarton yliopistoon tulleista kymmenestä viron kielen kurssilaisesta vain yksi oli mari. Muut paljastuivat venäläisiksi.
-Sääli, ettei viron kieli kiinnosta mareja. Se on todellinen ongelma, Prozes toteaa.
Kuolevien kansojen
puolesta puhuja
Fenno-Ugria on huolissaan Venäjän federaation alueella asuvien suomensukuisten kansojen tulevaisuudesta. Sen kannanotoissa toistuvasti syytetään Venäjää ja presidentti Vladimir Putinia välinpitämättömyydestä katoavia kansoja kohtaan. Jaak Prozes kiistää, että Fenno-Ugrialla olisi poliittisia tavoitteita.
-Niitä saattoi olla 1990-luvun alun kansallisen heräämisen aikoihin, mutta ei enää, hän sanoo.
Jaak Prozekin mielestä nyt on viimeinen hetki soittaa hätäkelloja uhanalaisten heimoveljien puolesta Venäjällä.
-Suomensukuiset kielet ovat katoamassa, mutta se ei merkitse vielä kansan kuolemaa, Prozes jatkaa.
Prozesin mielestä venäläisiä ovat shovinisteja, joita ei kiinnosta pienten kansojen kohtalo. Hän myöntää, että Euroopassa pienten kansojen tie on ollut vielä kivisempi. Ne ovat jo kansojen hautausmaalla.
-Eurooppa on aina ollut ylikansoitettu ja liikkeessä. Euroopassa ei myöskään annettu kouluopetusta pienten kansojen kielellä, kuten Venäjällä alettiin tehdä heti vallankumouksen jälkeen, Prozes muistuttaa.
Venäjä on Prozecin mielestä vielä hyvin arkaainen verrattuna Eurooppaan.
-Matka Venäjällä suomensukuisten kansojen pariin on matka menneisyyteen. Venäjä on niin suuri maa, ettei venäläinen väestö ole riittänyt Siperian kolonisaatioon, Prozes arvioi.
Neuvostoliiton
tukipolitiikka
Neuvostoliitto oli suomensukuisten kansojen pelastus. Jaak Prozes muistuttaa, että Neuvostoliitossa tuettiin neuvostokansalaisen rakentamisen rinnalla myös pieniä kulttuureja.
-Suomalais-ugrilainen intelligentsia eli Neuvostoliitossa paremmin kuin Venäjällä. Marinkielellä ilmestyi vuodessa jopa 70 kirjaa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen marin kielinen intelligentsia ei ole kyennyt luomaan yhtäkään korkeatasoista sävellystä, runoteosta tai romaania, Prozes valittaa.
Hänestä on selvää, että markkinataloudessa Venäjän valtio ei enää tue marginaalikulttuureita. Marien kohdalla myös Neuvostoliiton elinkeinorakenne kolhooseineen piti kylät elävinä.
-Mareilta puuttuu kaupunkikulttuuri. Heidän kylänsä ovat huonossa kunnossa ja ne tyhjenevät. Marit ovat itse alkaneet pitää omaa kulttuuriaan primitiivisenä nyky-Venäjällä, Prozes sanoo.
CIA ja FSB
kisaavat
Suomensukuisten kansojen liikehdintä on nähty osana Venäjän hajottamiseen tähtäävää politiikkaa. Uutisportaali Regnumissa kirjoittava venäläinen politologi Dmitri Kondrasov katsoo, että taustalla ovat amerikkalaisen turvallisuusanalyytikko Zbigniew Brzezinskin opit. Viron kansallisuusliikehdintää hyödyntäen Yhdysvallat onnistui hajottamaan Neuvostoliiton ja nyt vuorossa on Venäjä. Yhtenä merkkinä amerikkalaisten heräämisestä on kokeneen erityisasiantuntija Paul Goblen pyhittäytyminen asialle. Paul Goblella on Edgar Savisaaren muistelmien mukaan vahvat kytkennät CIA:han. Goble oli Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin erikoistunut Neuvostoliiton pieniin kansoihin. Nykyisin hän asuu Tartossa ja kirjoittaa Postimees-lehteen huolestuneita artikkeleita mareista.
Jaak Prozesin mielestä kytkennät CIA:han ja Yhdysvaltoihin ovat tuulesta temmattuja.
-Emme saa rahaa Yhdysvalloista emmekä ole kiinnostavia CIA:n näkökulmasta, hän vakuuttaa.
Reservaatit
alkuperäiskansoille
Historioitsija Jaak Prozes toivoo, että Venäjällä herättäisiin estämään suomensukuisten kansojen kato.
-Suomensukuiset kansat ovat ainutlaatuinen kulttuurinen rikkaus, jotka pitäisi julistaa luonnonsuojelun alaiseksi, Prozes sanoo.
Hän ei pidä mahdottomana, että Venäjällä perustettaisiin Yhdysvaltojen tapaan reservaatteja alkuperäiskansoille.
-Ainakin he voisivat jollakin tavoin hoitaa omaa talouttaan vaikkapa keräämällä uhkapeliveroa, hän luonnehtii.
Hän ei pelkää, että Marimaasta tulisi sen jälkeen venäläisen mafian rahanpesupaikka. Marien nimistä kun ei voi erottaa, kuka on venäläinen ja kuka mari, sillä kaikilla on venäjänkieliset nimet.
-Mareille on annettu väkisin venäläisiä nimiä. Nyt venäläiset näyttävät turisteille, että meillä on alkuperäiskansoja ja keräävät rahat. Marit voisivat kehittää esimerkiksi ekoturismia ja etsiä itselleen elinkeinoja, Prozes haaveilee.
Kuvateksti:
Fenno-Ugrian Heimokeskuksen johtaja Jaak Prozes katsoo, ettei vielä ole liian myöhäistä soittaa hätäkelloja suomensukuisten, uhanalaisten kansojen puolesta.
Tilasto:
Suomensukuiset kansat Venäjän alueella:
(Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan)
Mordvalaiset 843 400
Udmurtit 636 900
Marit 604 300
Komit 293 400
Permin komit 125 200
Karjalaiset 93 300
Nenetsit 41 300
Suomalaiset 34 000
Hantit 28 700
Virolaiset 28 000
Mansit 11 400
Vepsäläiset 8 200
Unkarilaiset 4 000
Selkupit 3 200
Besermanit 3 000
Saamelaiset 2 000
Nganasanit 800
Inkeroiset 700
Enetsit 300
Votjalaiset 100
Lähde: Fenno-Ugria, www.suri.ee
Kommentti:
Kuolleiden hevosten
potkijoiden seura
Tallinnan Suomen suurlähetystö lähetti toimittajille postia, jossa kehotettiin kirjoittamaan marien huonosta kohtalosta Venäjällä. Johdantona oli, että Viron venäläiset nuoret olivat lähdössä Brysseliin kertomaan, miten heidän koulutus- ja työnsaantimahdollisuutensa ovat Virossa heikompia kuin virolaisten nuorten. Postituksen alkuperäislähde oli Suomen instituutin Tarton osasto. Suurlähetystön postittajat eivät joko ymmärtäneet lukemaansa tai sitten he olivat samaa mieltä.
Suomi-instituutti on yksi näistä kuolleiden hevosten potkijoiden seuroista. Fennougrilaisuuden nimissä katsotaan, että on Venäjän syy, kun kuollut hevonen ei kävele. Suomensukuiset kansat ovat kaikki Venäjällä käytännössä kuolemaan tuomittuja kieliä ja kansoja.
Suomensukuisten kansojen säilymisessä Neuvostoliitossa on hyvin paljolti kiittäminen leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, jonka jatkaja oli Stalin. Fenno-ugriseurat joutuisivat kiittämään häntä tukipolitiikasta, jolla vähemmistökielillä annettiin kouluopetusta, taiteita tuettiin ja vietiin elinkeinoja vähemmistöjen asuttamille alueille. Tämä johtaa kiusalliseen pohdintaan, kumpaa se Neuvostoliitto loppujen lopuksi oli: kansojen ystävyyden kehto vai niiden hautausmaa?
Leena Hietanen
Viron elokuva 2
(Julkaistu Turun Sanomissa 30.04.2004)
Viron nuori älymystö
löysi elokuvan kanavakseen
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Virossa keväällä ensi-iltansa saaneista elokuvista kiinnostavin on Esto TV:n Vali Kord (Valitse järjestys). Andres Maimikin dokumenttipohjainen poliittinen satiiri on tehty omarahoituksella silkasta sanomisen pakosta. Kaupallinen tuotanto, Ilmar Taskan ohjaama Täna öösel me ei maga (Tänä yönä ei nukuta) on hautautumassa hiljaisuuteen. Miespääosaa näytteli suomalainen Peter Franzen. Kolmas elokuva, Jaak Kilkin ja Rene Reinumäen Sikojen vallankumous on 500 nuoren sekopäinen irroittelu pioneerileirillä. Elokuvan juoni ei päätä pakota eikä ohjauksesta ja näyttelijäntyöstä ole tietoakaan.
Mainoksilla rahaa
elokuvan tekoon
Vali kord-elokuvan ohjaaja Andres Maimik on elokuva-alan ammattilainen. Hän on valmistunut Tallinnan opettajankoulutuslaitokselta dokumenttiohjaajaksi. Hän elättää itsensä mainostöillä.
-Virossa tehdään niin vähän elokuvia, ettei elokuvaa voi pitää ammattina, hän sanoo.
Elokuva on hänelle kuitenkin se ainoa oikea asia, jota hän haluaa tehdä.
-Rahoitan elämäni ja elokuvani tekemällä mainosfilmejä. Haluan kasvattaa lastani ja silloin tällöin ostaa levyjä ja kirjoja. Life comes first. Olen onnistunut saamaan rahaa mainostöillä niin, että voin tehdä myös elokuvia, hän sanoo.
Vali kord hyödyntää dokumenttielokuvan parhaita perinteitä henkeä salpaavasti ja jopa nerokkaasti. Provokatiivinen ja hauska elokuva kertoo Viron valtapuolue Res Publicasta ja pääministeri Juhan Partsista.
-Elokuva on protesti Virossa nousevaa ksenofobiaa vastaan. Viroa vaivaa ajatuksellinen sekavuus. Yhteiskuntaa järjestetään alkeellisten totuuksien kautta. Syyllisiä ovat kommunistit, homot ja muukalaiset, jotka halutaan vankilaan, Maimik luonnehtii.
-Res Publica ei ole todellisuudessa niin fasistinen kuin miltä se onnistuu kuulostamaan. Haluamme kiinnittää huomiota jokapäiväiseen, ihmiskasvoiseen fasismiin, Maimik korostaa.
Poliitikot
suuttuivat
Vali kord-elokuvan suurimpia etuja on sen ajankohtaisuus. Elokuva irvailee virolaisten Yhdysvaltojen ihailua, ryntäystä Irakin sotaan ja maan rikkaita suojelevaa talouspolitiikkaa. Se tuo parhaina hetkinä mieleen amerikkalaisen dokumentalisti Michel Mooren. Elokuvakerronnallisesti jopa Monty Python voisi olla kateellinen shokeeraavista kohtauksista lasten kanssa. Elokuva on niin spontaani, että on vaikea uskoa sillä olleen käsikirjoitusta.
-Olimme miettineet kaikki kohtaukset etukäteen ja arvioineet, kuinka poliitikot reagoivat. Käsikirjoitusta oli 20 liuskaa, Maimik vakuuttaa.
Elokuvan tyylinä on provokaatio. Pääosaa näyttelevä Rain Tolk on poliitikoille jo niin kiusallinen tapaus, että hänet nähdessään he välittömästi tilaavat turvamiehet paikalle.
-Olemme elokuvan tykinruoka, Tolk sanoo viitaten elokuvan toiseen pääroolin esittäjään Ken Saaniin. Yhdessä he ottavat vastaan poliitikkojen pahan mielen irvaillessaan elokuvassa heidän tyhmyyksilleen.
Tolk on luonnonlahjakkuus kameran edessä kokijana ja tapahtumien eteenpäin viejänä. Hän ei ole opiskellut näyttelemistä vaan kaksi vuotta filosofiaa Tarton yliopistossa.
-Tunnen syntyneeni kameran eteen. Haluaisin joskus näytellä pitkässä elokuvassa, Tolk tunnustaa.
Älymystön
puheenvuoro
Maimik on Vali kord-elokuvan älyllinen moottori. Hän tunnustaa heti, ettei hän tee elokuvia yksin.
-Esto-tv on kollektiivinen luomus, hän sanoo.
Esto- tv:ssä on Maimikin, Tolkin ja Saanin lisäksi näyttelijä, tuottaja Juhan Ulfsak. Neljän miehen ryhmä on toteuttanut ajatuksiaan 6-osaisessa televisiosarjassa Esto-tv. Se lopetettiin hyvän maun rajat ylittävänä. Nyt ryhmä on perustanut Esto-tv:n pohjalta tuotantoyhtiö Kuukulgur Filmin. Se hakee jo apurahaa Viron Elokuvasäätiöltä (Eesti Filmi Sihtasutus) uuteen elokuvaan, joka kertoo myymisen taidosta.
-Tuottajakeskeinen elokuva vaatii myyjän taitoa enemmän kuin taiteellista lahjakkuutta, Maimik ironisoi.
Vali kord on Virossa poikkeuksellinen tuotanto. Se on hyvin yhteiskuntakriittinen ja sosiaalisesti herkkien tekijöiden elokuva. Se todistaa myös, ettei Viron uusi intelligentsia kumartele kuvia. Se antaa konkreettisesti tukkapöllyn arvostetulle intellektuellille Jaan Kaplinskille. Andres Maimikilla on syytä pelätä, ettei hän saa rahaa uusiin elokuviin. Hän on saanut tehtyä loistavan elokuvan rahattakin.
-Toivottavasti siitä ei tule sääntöä, hän huokaa.
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Viron nuoret elokuvantekijät, Andres Maimik ja Rain Tolk tekevät elokuvaa palkattakin saadakseen sanottavansa julki.
Viron nuori älymystö
löysi elokuvan kanavakseen
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Virossa keväällä ensi-iltansa saaneista elokuvista kiinnostavin on Esto TV:n Vali Kord (Valitse järjestys). Andres Maimikin dokumenttipohjainen poliittinen satiiri on tehty omarahoituksella silkasta sanomisen pakosta. Kaupallinen tuotanto, Ilmar Taskan ohjaama Täna öösel me ei maga (Tänä yönä ei nukuta) on hautautumassa hiljaisuuteen. Miespääosaa näytteli suomalainen Peter Franzen. Kolmas elokuva, Jaak Kilkin ja Rene Reinumäen Sikojen vallankumous on 500 nuoren sekopäinen irroittelu pioneerileirillä. Elokuvan juoni ei päätä pakota eikä ohjauksesta ja näyttelijäntyöstä ole tietoakaan.
Mainoksilla rahaa
elokuvan tekoon
Vali kord-elokuvan ohjaaja Andres Maimik on elokuva-alan ammattilainen. Hän on valmistunut Tallinnan opettajankoulutuslaitokselta dokumenttiohjaajaksi. Hän elättää itsensä mainostöillä.
-Virossa tehdään niin vähän elokuvia, ettei elokuvaa voi pitää ammattina, hän sanoo.
Elokuva on hänelle kuitenkin se ainoa oikea asia, jota hän haluaa tehdä.
-Rahoitan elämäni ja elokuvani tekemällä mainosfilmejä. Haluan kasvattaa lastani ja silloin tällöin ostaa levyjä ja kirjoja. Life comes first. Olen onnistunut saamaan rahaa mainostöillä niin, että voin tehdä myös elokuvia, hän sanoo.
Vali kord hyödyntää dokumenttielokuvan parhaita perinteitä henkeä salpaavasti ja jopa nerokkaasti. Provokatiivinen ja hauska elokuva kertoo Viron valtapuolue Res Publicasta ja pääministeri Juhan Partsista.
-Elokuva on protesti Virossa nousevaa ksenofobiaa vastaan. Viroa vaivaa ajatuksellinen sekavuus. Yhteiskuntaa järjestetään alkeellisten totuuksien kautta. Syyllisiä ovat kommunistit, homot ja muukalaiset, jotka halutaan vankilaan, Maimik luonnehtii.
-Res Publica ei ole todellisuudessa niin fasistinen kuin miltä se onnistuu kuulostamaan. Haluamme kiinnittää huomiota jokapäiväiseen, ihmiskasvoiseen fasismiin, Maimik korostaa.
Poliitikot
suuttuivat
Vali kord-elokuvan suurimpia etuja on sen ajankohtaisuus. Elokuva irvailee virolaisten Yhdysvaltojen ihailua, ryntäystä Irakin sotaan ja maan rikkaita suojelevaa talouspolitiikkaa. Se tuo parhaina hetkinä mieleen amerikkalaisen dokumentalisti Michel Mooren. Elokuvakerronnallisesti jopa Monty Python voisi olla kateellinen shokeeraavista kohtauksista lasten kanssa. Elokuva on niin spontaani, että on vaikea uskoa sillä olleen käsikirjoitusta.
-Olimme miettineet kaikki kohtaukset etukäteen ja arvioineet, kuinka poliitikot reagoivat. Käsikirjoitusta oli 20 liuskaa, Maimik vakuuttaa.
Elokuvan tyylinä on provokaatio. Pääosaa näyttelevä Rain Tolk on poliitikoille jo niin kiusallinen tapaus, että hänet nähdessään he välittömästi tilaavat turvamiehet paikalle.
-Olemme elokuvan tykinruoka, Tolk sanoo viitaten elokuvan toiseen pääroolin esittäjään Ken Saaniin. Yhdessä he ottavat vastaan poliitikkojen pahan mielen irvaillessaan elokuvassa heidän tyhmyyksilleen.
Tolk on luonnonlahjakkuus kameran edessä kokijana ja tapahtumien eteenpäin viejänä. Hän ei ole opiskellut näyttelemistä vaan kaksi vuotta filosofiaa Tarton yliopistossa.
-Tunnen syntyneeni kameran eteen. Haluaisin joskus näytellä pitkässä elokuvassa, Tolk tunnustaa.
Älymystön
puheenvuoro
Maimik on Vali kord-elokuvan älyllinen moottori. Hän tunnustaa heti, ettei hän tee elokuvia yksin.
-Esto-tv on kollektiivinen luomus, hän sanoo.
Esto- tv:ssä on Maimikin, Tolkin ja Saanin lisäksi näyttelijä, tuottaja Juhan Ulfsak. Neljän miehen ryhmä on toteuttanut ajatuksiaan 6-osaisessa televisiosarjassa Esto-tv. Se lopetettiin hyvän maun rajat ylittävänä. Nyt ryhmä on perustanut Esto-tv:n pohjalta tuotantoyhtiö Kuukulgur Filmin. Se hakee jo apurahaa Viron Elokuvasäätiöltä (Eesti Filmi Sihtasutus) uuteen elokuvaan, joka kertoo myymisen taidosta.
-Tuottajakeskeinen elokuva vaatii myyjän taitoa enemmän kuin taiteellista lahjakkuutta, Maimik ironisoi.
Vali kord on Virossa poikkeuksellinen tuotanto. Se on hyvin yhteiskuntakriittinen ja sosiaalisesti herkkien tekijöiden elokuva. Se todistaa myös, ettei Viron uusi intelligentsia kumartele kuvia. Se antaa konkreettisesti tukkapöllyn arvostetulle intellektuellille Jaan Kaplinskille. Andres Maimikilla on syytä pelätä, ettei hän saa rahaa uusiin elokuviin. Hän on saanut tehtyä loistavan elokuvan rahattakin.
-Toivottavasti siitä ei tule sääntöä, hän huokaa.
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Viron nuoret elokuvantekijät, Andres Maimik ja Rain Tolk tekevät elokuvaa palkattakin saadakseen sanottavansa julki.
Hansaliitto
(Julkaistu Turun Sanomissa kesäkuussa 2004 Turun Hansapäivien aikana)
Hansaliitto – saksien suurvalta
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Tallinnan vanha kaupunki on yksi parhaiten säilyneitä hansakaupunkeja. Hansan kulta-aikana 1370-luvulla liittoon kuului 150 kaupunkia Tallinnasta Lissaboniin, joukossa Lontoo ja Bergen, mutta ei yhtään kaupunkia Suomesta.
-Tallinnassa näkee hansakaupungin asemakaavan alkuperäisenä. Hansaan liittynyt goottilainen arkkitehtuuri on Tallinnassa myös hyvin omaperäinen. Sellaista en ole löytänyt mistään muualta, arkkitehti Rein Zobel sanoo.
Zobel on Viron taideakatemian professori. Hän on erikoistunut Tallinnan vanhan kaupungin arkkitehtuuriin ja sen linnoitusvaiheisiin. Hän on julkaissut aiheesta kirjoja. Viimeisin on Tallinn (Reval) Keskajal, Linnaehitus 13.-14. sajandil.
Kauppakielenä
flaamin kieli
Tallinnassa puhuttiin Hansa-ajan alussa latinaa. Latina oli kuninkaiden, paavien ja hallitsijoiden kieli. Kadunnimetkin olivat Tallinnassa latinaksi. Kieli vaihtui tanskalaisen kauden päättyessä ja saksalaisen ritariajan koettassa 1346.
-Keski-alasaksin kieli tuli käyttöön. Se on lähes samanlainen kuin flaamin kieli, Zobel kertoo.
Keski-alasaksin kieli on eri kuin nykyinen saksan kieli. Nykysaksa on kehittynyt Hoch Deutchista. Keski-alasaksin kieltä käytettiin Saksissa, joka sijaitsi Elben ala- ja keskijuoksulla. Elbe virtaa entisen Itä-Saksan alueelta laskien Pohjanmereen Hampurin länsipuolella.
-Keski-alasaksin kieli tuli Tallinnaan ritarikuntien ja hansakaupunkien kautta. Se oli Hansan virallinen kieli. Sitä puhuttiin Tallinnassa, Lyypekissä, Bremenissä ja Norjan Bergenissä. Se levisi kauppiaiden ja merimiesten kielenä. Laivatkin olivat hollanin kielisiä, Zobel kertoo.
Visbyn
tytär
Pohjois-Saksan kaupunkien muodostaessa Hansaliiton ytimen Tallinna liitettiin Hansaan heti sen alkuvaiheessa vuonna 1280. Tallinnaan vaikutti suuresti ruotsalainen Visbyn kaupunki. Visbystä tuotiin Tallinnaan 200 saksalaista kauppiasta vuonna 1230 nopeuttamaan Tallinnan integroitumista Hansaan. Se vaikutti suoraan rakentamiseen.
-He muokkasivat Tallinnasta skandinaavisen kaupunkikeskuksen. Vanhaa Tallinnaa pidetään Visbyn tyttärenä, Zobel kertoo.
Tallinnaan rakennettiin Visbyn mallin mukaisesti kolme kirkkoa: Nigulisten kirkko saksalaisille kauppiaille, Olevisten kirkko pohjoismaisille ja ortodoksikirkko venäläisille kauppiaille.
-Kaikilla kauppiailla oli oma kirkkonsa. Aika oli kristinuskon leviämisen aikaa. Risti oli ystävän merkki ja kauppiaille tärkeä, Zobel sanoo.
Visby tuhoutui 1361 tanskalaisten hävittäessä kaupungin. Tallinnassa nousu vasta alkoi.
-Tallinna saa yksinoikeuden Novgorodin kauppaan 1346. Tallinna alkoi rikastua, Zobel kertoo.
Ay-liike
voimissaan
Hansakauppiailla oli omat kiltansa, jotka vastaavat nykyajan ammattiyhdistyksiä. Kuuluisin niistä oli nuorten naimattomien kauppiaiden yhdistys, Mustapäiden veljeskunta. Mustapäiden talo on yksi parhaiten säilyneitä Tallinnassa. Siellä on käynyt Venäjän tsaari, Pietari Suuri oluella. Mustapäiden suojelupyhimys Mauritius koristaa edelleen alkuperäisellä paikallaan kiltahuoneen ovea.
Muistä säilyneistä kiltahuoneista suurkauppiaiden kiltahuone on päätynyt Viron historian museoksi. Käsityöläisten kiltahuone, Kanuti (Knud) on kunnostettu kaupungin näyttelytilaksi. Tallinnan kaupunginteatteri on jo pitkään toiminut suurkauppiaiden kiltahuoneessa.
Hansa-aikana meritiet olivat välttämättömiä tavaran kuljetuksille, koska maanteitä ei ollut. Kuljetuksia maitse vaaransivat myös rosvot ja talonpojat. Hansa-ajan laiva, koggi oli yksinkertainen. Se oli laaja ja kellui tyhjänä korkealla. Jottei laiva lastittomana kierähtäisi ympäri, laivan ruumaan asetettiin kiviä.
Virossa oli Hansa-aikana feodaalijärjestelmä. Maaseudun feodaalijärjestelmä ei kuitenkaan ulottunut kaupunkeihin. Kaupunkien vapaampi maailma johti siihen, että feodaalisysteemiä paettiin kaupunkeihin. Kaupunkiin syntyi alempi luokka, johon kuuluivat virolaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset. He olivat merimiehiä, laivanrakentajia ja käsityöläisiä. Yläluokkaan kuuluivat saksalaiset suurkauppiaat.
Rooman
paluu
Tallinna sai Lyypekin kaupunkioikeudet vuonna 1248, mitä pidetään Tallinnan kaupungin syntymävuotena. Oikeuksien saaminen vapautti kaupunkilaiset feodaalivallasta.
-Kaupungit olivat tasavaltalaisia, Zobel muistuttaa.
Kaupunkilaiset eivät halunneet kaupunkiin aatelisia tai ritareita. Tallinnassa oli aluksi muutama aatelistalo, mutta myöhemmin aatelisilta kiellettiin pääsy kaupunkiin. Kaupunki oli kauppiaiden ja käsityöläisten aluetta. He päättivät keskenään, kenestä tulee kaupunginjohtaja, raatiherra tai raadin jäsen.
Kaupunkilaiset saivat valita oman johtonsa, mutta äänioikeus oli vain talon omistajilla. Heidän kuviteltiin olevan aidosti kiinnostuneita omistajina yhteisten asioiden hoidosta. Tallinnan muurien ulkopuolella oli kaupungille kuuluvaa maata. Saksalaisten kaupunkien tapaan Tallinnaa nimitettiin kaupungiksi ja maaksi, ” Reval Stadt und Land”. Kaupunkilaiset muuttivat kesäisin maalle huviloille. Heillä oli omenapuita, kala-altaita ja saunat.
-Tallinnassa elettiin kuin muinaisessa Roomassa, Zobel hehkuttaa.
Hansa tuhoutui Liivinmaan sodassa vuosina 1558-83. Laajaan sotaan ottivat osaa piispat ja ritarit Tanskaa ja Puolaa myöten.
-Sota tuhosi kansoja, mutta se tuhosi myös kaupankäynnin, Zobel sanoo.
Kuvat: Leena Hietanen
Kuvateksti: Professori Rein Zobelin mielestä Hansa-aikaa voisi verrata Rooman paluuseen, josta merkkinä oli romaanisen tyylisuunnan kukoistus ennen gotiikan läpimurtoa.
Tallinnan kaupunginmuseossa voi ihailla Hansa-ajan koggi-laivan kopiota.
Mustapäiden suojelupyhimys, roomalainen leginonääri Mauritius koristaa Mustapäiden kiltahuoneen ovea.
Mustapäiden talon kiltahuoneen ovi on yksi Tallinnan vanhan kaupungin väriläiskistä.
Käsityöläisten kiltahuonetta koristavat ylhäällä Pyhän Kanutin ja Martin Lutherin patsaat.
Tallinnan kaupunginteatteri toimii suurkauppiaiden kiltahuoneessa.
Hansaliitto – saksien suurvalta
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Tallinnan vanha kaupunki on yksi parhaiten säilyneitä hansakaupunkeja. Hansan kulta-aikana 1370-luvulla liittoon kuului 150 kaupunkia Tallinnasta Lissaboniin, joukossa Lontoo ja Bergen, mutta ei yhtään kaupunkia Suomesta.
-Tallinnassa näkee hansakaupungin asemakaavan alkuperäisenä. Hansaan liittynyt goottilainen arkkitehtuuri on Tallinnassa myös hyvin omaperäinen. Sellaista en ole löytänyt mistään muualta, arkkitehti Rein Zobel sanoo.
Zobel on Viron taideakatemian professori. Hän on erikoistunut Tallinnan vanhan kaupungin arkkitehtuuriin ja sen linnoitusvaiheisiin. Hän on julkaissut aiheesta kirjoja. Viimeisin on Tallinn (Reval) Keskajal, Linnaehitus 13.-14. sajandil.
Kauppakielenä
flaamin kieli
Tallinnassa puhuttiin Hansa-ajan alussa latinaa. Latina oli kuninkaiden, paavien ja hallitsijoiden kieli. Kadunnimetkin olivat Tallinnassa latinaksi. Kieli vaihtui tanskalaisen kauden päättyessä ja saksalaisen ritariajan koettassa 1346.
-Keski-alasaksin kieli tuli käyttöön. Se on lähes samanlainen kuin flaamin kieli, Zobel kertoo.
Keski-alasaksin kieli on eri kuin nykyinen saksan kieli. Nykysaksa on kehittynyt Hoch Deutchista. Keski-alasaksin kieltä käytettiin Saksissa, joka sijaitsi Elben ala- ja keskijuoksulla. Elbe virtaa entisen Itä-Saksan alueelta laskien Pohjanmereen Hampurin länsipuolella.
-Keski-alasaksin kieli tuli Tallinnaan ritarikuntien ja hansakaupunkien kautta. Se oli Hansan virallinen kieli. Sitä puhuttiin Tallinnassa, Lyypekissä, Bremenissä ja Norjan Bergenissä. Se levisi kauppiaiden ja merimiesten kielenä. Laivatkin olivat hollanin kielisiä, Zobel kertoo.
Visbyn
tytär
Pohjois-Saksan kaupunkien muodostaessa Hansaliiton ytimen Tallinna liitettiin Hansaan heti sen alkuvaiheessa vuonna 1280. Tallinnaan vaikutti suuresti ruotsalainen Visbyn kaupunki. Visbystä tuotiin Tallinnaan 200 saksalaista kauppiasta vuonna 1230 nopeuttamaan Tallinnan integroitumista Hansaan. Se vaikutti suoraan rakentamiseen.
-He muokkasivat Tallinnasta skandinaavisen kaupunkikeskuksen. Vanhaa Tallinnaa pidetään Visbyn tyttärenä, Zobel kertoo.
Tallinnaan rakennettiin Visbyn mallin mukaisesti kolme kirkkoa: Nigulisten kirkko saksalaisille kauppiaille, Olevisten kirkko pohjoismaisille ja ortodoksikirkko venäläisille kauppiaille.
-Kaikilla kauppiailla oli oma kirkkonsa. Aika oli kristinuskon leviämisen aikaa. Risti oli ystävän merkki ja kauppiaille tärkeä, Zobel sanoo.
Visby tuhoutui 1361 tanskalaisten hävittäessä kaupungin. Tallinnassa nousu vasta alkoi.
-Tallinna saa yksinoikeuden Novgorodin kauppaan 1346. Tallinna alkoi rikastua, Zobel kertoo.
Ay-liike
voimissaan
Hansakauppiailla oli omat kiltansa, jotka vastaavat nykyajan ammattiyhdistyksiä. Kuuluisin niistä oli nuorten naimattomien kauppiaiden yhdistys, Mustapäiden veljeskunta. Mustapäiden talo on yksi parhaiten säilyneitä Tallinnassa. Siellä on käynyt Venäjän tsaari, Pietari Suuri oluella. Mustapäiden suojelupyhimys Mauritius koristaa edelleen alkuperäisellä paikallaan kiltahuoneen ovea.
Muistä säilyneistä kiltahuoneista suurkauppiaiden kiltahuone on päätynyt Viron historian museoksi. Käsityöläisten kiltahuone, Kanuti (Knud) on kunnostettu kaupungin näyttelytilaksi. Tallinnan kaupunginteatteri on jo pitkään toiminut suurkauppiaiden kiltahuoneessa.
Hansa-aikana meritiet olivat välttämättömiä tavaran kuljetuksille, koska maanteitä ei ollut. Kuljetuksia maitse vaaransivat myös rosvot ja talonpojat. Hansa-ajan laiva, koggi oli yksinkertainen. Se oli laaja ja kellui tyhjänä korkealla. Jottei laiva lastittomana kierähtäisi ympäri, laivan ruumaan asetettiin kiviä.
Virossa oli Hansa-aikana feodaalijärjestelmä. Maaseudun feodaalijärjestelmä ei kuitenkaan ulottunut kaupunkeihin. Kaupunkien vapaampi maailma johti siihen, että feodaalisysteemiä paettiin kaupunkeihin. Kaupunkiin syntyi alempi luokka, johon kuuluivat virolaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset. He olivat merimiehiä, laivanrakentajia ja käsityöläisiä. Yläluokkaan kuuluivat saksalaiset suurkauppiaat.
Rooman
paluu
Tallinna sai Lyypekin kaupunkioikeudet vuonna 1248, mitä pidetään Tallinnan kaupungin syntymävuotena. Oikeuksien saaminen vapautti kaupunkilaiset feodaalivallasta.
-Kaupungit olivat tasavaltalaisia, Zobel muistuttaa.
Kaupunkilaiset eivät halunneet kaupunkiin aatelisia tai ritareita. Tallinnassa oli aluksi muutama aatelistalo, mutta myöhemmin aatelisilta kiellettiin pääsy kaupunkiin. Kaupunki oli kauppiaiden ja käsityöläisten aluetta. He päättivät keskenään, kenestä tulee kaupunginjohtaja, raatiherra tai raadin jäsen.
Kaupunkilaiset saivat valita oman johtonsa, mutta äänioikeus oli vain talon omistajilla. Heidän kuviteltiin olevan aidosti kiinnostuneita omistajina yhteisten asioiden hoidosta. Tallinnan muurien ulkopuolella oli kaupungille kuuluvaa maata. Saksalaisten kaupunkien tapaan Tallinnaa nimitettiin kaupungiksi ja maaksi, ” Reval Stadt und Land”. Kaupunkilaiset muuttivat kesäisin maalle huviloille. Heillä oli omenapuita, kala-altaita ja saunat.
-Tallinnassa elettiin kuin muinaisessa Roomassa, Zobel hehkuttaa.
Hansa tuhoutui Liivinmaan sodassa vuosina 1558-83. Laajaan sotaan ottivat osaa piispat ja ritarit Tanskaa ja Puolaa myöten.
-Sota tuhosi kansoja, mutta se tuhosi myös kaupankäynnin, Zobel sanoo.
Kuvat: Leena Hietanen
Kuvateksti: Professori Rein Zobelin mielestä Hansa-aikaa voisi verrata Rooman paluuseen, josta merkkinä oli romaanisen tyylisuunnan kukoistus ennen gotiikan läpimurtoa.
Tallinnan kaupunginmuseossa voi ihailla Hansa-ajan koggi-laivan kopiota.
Mustapäiden suojelupyhimys, roomalainen leginonääri Mauritius koristaa Mustapäiden kiltahuoneen ovea.
Mustapäiden talon kiltahuoneen ovi on yksi Tallinnan vanhan kaupungin väriläiskistä.
Käsityöläisten kiltahuonetta koristavat ylhäällä Pyhän Kanutin ja Martin Lutherin patsaat.
Tallinnan kaupunginteatteri toimii suurkauppiaiden kiltahuoneessa.
Viron elokuva
(Julkaistu Turun Sanomissa 30.04.2004)
Viron elokuva taistelee olemassaolostaan
Elokuvan valtion tuki ei riitä edes yhden puheteatterin ylläpitoon Virossa
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Virossa on kevään aikana ollut lähes ”ruuhkaksi” asti kotimaisen elokuvan ensi-iltoja: kolme peräkkäin. Se ei kuitenkaan vakuuta virolaista, Euroopan elokuva-akatemian jäsentä, Tiina Lokkia.
-Se on aivan liian vähän, jotta elokuvan ammattimaisuus voidaan taata Virossa, hän sanoo.
Tiina Lokk on virolaisen elokuvan puolesta puhuja ja sitoutumaton alan auktoriteetti. Hän valmistui Moskovan VGIK:stä, Neuvostoliiton elokuvakorkeakoulusta elokuvakriitikoksi. Neuvostoajalla hän oli elokuvatoimittaja. Nyt hän johtaa joka marraskuu Tallinnassa pidettävää, yleisön suosion saavuttanutta Pimeiden Öiden Filmifestivaalia (PÖFF).
-Virossa täytyisi tehdä joka vuosi 7-10 elokuvaa, jotta alan kehitys säilyisi. Virolainen elokuva taistelee tällä hetkellä olemassaolostaan, Lokk arvioi.
Loistava
menneisyys
Virolainen elokuva oli luovuuden huipussaan Tiina Lokkin mielestä neuvostoajan lopulla. Virossa toimi kolme eri filmistudiota. Tärkein oli Tallinnfilm, jossa tehtiin vuosittain 3-4 näytelmäelokuvaa. Eesti Telefilm puolestaan tuotti vuodessa kaksi koko pitkää televisioelokuvaa. Virossa toimi myös mainoselokuvia tuottava Reklaamfilm.
-80-luku oli hyvin suotuisa aika virolaiselle elokuvalle. Virossa oli suuri joukko ohjaajia ja dramaturgeja, jotka taistelivat menestyksellä Moskovassa rahasta. Virossa tehtiin kaikkia elokuvan lajityyppejä dokumenteista, animaatio- ja nukkefilmeistä puhumattakaan, Lokk sanoo.
Elokuvien vahvuudesta Lokk tuo todisteena sen, että neuvostoaikaiset elokuvat ovat nousseet Virossa kulttielokuvan asemaan. Syyt elokuvien korkeatasoisuudelle hän löytää tuon ajan poliittisesta systeemistä.
-Neuvostoliitossa elokuva oli poliittinen taidemuoto. Osana ’ideologista
taistelua’ elokuvalta edellytettiin, että sen piti olla äärimmäisen hyvin tehtyä, professionaalia. Ideologiaa ei voinut jättää amatöörien käsiin, Lokk naurahtaa.
Poliittisuus pakotti ohjaajat perustelemaan ja miettimään tarkoin produktionsa.
- Sataprosenttista vapautta ei ole missään. Raha on politiikkaa pahempi
sensori. Poliittisen viestin voi aina piilottaa, kunhan saa mahdollisuuden tehdä elokuvan, Lokk väittää.
Tuho tuli
yhdessä yössä
Viron itsenäistyessä ja uudistusten alkaessa Viron elokuvan perusta petti. Viron elokuva oli rahoitettu täysin Moskovasta eikä Neuvosto-Viron kulttuuribudjetista.
- Tuho tuli 24 tunnissa. Vielä eilen studiot toimivat. Heräsimme todellisuuteen, jossa kaikki oli yksityistetty. Tallinnfilm oli rikas. Sillä oli kiinteistöjä ja tekniikkaa. Kaikki katosi, Lokk kertoo.
Latviassa ja Liettuassa neuvostoaikaiset elokuvastudiot ovat säilyneet. Lokk ei halua pohtia sitä, mihin Tallinn Filmin varallisuus katosi. Taloudellista katastrofia pahempana Lokk pitää taiteellista tuhoa.
- Viron elokuva oli sisällöllisesti ja taiteellisesti täysin Pohjoismaisella tasolla, mutta teknisesti se ehkä oli köyhempää, Lokk arvelee.
Itsenäistyneen Viron elokuva aloitti järkyttävissä tunnelmissa. Se sai valtion budjetista rahaa vaivaiset 3 miljoonaa kruunua eli 200 000 euroa. Vielä 1980-luvulla elokuvaa ja teatteria rahoitettiin tasavertaisesti, tosin elokuvaa Moskovasta ja teatteria Virosta. Tänä vuonna elokuva sai valtiolta 37 miljoonaa kruunua eli 2,2 miljoonaa euroa.
-Se on vähemmän kuin Tartossa toimivan Vanemuine-teatterin
vuosibudjetti. Elokuva on katastrofaalisen alirahoitettua, Lokk huomauttaa.
Alan koulutus
lähes olematonta
Elokuva oli Neuvostoliiton lempilapsi baletin tapaan. Se näkyy Virossa elokuva-alan koulutuksessa ja elokuvateatteriverkostossa. Molemmat voivat Neuvosto-Virossa hyvin, mutta ovat nyt romahtaneet.
- Elokuva jäi virolaisille vieraaksi ruumiinosaksi, koska se ei ollut
osana Neuvosto-Viron omaa kulttuuripolitiikkaa vaan Moskovasta sataprosenttisesti ohjattua, Lokk arvelee.
Neuvosto-Virossa oli keskiasteen filmikoulutus. Leningradissa oli alan tekninen ja Moskovassa alan taiteellinen korkeakoulutus.
- Nyt koulutus on nolla, Lokk sanoo.
Tallinnan opettajankoulutuslaitoksella on elokuva-alan opetuksen osasto,
mutta se toimii lähinnä opettajien kutsumuksesta.
- Minäkin opetin siellä hetken, mutta en perhesyistä voi tehdä työtä palkatta
enkä voi opettaa ilman elokuva-arkistoa, Lokk luonnehtii.
Hän muistuttaa, että esimerkiksi kuvaajat eivät pääse opetusaikanaan tekemisiin elokuvakameroiden kanssa, koska opettajankoulutuslaitoksella ei ole rahaa välineisiin.
- Tilanne on kauhean surullinen, koska opetus on kaukana ammattimaisuudesta, Lokk sanoo.
Virossa on sukupolvien välinen tiedonsiirto myös katkennut. Neuvostoajan ammattilaiset on täysin työnnetty syrjään. Puolikoulutetut ja puoliammattilaiset ovat vallanneet elokuva-alan.
- Olotila on kriittinen. Tungos elokuvaa oppimaan on suuri, mutta
lahjakkailla ohjaajilla ei ole tilaa. Puoliammattilaiset eivät pidä mistään niin lujasti kiinni kuin siitä, että lahjakkuudet eivät pääse esille, Lokk väittää.
Valtio likvidoi
elokuvan
Koulutuksen puutteen lisäksi virolaisen elokuvan ongelmana on jakeluverkon puute. Neuvostoaikana Virossa toimi 600 elokuvateatteria. Jäljellä on enää 20. Valtaosa kaupungeista ja kunnista on vailla elokuvateatteria, koska kiinteistövälittäjät ovat muuttaneet ne jo kauan sitten rahaksi.
- Viron tulisi etsiä esimerkkiä Norjasta, missä valtio rakentaa maaseudulle kunnallista elokuvaverkkoa, Lokk sanoo.
Hän pitää naurettavana Viron kulttuuriministeriön 20 000 euron tukea elokuvien levitykselle.
-Viro on ensimmäinen maa maailmassa, joka likvidoi elokuvan, Lokk ennustaa.
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Euroopan Elokuva-akatemian jäsen Tiina Lokk pitää kulttuuriministeriön heräämistä tärkeänä Viron elokuvan tulevaisuudelle.
Viron elokuva taistelee olemassaolostaan
Elokuvan valtion tuki ei riitä edes yhden puheteatterin ylläpitoon Virossa
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Virossa on kevään aikana ollut lähes ”ruuhkaksi” asti kotimaisen elokuvan ensi-iltoja: kolme peräkkäin. Se ei kuitenkaan vakuuta virolaista, Euroopan elokuva-akatemian jäsentä, Tiina Lokkia.
-Se on aivan liian vähän, jotta elokuvan ammattimaisuus voidaan taata Virossa, hän sanoo.
Tiina Lokk on virolaisen elokuvan puolesta puhuja ja sitoutumaton alan auktoriteetti. Hän valmistui Moskovan VGIK:stä, Neuvostoliiton elokuvakorkeakoulusta elokuvakriitikoksi. Neuvostoajalla hän oli elokuvatoimittaja. Nyt hän johtaa joka marraskuu Tallinnassa pidettävää, yleisön suosion saavuttanutta Pimeiden Öiden Filmifestivaalia (PÖFF).
-Virossa täytyisi tehdä joka vuosi 7-10 elokuvaa, jotta alan kehitys säilyisi. Virolainen elokuva taistelee tällä hetkellä olemassaolostaan, Lokk arvioi.
Loistava
menneisyys
Virolainen elokuva oli luovuuden huipussaan Tiina Lokkin mielestä neuvostoajan lopulla. Virossa toimi kolme eri filmistudiota. Tärkein oli Tallinnfilm, jossa tehtiin vuosittain 3-4 näytelmäelokuvaa. Eesti Telefilm puolestaan tuotti vuodessa kaksi koko pitkää televisioelokuvaa. Virossa toimi myös mainoselokuvia tuottava Reklaamfilm.
-80-luku oli hyvin suotuisa aika virolaiselle elokuvalle. Virossa oli suuri joukko ohjaajia ja dramaturgeja, jotka taistelivat menestyksellä Moskovassa rahasta. Virossa tehtiin kaikkia elokuvan lajityyppejä dokumenteista, animaatio- ja nukkefilmeistä puhumattakaan, Lokk sanoo.
Elokuvien vahvuudesta Lokk tuo todisteena sen, että neuvostoaikaiset elokuvat ovat nousseet Virossa kulttielokuvan asemaan. Syyt elokuvien korkeatasoisuudelle hän löytää tuon ajan poliittisesta systeemistä.
-Neuvostoliitossa elokuva oli poliittinen taidemuoto. Osana ’ideologista
taistelua’ elokuvalta edellytettiin, että sen piti olla äärimmäisen hyvin tehtyä, professionaalia. Ideologiaa ei voinut jättää amatöörien käsiin, Lokk naurahtaa.
Poliittisuus pakotti ohjaajat perustelemaan ja miettimään tarkoin produktionsa.
- Sataprosenttista vapautta ei ole missään. Raha on politiikkaa pahempi
sensori. Poliittisen viestin voi aina piilottaa, kunhan saa mahdollisuuden tehdä elokuvan, Lokk väittää.
Tuho tuli
yhdessä yössä
Viron itsenäistyessä ja uudistusten alkaessa Viron elokuvan perusta petti. Viron elokuva oli rahoitettu täysin Moskovasta eikä Neuvosto-Viron kulttuuribudjetista.
- Tuho tuli 24 tunnissa. Vielä eilen studiot toimivat. Heräsimme todellisuuteen, jossa kaikki oli yksityistetty. Tallinnfilm oli rikas. Sillä oli kiinteistöjä ja tekniikkaa. Kaikki katosi, Lokk kertoo.
Latviassa ja Liettuassa neuvostoaikaiset elokuvastudiot ovat säilyneet. Lokk ei halua pohtia sitä, mihin Tallinn Filmin varallisuus katosi. Taloudellista katastrofia pahempana Lokk pitää taiteellista tuhoa.
- Viron elokuva oli sisällöllisesti ja taiteellisesti täysin Pohjoismaisella tasolla, mutta teknisesti se ehkä oli köyhempää, Lokk arvelee.
Itsenäistyneen Viron elokuva aloitti järkyttävissä tunnelmissa. Se sai valtion budjetista rahaa vaivaiset 3 miljoonaa kruunua eli 200 000 euroa. Vielä 1980-luvulla elokuvaa ja teatteria rahoitettiin tasavertaisesti, tosin elokuvaa Moskovasta ja teatteria Virosta. Tänä vuonna elokuva sai valtiolta 37 miljoonaa kruunua eli 2,2 miljoonaa euroa.
-Se on vähemmän kuin Tartossa toimivan Vanemuine-teatterin
vuosibudjetti. Elokuva on katastrofaalisen alirahoitettua, Lokk huomauttaa.
Alan koulutus
lähes olematonta
Elokuva oli Neuvostoliiton lempilapsi baletin tapaan. Se näkyy Virossa elokuva-alan koulutuksessa ja elokuvateatteriverkostossa. Molemmat voivat Neuvosto-Virossa hyvin, mutta ovat nyt romahtaneet.
- Elokuva jäi virolaisille vieraaksi ruumiinosaksi, koska se ei ollut
osana Neuvosto-Viron omaa kulttuuripolitiikkaa vaan Moskovasta sataprosenttisesti ohjattua, Lokk arvelee.
Neuvosto-Virossa oli keskiasteen filmikoulutus. Leningradissa oli alan tekninen ja Moskovassa alan taiteellinen korkeakoulutus.
- Nyt koulutus on nolla, Lokk sanoo.
Tallinnan opettajankoulutuslaitoksella on elokuva-alan opetuksen osasto,
mutta se toimii lähinnä opettajien kutsumuksesta.
- Minäkin opetin siellä hetken, mutta en perhesyistä voi tehdä työtä palkatta
enkä voi opettaa ilman elokuva-arkistoa, Lokk luonnehtii.
Hän muistuttaa, että esimerkiksi kuvaajat eivät pääse opetusaikanaan tekemisiin elokuvakameroiden kanssa, koska opettajankoulutuslaitoksella ei ole rahaa välineisiin.
- Tilanne on kauhean surullinen, koska opetus on kaukana ammattimaisuudesta, Lokk sanoo.
Virossa on sukupolvien välinen tiedonsiirto myös katkennut. Neuvostoajan ammattilaiset on täysin työnnetty syrjään. Puolikoulutetut ja puoliammattilaiset ovat vallanneet elokuva-alan.
- Olotila on kriittinen. Tungos elokuvaa oppimaan on suuri, mutta
lahjakkailla ohjaajilla ei ole tilaa. Puoliammattilaiset eivät pidä mistään niin lujasti kiinni kuin siitä, että lahjakkuudet eivät pääse esille, Lokk väittää.
Valtio likvidoi
elokuvan
Koulutuksen puutteen lisäksi virolaisen elokuvan ongelmana on jakeluverkon puute. Neuvostoaikana Virossa toimi 600 elokuvateatteria. Jäljellä on enää 20. Valtaosa kaupungeista ja kunnista on vailla elokuvateatteria, koska kiinteistövälittäjät ovat muuttaneet ne jo kauan sitten rahaksi.
- Viron tulisi etsiä esimerkkiä Norjasta, missä valtio rakentaa maaseudulle kunnallista elokuvaverkkoa, Lokk sanoo.
Hän pitää naurettavana Viron kulttuuriministeriön 20 000 euron tukea elokuvien levitykselle.
-Viro on ensimmäinen maa maailmassa, joka likvidoi elokuvan, Lokk ennustaa.
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Euroopan Elokuva-akatemian jäsen Tiina Lokk pitää kulttuuriministeriön heräämistä tärkeänä Viron elokuvan tulevaisuudelle.
keskiviikko 9. tammikuuta 2008
Fenno-ugrien kielet uhattuna
(Julkaistu Turun Sanomissa 17.08.2004)
Suomalais-ugrilaisia kieliä
uhkaa katoaminen Venäjällä
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Valtaosa suomalais-ugrilaisista kielistä uhkaa hävitä seuraavan sadan vuoden aikana. Unkarilainen professori Janos Pusztay ennusti Tallinnassa eilen alkaneen neljännen suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin aluksi, että Siperiassa olevat suomensukuiset kielet ovat kadonneet vuoteen 2093 mennessä.
-Venäjällä suomensukuisten kansojen nuoriso ei enää tunne äidinkieltään eikä koulutettu väestö puhu lapsilleen enää vähemmistökieliä, Pusztay sanoi.
Maailmassa puhutaan 24 erilaista suomalais-ugrilaista kieltä. Kolmella niistä on kansallisvaltio tukenaan: virolla, suomella ja unkarilla.
Pusztay otti esimerkiksi komin kielen. Vuonna 2003 tehdy sosiologisen tutkimuksen mukaan komin kieltä piti äidinkielenään 9,1 prosenttia korkeakoulutetuista komeista. Vastaavasti alemman koulutuksen suorittaneista komeista 30,8 prosenttia tunsi kansalliset juurensa. Komilaiset itse katsovat koulutuksen, joka poikkeuksetta on venäjän kielistä, avaavan ovet maailmalle. He myös itse arvioivat kielensä kelpaavan lähinnä navetasta linja-autopysäkille.
-Kieli täytyy palauttaa suuren yleisön käyttöön nuorisolle oppikirjoissa ja aikuisille joukkotiedotusvälineissä, Pusztay vaati.
Kieli vaatii Pusztayn mukaan vähintään 30 000 kielen käyttäjää, jotta se säilyisi. Hän katsoi, että valtaosa Siperian suomensukuisista kielistä on niin sanottuja ”kyökkikieliä.”
-Niistä puuttuu kokonaan sanasto, joka kattaisi esimerkiksi tekniikan ja politiikan termistön, hän sanoi.
Pusztayn mielestä kielten tuhoa voisi hidastaa vain se, että koulutetut, uhanalaisten kielten edustajat alkavat itse arvostaa kieltään ja kehittää sitä.
-Intellektuellit voivat hidastaa negatiivista demograafista kehitystä opettamalla lapsilleen kieltä puhumalla sitä kotona, hän sanoi.
Suomensukuisista
valtaosa EU:ssa
Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuu maailmassa 24 miljoonaa ihmistä. Maailmankongressin avajaisissa puhunut presidentti Tarja Halonen totesi EU:n laajenemisen merkinneen historiallista muutosta, kun Unkarin ja Viron liityttyä EU:n jäseneksi enemmistö suomalais-ugrilaisista asuu nyt EU:n rajojen sisällä.
Kongressin lehdistötilaisuudessa puhunut Venäjän vähemmistökansojen edustaja Valeri Markov ei nähnyt Venäjällä suomensukuisten kansojen syrjintää. Hänen mukaansa kansoja uhkaavat sisäiset syyt kuten heikko motivaatio käyttää omaa äidinkieltään. Hän ei halunnut myöskään nähdä suomensukuisille vähemmistökansoille uhkaa Venäjän suunnitelmissa yhdistää erilaisia alueita niin, että vähemmistöjen hallinnoimien alueiden rajat hämärtyvät yhä.
-Tarjoamme esimerkiksi komin kielistä opetusta, mutta vanhemmat saattavat itse toivoa, että se lopetettaisiin tarpeettomana, Markov sanoi.
Kielten katoamisesta puhunut Roskilden professori Tove Skutnabb-Kangas muistutti, ettei maailmassa ole koskaan kadonnut kielet niin nopeasti kuin nyt. Hän totesi Euroopan olevan harvinaisen köyhän puhuttujen kielten suhteen. Hän siteerasi ennustuksia, joiden mukaan 50 prosenttia nykyisistä kielistä katoaa. Vielä dramaattisempien ennustusten mukaan 90-95 prosenttia kielistä häviää.
-Maailmaan jäävät ne 40-50 kieltä, joille käännetään Microsoftin Windows ja Nokian matkapuhelimet. Joidenkin mukaan vain kielillä, joille Harry Potter-elokuva dubataan, on tulevaisuutta, hän sanoi.
Maailmankongressi jatkuu torstaihin saakka.
Suomalais-ugrilaisia kieliä
uhkaa katoaminen Venäjällä
TS/Tallinna
Leena Hietanen
Valtaosa suomalais-ugrilaisista kielistä uhkaa hävitä seuraavan sadan vuoden aikana. Unkarilainen professori Janos Pusztay ennusti Tallinnassa eilen alkaneen neljännen suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin aluksi, että Siperiassa olevat suomensukuiset kielet ovat kadonneet vuoteen 2093 mennessä.
-Venäjällä suomensukuisten kansojen nuoriso ei enää tunne äidinkieltään eikä koulutettu väestö puhu lapsilleen enää vähemmistökieliä, Pusztay sanoi.
Maailmassa puhutaan 24 erilaista suomalais-ugrilaista kieltä. Kolmella niistä on kansallisvaltio tukenaan: virolla, suomella ja unkarilla.
Pusztay otti esimerkiksi komin kielen. Vuonna 2003 tehdy sosiologisen tutkimuksen mukaan komin kieltä piti äidinkielenään 9,1 prosenttia korkeakoulutetuista komeista. Vastaavasti alemman koulutuksen suorittaneista komeista 30,8 prosenttia tunsi kansalliset juurensa. Komilaiset itse katsovat koulutuksen, joka poikkeuksetta on venäjän kielistä, avaavan ovet maailmalle. He myös itse arvioivat kielensä kelpaavan lähinnä navetasta linja-autopysäkille.
-Kieli täytyy palauttaa suuren yleisön käyttöön nuorisolle oppikirjoissa ja aikuisille joukkotiedotusvälineissä, Pusztay vaati.
Kieli vaatii Pusztayn mukaan vähintään 30 000 kielen käyttäjää, jotta se säilyisi. Hän katsoi, että valtaosa Siperian suomensukuisista kielistä on niin sanottuja ”kyökkikieliä.”
-Niistä puuttuu kokonaan sanasto, joka kattaisi esimerkiksi tekniikan ja politiikan termistön, hän sanoi.
Pusztayn mielestä kielten tuhoa voisi hidastaa vain se, että koulutetut, uhanalaisten kielten edustajat alkavat itse arvostaa kieltään ja kehittää sitä.
-Intellektuellit voivat hidastaa negatiivista demograafista kehitystä opettamalla lapsilleen kieltä puhumalla sitä kotona, hän sanoi.
Suomensukuisista
valtaosa EU:ssa
Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuu maailmassa 24 miljoonaa ihmistä. Maailmankongressin avajaisissa puhunut presidentti Tarja Halonen totesi EU:n laajenemisen merkinneen historiallista muutosta, kun Unkarin ja Viron liityttyä EU:n jäseneksi enemmistö suomalais-ugrilaisista asuu nyt EU:n rajojen sisällä.
Kongressin lehdistötilaisuudessa puhunut Venäjän vähemmistökansojen edustaja Valeri Markov ei nähnyt Venäjällä suomensukuisten kansojen syrjintää. Hänen mukaansa kansoja uhkaavat sisäiset syyt kuten heikko motivaatio käyttää omaa äidinkieltään. Hän ei halunnut myöskään nähdä suomensukuisille vähemmistökansoille uhkaa Venäjän suunnitelmissa yhdistää erilaisia alueita niin, että vähemmistöjen hallinnoimien alueiden rajat hämärtyvät yhä.
-Tarjoamme esimerkiksi komin kielistä opetusta, mutta vanhemmat saattavat itse toivoa, että se lopetettaisiin tarpeettomana, Markov sanoi.
Kielten katoamisesta puhunut Roskilden professori Tove Skutnabb-Kangas muistutti, ettei maailmassa ole koskaan kadonnut kielet niin nopeasti kuin nyt. Hän totesi Euroopan olevan harvinaisen köyhän puhuttujen kielten suhteen. Hän siteerasi ennustuksia, joiden mukaan 50 prosenttia nykyisistä kielistä katoaa. Vielä dramaattisempien ennustusten mukaan 90-95 prosenttia kielistä häviää.
-Maailmaan jäävät ne 40-50 kieltä, joille käännetään Microsoftin Windows ja Nokian matkapuhelimet. Joidenkin mukaan vain kielillä, joille Harry Potter-elokuva dubataan, on tulevaisuutta, hän sanoi.
Maailmankongressi jatkuu torstaihin saakka.
keskiviikko 24. lokakuuta 2007
Maaorjuuden loppu Virossa
(Julkaistu Turun Sanomissa 7.6.1998)
Mahtran päivän kestäneestä sodasta 140 vuotta
Talonpoikien kansannousua muistellaan Virossa
TS/Mahtra
Leena Hietanen
Mahtran talonpoikien kapina on virolaisten mielissä saanut symbolisen aseman. Päivän kestäneestä taistelusta on tullut virolaisten mielissä sota, jolla vahvistettiin kansallista heräämistä ja joudutettiin maaorjuuden todellista lopettamista.
Tallinnasta noin 50 kilometriä kaakkoon sijaitsevassa Mahtran kylässä on kapinan ympärille rakennettu talonpoikaismuseo. Museon johtaja Tiia Schmitte muistuttaa, miten Mahtran talonpoikien kapinaa on eri aikoina tulkittu eri tavalla. Välillä sitä on pidetty pelkkänä humalaisten päämäärättömänä riehumisena. Toisina aikoina Mahtran kapinan on nähty johtaneen jopa venäjän maaorjuuden lopettamiseen. Sen merkityksestä Viron oikeussysteemin kehittäjänä keskustellaan yhä.
Mahtran sodan käsite iskostunut virolaisiin ennen kaikkea Eduard Vilden samannimisen romaanin mukaan. Mahtra on virolaisten ”Täällä Pohjatähden alla”, missä romaanin tapahtumista on tullut todellisempia kuin historian faktoista.
Maaorjuus
jatkui
Pohjois-Virossa, Eestinmaan kuvernementissa talonpojat oli muodollisesti vapautettu maaorjuudesta jo vuonna 1816. Liivinmaahan kuuluvassa Etelä-Virossa maaorjuus lakkautettiin muutamaa vuotta myöhemmin 1819.
”Ihmisiä ei saanut enää vaihtaa eläimiin. Vahtikoirallakin saattoi olla paremmat olot kuin maaorjilla. Talonpojille ryhdyttiin antamaan myös sukunimiä”, Tiia Schmitte kertoo.
Yhtenä helpotuksena oli se, että talonpojat ryhtyivät maksamaan tiluksistaan rahallista vuokraa. Kartanonherralla oli kuitenkin edelleen oikeus määrätä muun muassa rangaistuksia talonpojilleen.
Pieksäjäisiä järjestettiin niin naisille kuin miehille. Tiia Schmitten mielestä maaorjuudesta ei oltu päästy eroon vielä käytännön tasolla.
Talonpoikien herännyt levottomuus pakotti vallanpitäjiä lieventämään säädöksiä ja vuoden 1856 talonpoikaislaki ei enää maininnut talonpojille aputyövelvoitetta. Kun aikaisemmin talonpojan oli tehtävä kartanon herralle tarvittaessa töitä Jürin päivästä Mihklin päivään, käytännössä siis koko kesä, nyt talonpoika sai keskittyä omiin peltoihinsa.
Mahtran Baltian saksalainen kartanon herra vaati kuitenkin talonpoikiaan keväiseen lannan ajoon, josta nämä kieltäytyivät ja tunnelmat kiristyivät.
Kartanon
poltto
Talonpoikien liikehdintää vuonna 1858 kuvastaa se, että pelkästään Eestinmaan kuvernementissa oli tuona vuonna 75 talonpoikien kapinaa.
Mahtran talonpoikien kieltäytyminen aputöistä sai liikkeelle talonpojat myös naapurikartanoista. Huhu kiiri ”sodan alkamisesta”. Kylän krouveihin kokoontui noin 700-800 talonpoikaa, jotka lähtivät rohkaistuneina kohti kartanon portteja. Aseinaan heillä oli hankoja, viikatteita ja seipäitä.
Heitä odotti kartanon suojaksi komennetut 50 Venäjän tsaarin sotilasta. Talonpoikien johtaja riuhtaisi portin auki, ryntäsi sotilaiden päällikön kimppuun ja repi tämän sotilasmerkit. Sotilaat saivat käskyn ampua. Talonpojista sai surmansa välittömästi seitsemän, neljä kuoli haavoihinsa myöhemmin. Talonpoikien ylivoima oli kuitenkin niin suuri, että sotilaat pakenivat. Talonpojat ryntäsivät kartanoon, aukaisivat viina-aitat ja sytyttivät kartanon tuleen.
Myöhemmin talonpoikia alettiin vangita naapurikartanoiden kellareihin, joista heidät siirrettiin Toompean vankilaan. Koska rangaistukseksi oli määrätty kuolemantuomio, useat talonpojat piilottelivat haavojaan ja osallisuuttaan kapinaan.
Helmikuussa 1859 tuomioita lievennettiin niin, että 41 talonpojalle määrättiin 50-1000 kepiniskua, 33 vietiin Siperiaan ja kaksi sai 20 vuoden pakkotyötuomion.
Vaikka kapinat loppuivat Mahtran tapahtumien jälkeen talonpoikien asemaa se ei enää huonontanut. Vuosisadan lopulla talonpoikien oli jo mahdollista ostaa tiluksiaan.
Vapaussodan
esitaistelu
Mahtran kapinan erikoisasemaa kaikkien muiden kapinoiden joukossa on Tiia Schmitten mielestä auttanut eniten se, että vuonna 1902 Konstantin Päts pyysi kirjailija Eduard Vildeä kirjoittamaan romaanin tapahtumista. Historiallisiin tositapahtumiin perustunut kaunokirjallinen teos ilmestyi jatkokertomuksena lehdissä, josta se nousi virolaisten tietoisuuteen.
Myöhemmin toinen virolainen presidentti, Jaan Tõnisson luonnehti Mahtran kapinaa Viron vapaussodan esitaisteluksi.
”Se on ollut esimerkkinä rohkeudesta ja taistelusta oikeuden puolesta”, Schmitte sanoo.
Myös neuvostoaika on kunnioittanut Mahtran tapahtumia. Baltian saksalaiseen aatelistoon kohdistunut kapina ei ollut ristiriidassa neuvostoideologian kanssa.
Mahtrassa juhlitaan tänä viikonloppuna kolmena päivänä Mahtran sodan 140-vuotismuistopäivää. Mahtraan on kokoontunut lähes 200 harrastajanäyttelijää Virosta, Norjasta, Tanskasta, Latviasta ja Liettuasta esittämään Mahtran sodan näytelmäversiota.
Mahtran päivän kestäneestä sodasta 140 vuotta
Talonpoikien kansannousua muistellaan Virossa
TS/Mahtra
Leena Hietanen
Mahtran talonpoikien kapina on virolaisten mielissä saanut symbolisen aseman. Päivän kestäneestä taistelusta on tullut virolaisten mielissä sota, jolla vahvistettiin kansallista heräämistä ja joudutettiin maaorjuuden todellista lopettamista.
Tallinnasta noin 50 kilometriä kaakkoon sijaitsevassa Mahtran kylässä on kapinan ympärille rakennettu talonpoikaismuseo. Museon johtaja Tiia Schmitte muistuttaa, miten Mahtran talonpoikien kapinaa on eri aikoina tulkittu eri tavalla. Välillä sitä on pidetty pelkkänä humalaisten päämäärättömänä riehumisena. Toisina aikoina Mahtran kapinan on nähty johtaneen jopa venäjän maaorjuuden lopettamiseen. Sen merkityksestä Viron oikeussysteemin kehittäjänä keskustellaan yhä.
Mahtran sodan käsite iskostunut virolaisiin ennen kaikkea Eduard Vilden samannimisen romaanin mukaan. Mahtra on virolaisten ”Täällä Pohjatähden alla”, missä romaanin tapahtumista on tullut todellisempia kuin historian faktoista.
Maaorjuus
jatkui
Pohjois-Virossa, Eestinmaan kuvernementissa talonpojat oli muodollisesti vapautettu maaorjuudesta jo vuonna 1816. Liivinmaahan kuuluvassa Etelä-Virossa maaorjuus lakkautettiin muutamaa vuotta myöhemmin 1819.
”Ihmisiä ei saanut enää vaihtaa eläimiin. Vahtikoirallakin saattoi olla paremmat olot kuin maaorjilla. Talonpojille ryhdyttiin antamaan myös sukunimiä”, Tiia Schmitte kertoo.
Yhtenä helpotuksena oli se, että talonpojat ryhtyivät maksamaan tiluksistaan rahallista vuokraa. Kartanonherralla oli kuitenkin edelleen oikeus määrätä muun muassa rangaistuksia talonpojilleen.
Pieksäjäisiä järjestettiin niin naisille kuin miehille. Tiia Schmitten mielestä maaorjuudesta ei oltu päästy eroon vielä käytännön tasolla.
Talonpoikien herännyt levottomuus pakotti vallanpitäjiä lieventämään säädöksiä ja vuoden 1856 talonpoikaislaki ei enää maininnut talonpojille aputyövelvoitetta. Kun aikaisemmin talonpojan oli tehtävä kartanon herralle tarvittaessa töitä Jürin päivästä Mihklin päivään, käytännössä siis koko kesä, nyt talonpoika sai keskittyä omiin peltoihinsa.
Mahtran Baltian saksalainen kartanon herra vaati kuitenkin talonpoikiaan keväiseen lannan ajoon, josta nämä kieltäytyivät ja tunnelmat kiristyivät.
Kartanon
poltto
Talonpoikien liikehdintää vuonna 1858 kuvastaa se, että pelkästään Eestinmaan kuvernementissa oli tuona vuonna 75 talonpoikien kapinaa.
Mahtran talonpoikien kieltäytyminen aputöistä sai liikkeelle talonpojat myös naapurikartanoista. Huhu kiiri ”sodan alkamisesta”. Kylän krouveihin kokoontui noin 700-800 talonpoikaa, jotka lähtivät rohkaistuneina kohti kartanon portteja. Aseinaan heillä oli hankoja, viikatteita ja seipäitä.
Heitä odotti kartanon suojaksi komennetut 50 Venäjän tsaarin sotilasta. Talonpoikien johtaja riuhtaisi portin auki, ryntäsi sotilaiden päällikön kimppuun ja repi tämän sotilasmerkit. Sotilaat saivat käskyn ampua. Talonpojista sai surmansa välittömästi seitsemän, neljä kuoli haavoihinsa myöhemmin. Talonpoikien ylivoima oli kuitenkin niin suuri, että sotilaat pakenivat. Talonpojat ryntäsivät kartanoon, aukaisivat viina-aitat ja sytyttivät kartanon tuleen.
Myöhemmin talonpoikia alettiin vangita naapurikartanoiden kellareihin, joista heidät siirrettiin Toompean vankilaan. Koska rangaistukseksi oli määrätty kuolemantuomio, useat talonpojat piilottelivat haavojaan ja osallisuuttaan kapinaan.
Helmikuussa 1859 tuomioita lievennettiin niin, että 41 talonpojalle määrättiin 50-1000 kepiniskua, 33 vietiin Siperiaan ja kaksi sai 20 vuoden pakkotyötuomion.
Vaikka kapinat loppuivat Mahtran tapahtumien jälkeen talonpoikien asemaa se ei enää huonontanut. Vuosisadan lopulla talonpoikien oli jo mahdollista ostaa tiluksiaan.
Vapaussodan
esitaistelu
Mahtran kapinan erikoisasemaa kaikkien muiden kapinoiden joukossa on Tiia Schmitten mielestä auttanut eniten se, että vuonna 1902 Konstantin Päts pyysi kirjailija Eduard Vildeä kirjoittamaan romaanin tapahtumista. Historiallisiin tositapahtumiin perustunut kaunokirjallinen teos ilmestyi jatkokertomuksena lehdissä, josta se nousi virolaisten tietoisuuteen.
Myöhemmin toinen virolainen presidentti, Jaan Tõnisson luonnehti Mahtran kapinaa Viron vapaussodan esitaisteluksi.
”Se on ollut esimerkkinä rohkeudesta ja taistelusta oikeuden puolesta”, Schmitte sanoo.
Myös neuvostoaika on kunnioittanut Mahtran tapahtumia. Baltian saksalaiseen aatelistoon kohdistunut kapina ei ollut ristiriidassa neuvostoideologian kanssa.
Mahtrassa juhlitaan tänä viikonloppuna kolmena päivänä Mahtran sodan 140-vuotismuistopäivää. Mahtraan on kokoontunut lähes 200 harrastajanäyttelijää Virosta, Norjasta, Tanskasta, Latviasta ja Liettuasta esittämään Mahtran sodan näytelmäversiota.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Ikarusten ikävä
(Julkaistu Kauppalehdessä Kaupungin valot-sarjassa)
Ikarukset katosivat Tallinnan katukuvasta
Tallinnan joukkoliikenteessä päättyi yksi ajanjakso helmikuun 19. päivänä, kun viimeinen Ikarus-bussi poistui liikenteestä. Tallinnan kaupungin liikennelaitoksella (TAK) on käytössään nyt vain länsibussit, Scaniat ja Volvot. TAK juhlisti tapahtumaa näyttävästi. Ihmisiä kerääntyi hyvästelemään viimeistä Ikarusta. Tallinnalaiset saivat kiivetä vielä kerran Ikarus-bussin kyytiin. Kaupunginjohtaja Edgar Savisaar istui Ikaruksen rattiin, polkaisi kevyesti kaasua ja painoi punaista nappia, joka sammutti moottorin. Ikaruksen aikakausi oli Tallinnassa loppunut kestettyään 46 vuotta. Savisaar kiitteli kauniissa muistopuheessa Ikarusta.
-On hyvin surullista luopua vanhasta ystävästä. Ikarus oli niinkin pitkään erottamaton osa kaupunkikuvaa, hän sanoi.
TAK:illa on ollut historiansa aikana lähes 1000 Ikarusta. Eniten niitä oli Olympiavuonna 1980, kun Tallinnassa pidettiin Moskovan olympialaisten purjehduskisaosuus. Ikarukset valmistettiin sosialismileiriin kuuluneessa Unkarissa. Viro oli neuvostoaikana Ikarusten testipaikka. Tallinna sai ensimmäiset uudet mallit koekäyttöön. TAK antoi arvionsa bussien ovien leveydestä, korien vahvuudesta jne.
-En tiedä, otettiinko neuvojamme vakavasti, mutta kyllä me niitä annoimme, Sirje Roht, TAK:n tiedotuspäällikkö kertoo.
-Ikarus oli meille länsiauto. Se oli laadultaan huomattavasti parempi kuin venäläisten omat bussit, Roht sanoo.
Laatu heikkeni
oleellisesti
Unkarissa tuotetiin Ikarusta 13 000 vuosivauhtia pelkästään Neuvostoliiton markkinoille. Kilpailun puuttuminen heikensi laatua. Lopullisesti Ikaruksen aika oli ohi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. TAK:n tyly arvio on, että Unkarissa ryhdyttiin säästämään metallia bussien valmistuksessa. Korit ohenivat, ruostesuojaus tehtiin puutteellisesti, matkustamon lämmitys ei toiminut talvella, ikkunat olivat yksinkertaiset eikä bussin lattia kestänyt kuormitusta. Pelastus tuli Suomesta ja Ruotsista. Helsinki lahjoitti Tallinnalle ensimmäiset käytetyt kahdeksan Volvoa 1992.
Kuljettaja Lembit Kaasik on ajanut TAK:n busseja vuodesta 1968. Hän on ennättänyt ajaa loppuun 5 Ikarusta. Nyt hän ajaa Volvoa.
-Se on kuin lomalla olisi, Kaasik sanoo.
Ikarus on hänen mielestään fyysisesti raskas. Etuna taas oli bussien yksinkertaisuus, koska automatiikkaa oli vähän. Lembit Kaasik on viimeisiä vironkielisiä bussinkuljettajia TAK:lla. Kaasik on käynyt Helsingissä kokeilemassa bussin kuljettajan työtä. Hän palasi Tallinnaan, koska Tallinnassa oli hänen mielestään paremmat työolot.
-Helsingissä vaihtui joka päivä auto ja reittien oppiminen oli vaikea. Kuskien vaihtokin tehtiin suoraan kadulla. Sehän on talvella kylmää, hän kertoo.
TAK:ssa hänellä on oma bussi, Volvo.
TAK myy viimeiset seitsemän Ikarusta Vilnan kaupungille. Yhden se pitää museoesineenä. Huhtikuun lopussa TAK saa 15 uutta Volvoa, jotka vastaavat kaikille euronormeille.
Leena Hietanen
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Lembit Kaasik on kuljettajan uransa aikana nähnyt Ikaruksia ja joutunut huoltamaan niitä varsin useasti.
Ikarukset katosivat Tallinnan katukuvasta
Tallinnan joukkoliikenteessä päättyi yksi ajanjakso helmikuun 19. päivänä, kun viimeinen Ikarus-bussi poistui liikenteestä. Tallinnan kaupungin liikennelaitoksella (TAK) on käytössään nyt vain länsibussit, Scaniat ja Volvot. TAK juhlisti tapahtumaa näyttävästi. Ihmisiä kerääntyi hyvästelemään viimeistä Ikarusta. Tallinnalaiset saivat kiivetä vielä kerran Ikarus-bussin kyytiin. Kaupunginjohtaja Edgar Savisaar istui Ikaruksen rattiin, polkaisi kevyesti kaasua ja painoi punaista nappia, joka sammutti moottorin. Ikaruksen aikakausi oli Tallinnassa loppunut kestettyään 46 vuotta. Savisaar kiitteli kauniissa muistopuheessa Ikarusta.
-On hyvin surullista luopua vanhasta ystävästä. Ikarus oli niinkin pitkään erottamaton osa kaupunkikuvaa, hän sanoi.
TAK:illa on ollut historiansa aikana lähes 1000 Ikarusta. Eniten niitä oli Olympiavuonna 1980, kun Tallinnassa pidettiin Moskovan olympialaisten purjehduskisaosuus. Ikarukset valmistettiin sosialismileiriin kuuluneessa Unkarissa. Viro oli neuvostoaikana Ikarusten testipaikka. Tallinna sai ensimmäiset uudet mallit koekäyttöön. TAK antoi arvionsa bussien ovien leveydestä, korien vahvuudesta jne.
-En tiedä, otettiinko neuvojamme vakavasti, mutta kyllä me niitä annoimme, Sirje Roht, TAK:n tiedotuspäällikkö kertoo.
-Ikarus oli meille länsiauto. Se oli laadultaan huomattavasti parempi kuin venäläisten omat bussit, Roht sanoo.
Laatu heikkeni
oleellisesti
Unkarissa tuotetiin Ikarusta 13 000 vuosivauhtia pelkästään Neuvostoliiton markkinoille. Kilpailun puuttuminen heikensi laatua. Lopullisesti Ikaruksen aika oli ohi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. TAK:n tyly arvio on, että Unkarissa ryhdyttiin säästämään metallia bussien valmistuksessa. Korit ohenivat, ruostesuojaus tehtiin puutteellisesti, matkustamon lämmitys ei toiminut talvella, ikkunat olivat yksinkertaiset eikä bussin lattia kestänyt kuormitusta. Pelastus tuli Suomesta ja Ruotsista. Helsinki lahjoitti Tallinnalle ensimmäiset käytetyt kahdeksan Volvoa 1992.
Kuljettaja Lembit Kaasik on ajanut TAK:n busseja vuodesta 1968. Hän on ennättänyt ajaa loppuun 5 Ikarusta. Nyt hän ajaa Volvoa.
-Se on kuin lomalla olisi, Kaasik sanoo.
Ikarus on hänen mielestään fyysisesti raskas. Etuna taas oli bussien yksinkertaisuus, koska automatiikkaa oli vähän. Lembit Kaasik on viimeisiä vironkielisiä bussinkuljettajia TAK:lla. Kaasik on käynyt Helsingissä kokeilemassa bussin kuljettajan työtä. Hän palasi Tallinnaan, koska Tallinnassa oli hänen mielestään paremmat työolot.
-Helsingissä vaihtui joka päivä auto ja reittien oppiminen oli vaikea. Kuskien vaihtokin tehtiin suoraan kadulla. Sehän on talvella kylmää, hän kertoo.
TAK:ssa hänellä on oma bussi, Volvo.
TAK myy viimeiset seitsemän Ikarusta Vilnan kaupungille. Yhden se pitää museoesineenä. Huhtikuun lopussa TAK saa 15 uutta Volvoa, jotka vastaavat kaikille euronormeille.
Leena Hietanen
Kuva: Albert Truuväärt
Kuvateksti: Lembit Kaasik on kuljettajan uransa aikana nähnyt Ikaruksia ja joutunut huoltamaan niitä varsin useasti.
perjantai 19. lokakuuta 2007
Typerysten kylä
(Julkaistu Turun Sanomissa 11.7.1999 sarjassa Samaan aikaan toisaalla.)
TYPERYSTEN KYLÄSSÄ ON TILAA
Tallinnan liepeillä on erikoinen asuinalue, jota voisi kutsua muistomerkiksi Viron uhosta. Kansan suussa paikka on saanut nimen ”lollide küla”, typerysten kylä.
Alueen rakentaminen alkoi jo 1980-luvun lopulla perestroikan aikana. Ensimmäiset virolaiset olivat rikastuneet tekemällä tulonsa valuutalla ja maksamansa kulunsa ruplilla.
Alueelle alkoi nousta toinen toistaan hurjempia pytinkejä. Asuinhuoneita oli parhaimmillaan parikymmentä. Käsin taotut rauta-aidat ympäröivät luksuslinnoja. Koska rakentaminen oli tuohon aikaan lähes ilmaista, arkkitehdit olivat innoissaan saadessaan toteuttaa mitään häpeämättömien rikkaiden unelmia.
Kun Suomessa kultahammasrannikot ovat ikävystyttäviä eivätkä mitenkään vihjaa vauraista asukkaista, Virossa moista puritaanisuutta ei ymmärretä. Rahan pitää näkyä. Talossa pitää olla torni, mieluummin monta.
Kateelliset tallinnalaiset alkoivat nimitellä merenrantaan, katajaiselle kankaalle syntyvää asuinaluetta typerysten kyläksi. Pelkkää kateutta se ei ollut. Alue ei ollut Tallinnan kunnallisverkossa ja se toi ongelmia. Lämpö- ja vesijohtoverkosto puuttui. Jätehuolto ei toiminut. Alueelle ei ollut kunnon tietä. Edelleenkin sinne vie vain pieni merkkaamaton soratie.
Kun rahauudistus tuli vuonna 1992, asukkailla alkoivat ongelmat. Kulut nousivat ja tulot pienenivät. Monen talon rakentaminen jäi kesken. Linnojen myynti osoittautui vaikeaksi. Kukaan ei tuntunut tarvitsevan 20 makuuhuonetta. Typerysten kylä autioitui. Taloja yritettiin kaupata suomalaisille konferenssikeskuksiksi tuloksetta.
Virolaisten lehtijuttujen perusteella alueelle olivat rakentaneet taloja merenkulkijat. Erikoisesti kylä oli suosiossa Helsingin ja Tallinnan välisessä laivaliikenteessä operoivien firmojen omistajien ja johtajien parissa.
Entisistä omistajista juuri ketään ei enää asu typerysten kylässä. Kesäinen huviajelu paljastaa elämän kylään hiljalleen palaavan. Yksi Lexus meni ohi.
LEENA HIETANEN
Kuvateksti:
Arkkitehdit ovat saaneet käyttää mielikuvitustaan rikkaille asuntoja suunnitellessaan.
Tai
Keskelle peltoa noussut rikkaiden asuinalue kärsii asukkaiden puutteesta Virossa.
TYPERYSTEN KYLÄSSÄ ON TILAA
Tallinnan liepeillä on erikoinen asuinalue, jota voisi kutsua muistomerkiksi Viron uhosta. Kansan suussa paikka on saanut nimen ”lollide küla”, typerysten kylä.
Alueen rakentaminen alkoi jo 1980-luvun lopulla perestroikan aikana. Ensimmäiset virolaiset olivat rikastuneet tekemällä tulonsa valuutalla ja maksamansa kulunsa ruplilla.
Alueelle alkoi nousta toinen toistaan hurjempia pytinkejä. Asuinhuoneita oli parhaimmillaan parikymmentä. Käsin taotut rauta-aidat ympäröivät luksuslinnoja. Koska rakentaminen oli tuohon aikaan lähes ilmaista, arkkitehdit olivat innoissaan saadessaan toteuttaa mitään häpeämättömien rikkaiden unelmia.
Kun Suomessa kultahammasrannikot ovat ikävystyttäviä eivätkä mitenkään vihjaa vauraista asukkaista, Virossa moista puritaanisuutta ei ymmärretä. Rahan pitää näkyä. Talossa pitää olla torni, mieluummin monta.
Kateelliset tallinnalaiset alkoivat nimitellä merenrantaan, katajaiselle kankaalle syntyvää asuinaluetta typerysten kyläksi. Pelkkää kateutta se ei ollut. Alue ei ollut Tallinnan kunnallisverkossa ja se toi ongelmia. Lämpö- ja vesijohtoverkosto puuttui. Jätehuolto ei toiminut. Alueelle ei ollut kunnon tietä. Edelleenkin sinne vie vain pieni merkkaamaton soratie.
Kun rahauudistus tuli vuonna 1992, asukkailla alkoivat ongelmat. Kulut nousivat ja tulot pienenivät. Monen talon rakentaminen jäi kesken. Linnojen myynti osoittautui vaikeaksi. Kukaan ei tuntunut tarvitsevan 20 makuuhuonetta. Typerysten kylä autioitui. Taloja yritettiin kaupata suomalaisille konferenssikeskuksiksi tuloksetta.
Virolaisten lehtijuttujen perusteella alueelle olivat rakentaneet taloja merenkulkijat. Erikoisesti kylä oli suosiossa Helsingin ja Tallinnan välisessä laivaliikenteessä operoivien firmojen omistajien ja johtajien parissa.
Entisistä omistajista juuri ketään ei enää asu typerysten kylässä. Kesäinen huviajelu paljastaa elämän kylään hiljalleen palaavan. Yksi Lexus meni ohi.
LEENA HIETANEN
Kuvateksti:
Arkkitehdit ovat saaneet käyttää mielikuvitustaan rikkaille asuntoja suunnitellessaan.
Tai
Keskelle peltoa noussut rikkaiden asuinalue kärsii asukkaiden puutteesta Virossa.
torstai 18. lokakuuta 2007
Matka Sotshiin
(Julkaistu Kauppalehdessä 10.06.1999)
VIROLAISET NEUVOSTONOSTALGIAN JÄLJILLÄ
Virossa alkoivat seuramatkat Sotshiin kymmenen vuoden tauon jälkeen
KL SOTSHI
Tallinnan lentokentällä on lievä epäuskon ilmapiiri. Ensimmäinen lento kymmenen vuoden tauon jälkeen Mustanmeren rannalle on alkamassa. ”Muistuuko mieliin vanha rakkaus -Sotshi?” matkatoimiston esite kysyy.
Neitsytlennolle on kokoontunut Tupolevin täydeltä virolaisia toimittajia, lomalaisia ja virallisia delegaatiota. Osa matkalaisista on innoissaan. Osa epäilee vakavasti, palaavatko virolaiset vapaaehtoisesti lomailemaan entisen Neuvostoliiton alueelle. Seuramatkojen järjestäjän, Continental Travelin toimitusjohtaja Ivo Koost uskoo, että aika on kypsä.
”Vanhempi polvi virolaisia haluaa nähdä vanhat lomakohteet. Nuoremmalle polvelle Sotshi on surrealistinen elämys”, hän arvioi.
Virolaisten
paluu
Sotshin lentokentällä virolaiset otetaan vastaan lämpimästi kuin kadonneet lampaat. Kansallispukuiset tytöt kantavat leipää ja kaksi paikallista televisiokanavaa ikuistaa virolaisten paluuta.
Sotshissa muistetaan virolaiset ja suomalaiset turistivirrat. Kaukasuksella riehunut Abhasian sota karkotti suomalaiset, Neuvostoliiton romahtaminen taas entisten neuvostotasavaltojen turistit.
Etelä-Venäjän subtrooppisella ilmastovyöhykkeellä sijaitseva Sotshi on ennen kaikkea neuvostoliittolainen kaupunki. Ranskalaiset yrittivät rakentaa rivieraa Sotshiin jo 1900-luvun alussa, mutta paikasta ei tullut suosittua. Kukoistuskausi alkoi vasta 1920-luvulla Josif Stalinin rakennuttaessa alueelle huvilansa. Stalin määräsi arkkitehdit rakentamaan kylpylöitä työrahvaalle ”sosialistisen renessanssin” hengessä. Nikita Hrutshev piti kuitenkin kylpylöitä liian ylellisinä palatseina ja muutti niitä laatikkomallisen arkkitehtuurin suuntaan.
Sotshin katukuva on yllättävän hyvinvoiva. Venäjän keskushallinnon rahapula on aistittavissa uuden lentokentän keskeytyneissä rakennustöissä. Hotellien yksityistäminen on ottanut ensi askeleita. Teollisuuslaitokset ja ministeriöt ovat pääomistajia hotelleista muodostetuissa osakeyhtiöissä. SAS Radissonin lasinen pilvenpiirtäjä muistuttaa länsituristeista.
Tuttua mutta
ei enää omaa
Ensimmäistä kertaa Sotshissa oleva Viron TV 1:n ohjelmapäällikkö Jüri Pihel aistii henkistä murrosta virolaisten suhteessa itään.
”Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet psyykkisesti vaikeita vuosia virolaisille. Orientoituminen länteen on ollut raskasta”, hän sanoo.
Pihel itse on ollut pioneerina suuntaamassa Viroa länteen. Hän osallistui rock-tähti Michael Jacksonin Viroon tuontiin ja vei virolaisia ensimmäistä kertaa Euroviisuihin (6. sija). Hänen vaistonsa sanoo, että vuorossa on nostalgian aika. TV 1 palkitsee televisiovisailuja voittaneita Sotshin matkalla. Palkinto on saanut hyvän vastaanoton.
”Ihmiset ovat hämmästyneinä kysyneet, pääseekö jälleen Sotshiin”, hän kertoo.
Virolaisten ongelmallinen suhde menneisyyteen näkyy Pihelin mielestä siinä, että virolaiset pelkäävät Venäjää enemmän kuin suomalaiset.
”Tämä kaikki on niin tuttua, mutta ei enää omaa elämää. Nostalgiaa voi tuntea vasta, kun ajallinen ja emotionaalinen etäisyys on olemassa. Se aika alkaa olla käsillä”, hän sanoo.
Pihel tunnustaa, että Krimin niemimaalle hänen olisi vaikeampi mennä.
”Vietin siellä lapsuuteni kesät”, hän sanoo.
LEENA HIETANEN
Kuvatekstit:
Jüri Pihelin mielestä Sotshin merkittävimpiä nähtävyyksiä on neuvostoaikainen funktionalistinen kylpylä kenraaleille.
ARKKITEHTI J.STALININ MESTARINÄYTTEITÄ:
Keisari etsii juuriaan. Teatteritalossa näkyy Stalinin mieltymys Antiikin klassisismiin.
Kylpylä työrahvaalle edustaa ”sosialistisen renessanssin” mahtipontisuutta.
(Varakuva)Sotilasvaltion huolenpito sotilasjohdosta näkyy kenraalien kylpylässä.
KAINALO:
UNOHTUNUT
ILMANSUUNTA
Vielä kymmenen vuotta sitten Tallinnasta pääsi lentäen joka puolelle entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan turistikohteisiin. Se kaikki on kadonnut. Virolaiset matkustavat nyt maailman eri turistikohteisiin Helsingin kautta. Matkan myy yleensä suomalaisen matkatoimiston virolainen tytäryhtiö.
Continental Travel tekee historiaa aukaisemalla kymmenen vuoden tauon jälkeen ilmasillan Sotshiin yhdessä lentoyhtiö Eesti Lennukompanin kanssa. Mustanmeren rannalla sijaitseva lomakohde oli yksi suosituimmista virolaisten lomakohteista. Parhaimpina aikoina suomalaisiakin kävi Sotshissa 35 000 henkeä vuosittain.
Continental Travelin pääjohtaja Ivo Koost uskoo reitin tulevaisuuteen.
”Virolaiset ovat nähneet Turkin ja Espanjan aurinkorannat. Itään on yhtä helppo mennä kuin länteen. Taloudellista eroa ei ole”, hän sanoo.
Majoituspaikat Sotshissa vaihtelevat kahden ja neljän tähden hotellien väliltä. Edullisimmat viikon matkat maksavat 5400 kruunua eli noin 2000 markkaa ja kalleimmat 7900 kruunua eli noin 3000 markkaa.
”Sotshi on edullinen turistikohde ruplan devalvaation jälkeen”, Koost muistuttaa. Ravintoloissa syöminen ja juominen on Tallinnan hintoja edullisempaa.
Suomesta ei tehdä tällä hetkellä ryhmämatkoja Sotshiin. Continental Tarvelin matkalle otetaan mukaan myös suomalaisia. Lennot Tallinnasta Sotshiin ja takaisin on suunniteltu niin, että niiltä on suora yhteys Finnairin Helsingin lentoihin.
LEENA HIETANEN
Kuvateksti:
Toimitusjohtaja Ivo Koost luottaa virolaisten uteliaisuuteen nähdä vielä kerran Sotshi.
(Jos nämä kuvat eivät riitä, tarjolla on kaksi ihmiskuvaa.
Kuvatektstit:
Virolaiset otettiin lämpimästi vastaan Sotsin lentokentällä.
Ingrid Peek löysi tuliaisia kotiin Tallinnaan.)
tiistai 16. lokakuuta 2007
Alvar Aalto
(Julkaistu Turun Sanomissa 11.09.1999)
ALVAR AALLON TALO
TARTOSSA HARJAKORKEUDESSA
Turun yliopistosäätiö on kuorinut Villa Tammekannin puhtaaksi Aalto-taloksi
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Turun yliopistosäätiö vietti Tartossa viime perjantaina (10.9.) Alvar Aallon suunnitteleman talon korjaustöiden harjakaisia. Yliopistosäätiö osti Villa Tammekann-nimellä tunnetun talon viime vuoden lokakuussa Turun ja Tarton yliopistojen yhteistyökeskukseksi. Säätiön tavoitteena on peruskorjata talo mahdollisimman lähelle Aallon alkuperäisiä piirustuksia. Aalto suunnitteli Villa Tammekannin vuonna 1932 ja se on hänen ainoa työnsä Virossa.
Aitoa
Alvaria
Urakan projektipäällikkö Timo Kaira huomauttaa juhlinnassa olevan paremminkin kysymyksessä ”harjanlaskiaisista” kuin -nostajaisista.
”Olemme laskeneet katon alkuperäiseen tasoon. Harjakaton tilalla on tasakatto”, hän naurahtaa.
Talon rekonstruktiota ovat hankaloittaneet sen monenkirjavat vaiheet. Taloa ei ensinnäkään koskaan rakennettu valmiiksi. Alkuperäisiä suunnitelmia ei noudatettu edes siinä, mitä rakennettiin. Rakennustekniikka poikkesi suomalaisesta ja neuvostoaikana yhden perheen edustusomakotitalo muutettiin monen perheen asuintaloksi.
”Kun talon käyttötarkoitus muutettiin, huonejärjestys muuttui. Se on teettänyt meille eniten töitä”, Kaira toteaa.
”Talossa ei ole tapahtunut perustavanlaatuista tuhoa. Ongelmana on sen keskeneräisyys”, Kaira jatkaa.
Yliopistosäätiö valitsi kilpailun avulla asiantuntijaksi arkkitehti Tapani Mustosen, jolle kunnostushankkeen suunnittelu uskottiin. Hänellä oli apunaan yli 50 Aallon signeeramaa detaljipiirustusta. Niiden avulla taloa on kuorittu ylimääräisistä lisäyksistä ja etsitty alkuperäisintä Aaltoa. Käytännössä Mustosesta tulee arkkitehti, joka huolehtii Villa Tammekannin valmiiksi.
Urakka
aikataulussa
Vaikka urakka on Kairan mukaan suorituksena kasvanut alkuperäisestä, Villa Tammekann on pysynyt aikataulussaan. Talon muuttaminen yhteistyökeskukseksi on jonkin verran teettänyt lisätöitä. Kellarikerros on syvennetty uusia tiloja varten. Talon on määrä valmistua ensi tammikuussa ja avajaiset ovat huhtikuussa. Kunnostuksen on arvioitu maksavan parisen miljoonaa markkaa.
Yliopistosäätiön projekti on ainutlaatuisuudessaan herättänyt huomiota myös yritysten parissa. Talon katto ja eristykset ovat tulleet lahjoituksina suomalaisilta yrityksiltä. Turun kaupunki on myös tukenut hanketta saaden oman nimikkosalin rakennukseen.
Alvar Aalto suunnitteli Villa Tammekannin Tarton yliopiston maantieteen professori August Tammekannille, joka asui perheineen talossa vuosina 1933-40. Talo kansallistettiin vuonna 1940 ja Tammekannit pakenivat Ruotsiin. Vuonna 1994 Tammekannin Suomessa asuvat lapset saivat talon takaisin ja myivät sen Turun yliopistosäätiölle.
KUVAT: MARTTI VALTONEN
ALVAR AALLON TALO
TARTOSSA HARJAKORKEUDESSA
Turun yliopistosäätiö on kuorinut Villa Tammekannin puhtaaksi Aalto-taloksi
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Turun yliopistosäätiö vietti Tartossa viime perjantaina (10.9.) Alvar Aallon suunnitteleman talon korjaustöiden harjakaisia. Yliopistosäätiö osti Villa Tammekann-nimellä tunnetun talon viime vuoden lokakuussa Turun ja Tarton yliopistojen yhteistyökeskukseksi. Säätiön tavoitteena on peruskorjata talo mahdollisimman lähelle Aallon alkuperäisiä piirustuksia. Aalto suunnitteli Villa Tammekannin vuonna 1932 ja se on hänen ainoa työnsä Virossa.
Aitoa
Alvaria
Urakan projektipäällikkö Timo Kaira huomauttaa juhlinnassa olevan paremminkin kysymyksessä ”harjanlaskiaisista” kuin -nostajaisista.
”Olemme laskeneet katon alkuperäiseen tasoon. Harjakaton tilalla on tasakatto”, hän naurahtaa.
Talon rekonstruktiota ovat hankaloittaneet sen monenkirjavat vaiheet. Taloa ei ensinnäkään koskaan rakennettu valmiiksi. Alkuperäisiä suunnitelmia ei noudatettu edes siinä, mitä rakennettiin. Rakennustekniikka poikkesi suomalaisesta ja neuvostoaikana yhden perheen edustusomakotitalo muutettiin monen perheen asuintaloksi.
”Kun talon käyttötarkoitus muutettiin, huonejärjestys muuttui. Se on teettänyt meille eniten töitä”, Kaira toteaa.
”Talossa ei ole tapahtunut perustavanlaatuista tuhoa. Ongelmana on sen keskeneräisyys”, Kaira jatkaa.
Yliopistosäätiö valitsi kilpailun avulla asiantuntijaksi arkkitehti Tapani Mustosen, jolle kunnostushankkeen suunnittelu uskottiin. Hänellä oli apunaan yli 50 Aallon signeeramaa detaljipiirustusta. Niiden avulla taloa on kuorittu ylimääräisistä lisäyksistä ja etsitty alkuperäisintä Aaltoa. Käytännössä Mustosesta tulee arkkitehti, joka huolehtii Villa Tammekannin valmiiksi.
Urakka
aikataulussa
Vaikka urakka on Kairan mukaan suorituksena kasvanut alkuperäisestä, Villa Tammekann on pysynyt aikataulussaan. Talon muuttaminen yhteistyökeskukseksi on jonkin verran teettänyt lisätöitä. Kellarikerros on syvennetty uusia tiloja varten. Talon on määrä valmistua ensi tammikuussa ja avajaiset ovat huhtikuussa. Kunnostuksen on arvioitu maksavan parisen miljoonaa markkaa.
Yliopistosäätiön projekti on ainutlaatuisuudessaan herättänyt huomiota myös yritysten parissa. Talon katto ja eristykset ovat tulleet lahjoituksina suomalaisilta yrityksiltä. Turun kaupunki on myös tukenut hanketta saaden oman nimikkosalin rakennukseen.
Alvar Aalto suunnitteli Villa Tammekannin Tarton yliopiston maantieteen professori August Tammekannille, joka asui perheineen talossa vuosina 1933-40. Talo kansallistettiin vuonna 1940 ja Tammekannit pakenivat Ruotsiin. Vuonna 1994 Tammekannin Suomessa asuvat lapset saivat talon takaisin ja myivät sen Turun yliopistosäätiölle.
KUVAT: MARTTI VALTONEN
Riian miehitysmuseo
(Julkaistu Turun Sanomissa 22.08.1999)
Historiaa ja propagandaa
Baltian maiden historian uudelleenkirjoituksen museo löytyy Latviasta Riiasta. Amerikkaan paenneet latvialaiset ovat rahoittaneet hankkeen, jolle he ovat antaneet nimen ”Latvian miehityksen museo 1940-1991".
Museossa tulee harvinaisen epämiellyttävä tunne. Saleja kiertäessä ei tiedä, onko kysymyksessä temppeli vai vakavasti faktoihin suhtautuva historiallinen museo. Joka askeleelta kuvat ja tekstit pyrkivät kertomaan ”hirveästä neuvostovallasta”. Sanallakaan ei mainita latvialaisten omaa osuutta neuvostovallan pystyttämisessä.
Pahin tulee eteen, kun alkaa Natsi-Saksa-vaihe ja juutalaisvainot. Latvialaisten osuutta asioihin ei mainita sanallakaan.
Miehitysmuseon perustamisen yhteydessä oli selvää, että ulkolatvialaiset halusivat kirjoittaa oman versionsa tarinasta. Heitä kiinnosti ennen kaikkea suhde Neuvostoliittoon. He eivät suinkaan jättäneet kotimaataan pelkuruudesta. Heitä vastassa oli pahan valtakunta. Museossaan he todistavat temppelin pyhyydellä neuvostovallan hirveydestä ja siitä, kuinka oikeassa he olivatkaan sen viimein luhistuessa.
Suurin osa Latviasta länteen paenneista taisteli toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan puolella. Museohankkeesta vihiä saaneet juutalaisjärjestöt vaativat museoon mukaan Natsi-Saksan miehityksen. Mukana se ajanjakso on – ei juuri enempää.
Museossa voi tulla vain yhteen johtopäätökseen. Venäläisten diskriminoinnin Latviassa täytyy olla hirveän vaikeasti perusteltavissa, jos se vaatii tällaisen propagandakoneiston taakseen. Saako mikä tahansa vanhaa arkistomateriaalia sisältä laitos käyttää itsestään museon nimeä?
Historiaa ja propagandaa
Baltian maiden historian uudelleenkirjoituksen museo löytyy Latviasta Riiasta. Amerikkaan paenneet latvialaiset ovat rahoittaneet hankkeen, jolle he ovat antaneet nimen ”Latvian miehityksen museo 1940-1991".
Museossa tulee harvinaisen epämiellyttävä tunne. Saleja kiertäessä ei tiedä, onko kysymyksessä temppeli vai vakavasti faktoihin suhtautuva historiallinen museo. Joka askeleelta kuvat ja tekstit pyrkivät kertomaan ”hirveästä neuvostovallasta”. Sanallakaan ei mainita latvialaisten omaa osuutta neuvostovallan pystyttämisessä.
Pahin tulee eteen, kun alkaa Natsi-Saksa-vaihe ja juutalaisvainot. Latvialaisten osuutta asioihin ei mainita sanallakaan.
Miehitysmuseon perustamisen yhteydessä oli selvää, että ulkolatvialaiset halusivat kirjoittaa oman versionsa tarinasta. Heitä kiinnosti ennen kaikkea suhde Neuvostoliittoon. He eivät suinkaan jättäneet kotimaataan pelkuruudesta. Heitä vastassa oli pahan valtakunta. Museossaan he todistavat temppelin pyhyydellä neuvostovallan hirveydestä ja siitä, kuinka oikeassa he olivatkaan sen viimein luhistuessa.
Suurin osa Latviasta länteen paenneista taisteli toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan puolella. Museohankkeesta vihiä saaneet juutalaisjärjestöt vaativat museoon mukaan Natsi-Saksan miehityksen. Mukana se ajanjakso on – ei juuri enempää.
Museossa voi tulla vain yhteen johtopäätökseen. Venäläisten diskriminoinnin Latviassa täytyy olla hirveän vaikeasti perusteltavissa, jos se vaatii tällaisen propagandakoneiston taakseen. Saako mikä tahansa vanhaa arkistomateriaalia sisältä laitos käyttää itsestään museon nimeä?
sunnuntai 9. syyskuuta 2007
Eisensteinin isää etsimässä
(Julkaistu 15.08.1999 Turun Sanomissa
Samaan aikaan toisaalla-sarjassa:)
EISENSTEININ ISÄÄ ETSIMÄSSÄ
Latvian pääkaupungin Riian jugend-arkkitehtuurin merkittävimpiä nimiä oli Mihail Eisenstein, kuuluisan venäläisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin isä. Kaupunkikierros Riiassa sujuu mielenkiintoisesti rakennusinsinööriksi valmistuneen Mihail Eisensteinin töitä etsiessä. Vastaan tulee Sergei Eisensteinin muistolaatta kaupungin keskustan talosta. Se kertoo venäjän kielellä neuvostoelokuvaohjaajan viettäneen lapsuutensa kyseisessä talossa. Se ei ole isän suunnittelema.
Riiassa arvioidaan olevan yksi maailman parhaiten säilynyt jugend-arkkitehtuuria oleva kaupunkikuva. Mihail Eisenstein suunnitteli 1900-luvun alussa sinne 15 taloa. Sergei-poika syntyi Riiassa 1898. Hämärät muistikuvat Sergei Eisensteinin elämäkerrasta tuovat mieleen vanhempien avioliiton, jossa kuvankaunis näyttelijä-äiti viihtyi huonosti. Vanhemmat erosivat. Myöhemmin Sergei Eisenstein perusteli homoseksuaalisuuttaan lapsuutensa huonolla kokemuksella avioliitosta.
Riian keskustassa, Elisabethin ja Albertin kaduilta löytyvät Mihail Eisensteinin suunnittelemat talot ovat tulvillaan kauniita naispatsaita. Onneton aviomies kaihoaa kadonnutta vaimoaan joka talollaan. Mihail Eisensteinin ensimmäiset työt hämmentävät. Niin runsaasti uusrenessanssia ja niin vähän jugendia. Mikä pettymys. Isä ei ole tullut poikaansa. Myöhemmät työt kyllä näyttävät Mihail Eisensteinin jo rikkoneen perinteitä. Poika ei edes aloittaessaan kumartanut vanhaa vaan loi välittömästi uutta. Mistä hänen vallankumouksellisuutensa tuli?
”Se tuli hänen äidiltään”, miespuolinen Eisenstein-intoilija miettii.
LEENA HIETANEN
Kuvateksti: Sergei Eisensteinin isä Mihail Eisenstein oli Riian yksi tuotteliaimpia judend-arkkitehtejä.
maanantai 3. syyskuuta 2007
Rakkautta & Anarkiaa
Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvaviikon syntyhistoria
Iiro Auterisen 50-vuotispäivien jatkoilla (22.02.2007) pidetty puhe päivänsankarille. Suluissa Iiron omat lisäykset kursiivilla:
Minulla on rakkauslapsi, joka pian täyttää 20 vuotta. Sen isästä ei ole koskaan ollut epäilystäkään. Se on päivänsankari Iiro. Lapsi näki päivän valon 11.-17.3.1988. Tämän lapsen nimi on Rakkautta ja Anarkiaa – elokuvaviikko.
Lapsentekoprosessista itsestään voi mainita, että lapsi saatiin kyllä juuri ja juuri laitettua alulle, mutta paljon muulla ei kannata kehua.
Syksyllä 1987 olin töissä Elokuvataiteen laitoksella tuotantoassistenttina, kun luokseni käveli leikkauksen opiskelija Ulrika Enckell. Hän kertoi, että on olemassa kuppikunta nimeltä Image Kulttuuriyhdistys ry., joka haluaa tehdä elokuvaviikon. Ryhtyisinkö järjestäjäksi? Minun pitäisi soittaa Iiro Auterinen -nimiselle henkilölle.
(Iiron kommentti: "Imagen toimituskunnassa oli noussut esiin ajatus ottaa lehdessä esiin eurooppalainen elokuva. Muiden suunnitellessa lehteen tehtäviä artikkeleita Iiro ehdotti, että Image voisi myös järjestä valittavien ohjaajien elokuvien esitysviikon Helsingissä. Ehdotus sai kannatusta ja Iiro valtuutettiin etsimään sopiva tuottaja elokuvaviikolle. Iiro soitteli elokuva-alan tutuilleen ja yksi heistä oli Ulli Enckell, jonka kautta erityisesti teatterimaailmassa (Ylioppilasteatteri, Kellariteatteri) tuottajana toiminut Leena Hietanen löytyi.")
Puhelinsoitosta Iirolle kaikki alkoi. Imagessa Eerikinkatu 7:ssä kokoontui pian aivoriihi: Raoul Grünstein, Ruben Stiller, Kai Kalin, Jari Ehnrooth, Jaana Lähteenmaa, Juha Kääpä, Iiro ja minä. Päätettiin hakea jotakin marginaalista: naisia ja homoja. Minä ehdotin Lina Wertmülleriä. Juha Kääpä toi muistaakseni pöytään nimen Derek Jarman. Elokuvaviikon ohjaajat oli löydetty.
Elokuvataiteen laitoksen vieressä Pursimiehenkadulla oli Elokuva-arkisto. Kävelin naapuriin. Sieltä löytyi 5 Wertmüllerin filmiä ja Jarmanin Caravaggio. Elokuvaviikon ohjelmisto oli varmistettu.
Seuraavaksi piti löytää elokuvateatteri. Soitin Illusioniin Harri Ahokkaalle. Hän suorastaan komensi minut luokseen tapaamaan häntä. Ahokas ilmoitti heti kättelyssä antavansa kaikki salinsa käyttöön ilmaiseksi ja mainostavansa meitä omalla palstallaan Hesarissa. Hän kysyi minulta: ”Onhan sen elokuvaviikon nimi sitten ”Rakkautta ja Anarkiaa”? (Se on Lina Wertmüllerin yhden leffan nimi.) Se kuulosti hienolta! Kiitos Harri Ahokkaan oivalluksen elokuvaviikko sai lähes kulttimaisen nimen.
(Iiron kommentti: "Harri Ahokkaalta saatu innostunut vastaanotto varmisti, että nyt oltiin tekemässä jotain merkittävää.")
Seuraavaksi alkoi kädenvääntö Raoulin kanssa budjetista. Päädyttiin tarkkojen laskelmien jälkeen 60 000 markkaan. Imagella oli luotollinen shekkitili, jonka takaajina olivat Raoul ja Michel Grünstein sekä Ruben Stiller ja Iiro Auterinen. Käytännössä he rahoittivat ensimmäisen elokuvaviikon. Raoul oli tiukka poika rahasta. Yritin saada nostettua budjettia, jotta voisin tuoda Italiasta Wertmüllerin alkutuotantoa. Raoul ei suostunut vaan vetosi äitiinsä.”Äiti on loistava liikenainen ja tietää, ettei Italiasta tule mikään ajoissa.” (Iiron synttäreillä Raoul tunnusti, ettei hänen äitinsä ollut ollenkaan loistava liikenainen.)
Alkoi sponsoreiden metsästys. Saimme 3000 markkaa Pohjolasta. Markkinointipäällikkö Kari Kallio kysyi shekkiä kirjoittaessaan että, ettehän te vain pornofestivaalia tee? En uskaltanut sanoa mitään, koska en tiennyt, mitä Jarmanin homoelokuvissa tapahtuu.
Sain puhelimitse yhteyden sekä Lina Wertmülleriin että Derek Jarmaniin. Molempia pyydettiin elokuvaviikolle vieraiksi. Wertmüllerillä vastasi taloudenhoitaja. Kun Wertmüller vihdoin itse tuli puhelimeen, hänellä oli aivan miehen ääni. Kun kysyin lupaa esittää hänen alkutuotantoaan elokuvaviikolla, Wertmüller vastasi: ”Ei ikinä!” Hänen mielestään hänen ensimmäiset elokuvansa olivat niin huonoja. Wertmüller pahoitteli, ettei filmauskiireiltään ennätä Helsinkiin. Derek Jarman naureskeli ystävällisesti, että hänkin valitettavasti filmaa juuri uutta elokuvaansa eikä pääse tulemaan. Mutta pitäkää hyvä festivaali, hän toivotteli.
Image alkoi mainostaa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvaviikkoa omassa lehdessään. Eija Wager teki Italiassa haastattelun Lina Wertmülleristä, Juha Kääpä Lontoossa Derek Jarmanista.
Englannista BBC:ltä tuli Jarmanin leffat, British Airways sponssasi. Wertmüllerin leffat tulivat Elokuva-arkistosta. Iiron kanssa hoidettiin juliste ja käsiohjelma. Julisteen suunnitteli Jussi Kylliäinen Kellariteatterista. Sieltä löytyi julistetiimi. Iiron kanssa istuttiin ravintola Kosmoksessa tekemässä käsiohjelmaa ja sovittamassa ohjelmistoa paikalleen. Se oli kova työ.
(Iiron muistikuva: "Käsiohjelman materiaalin tuottivat Juha Kääpä, Leena ja Iiro. Elokuvaviikon toimisto oli yksi pöydänkulma ja hylly Imagen toimitushuoneessa Suomi-latomon takahuoneessa Eerikinkadulla. Ohjelmistokartan varmaankin väänsimme kasaan Leenan muistaman mukaisesti Leenan kanssa Kosmoksessa. Laadukkaasti taitettu käsiohjelma ja komea juliste olivat osa sitä ”Imagemaisuutta” jolla elokuvaviikko luotiin.")
Julisteita levitettiin kaupungille pareittain. Yhtenä koleana sunnuntaiaamuna kokoonnuimme kello 10 Ruben Stillerin kanssa Imagen toimistoon ja lähdimme liisteriämpärin ja niittipistoolin kanssa julisteiden levitykseen tyhjään Helsinkiin. Kukaan ei meinannut uskoa, että Ruben oli kokonaisen päivän ampunut niittipistoolilla julisteita lauta-aitaan. Hän inhosi kaikenlaista vallankumouksellista toimintaa käytännössä, mutta ei ajatuksissa. Ruben paleli, mäkätti ja marisi, mutta iski julisteita seinään.
Iiron parina Raouliltakin lensi niittipistooli heti lumihankeen, kun he näkivät poliisiauton lähestyvän Tehtaankadun kulmilla. Poliisit olivat kuitenkin enemmän kiinnostuneita neukkulähetystön turvallisuudesta kuin julisteita levittävästä parvaljakosta – ja jatkoivat pysähtymättä matkaansa.
Seuraava tulikoe oli lehdistötilaisuus. Vain kaksi toimittajaa tuli: Länsiväylän Mika Siltala ja Hesarin Helena Ylänen. Elokuvaviikko oli pelastettu.
Ensi-ilta pursusi väkeä. Illusionin johtaja Harri Ahokas oli hämmästynyt, miten paljon väkeä elokuvaviikolla kävi. Hän ei ollut uskonut sen menestykseen, vaikka heti tukikin hanketta.
Elokuvakoneen käyttäjillä oli ongelmia Jarmanin Sebastiane-elokuvan kanssa. Leffassa kun ei ole päätä eikä häntää. He eivät saaneet koko elokuvaviikon aikana keloja oikeaan järjestykseen. Koneenkäyttäjät tekivät töitä ympäri vuorokauden. Raoul ei meinannut antaa minun lahjoittaa heille edes viskipulloa. Tein sen kuitenkin.
Elokuvaviikon jatko oli pitkälti Mika Siltalan käsissä. Hän oli ymmärtänyt, mikä tähtisilmä oli syntynyt.
(Iiro: "Ensimmäisen elokuvaviikon menestyksen myötä Imagea julkaissut Kulttuuriyhdistys Image päätti jatkaa Rakkautta ja Anarkiaa- elokuvaviikkoa. Iiro värväsi sen tuotantosihteeriksi lehden mainosmyyjänä toimineen elokuvista kiinnostuneen lakitieteen opiskelija Janne Kairon (nyt jo edesmennyt) ja elokuva-alan asiantuntijoiksi elokuvaharrastajaporukan: Mika Siltalan, Pekka Lanervan, Eija Niskasen ja Matti Paunion. Syyskuussa 1989 järjestetyn toisen elokuvaviikon avajaisissa yhdistettiin Imagen bilejärjestelyporukan ja elokuvaviikon porukan voimat. Vanhalla ylioppilastalolla oli ohjelmassa mm. elokuvaperformanssia ja Edvard Vesalan live-säestys Luis Buñuelin ja Salvador Dalín surrealistiseen lyhytfilmiin Andalusialainen koira varta vasten tehty sävellys/live-improvisaatio)."
Nyt 20-vuotias elokuvaviikko on yhä elinvoimainen. Se sai hyvät geenit insinööri-isältään Iirolta ja inspiroivan lähdön kummisedältään Raoulilta.
Jälkikirjoitus.
Elokuvaviikon suurin skandaali on tähän päivään saakka pysynyt julkisuudelta piilossa. Onnistuin tilaamaan Italian elokuva-arkistosta Wertmüllerin I Basilishci -elokuvan. Italialaiset pitivät kerrankin kiirettä. Leffa oli Finnairin tullivarastossa jo kolmen päivän kuluttua puhelinsoitostani ja viikkoa ennen elokuvaviikon alkua. Italialaiset varoittivat, että kopio on huono ja sen ääninauha on surkea. Ryhdyin järjestämään tulkkausta. Simultaanitulkki kieltäytyi tehtävästä kuultuaan, ettei saa painettua tekstiä käsiinsä vaan joutuisi tekemään tulkkauksen ääninauhalta elokuvanäytännössä. Raoul ja Iiro tulivat tulokseen, ettei elokuvaa lunasteta tullivarastosta.
Finnairilta karhuttiin säilytysmaksuja, joita Image kieltäytyi maksamasta. Vuoden kuluttua Finnairin tullivarastossa elokuvakela lyötiin kirveellä palasiksi. Kahden vuoden taistelujen jälkeen Image vihdoin maksoi Italian elokuva-arkistolle elokuvasta korvaukset. Italialaiset saivat tehdä uuden, hienon kopion I Basilishcista.
Iiro Auterisen 50-vuotispäivien jatkoilla (22.02.2007) pidetty puhe päivänsankarille. Suluissa Iiron omat lisäykset kursiivilla:
Minulla on rakkauslapsi, joka pian täyttää 20 vuotta. Sen isästä ei ole koskaan ollut epäilystäkään. Se on päivänsankari Iiro. Lapsi näki päivän valon 11.-17.3.1988. Tämän lapsen nimi on Rakkautta ja Anarkiaa – elokuvaviikko.
Lapsentekoprosessista itsestään voi mainita, että lapsi saatiin kyllä juuri ja juuri laitettua alulle, mutta paljon muulla ei kannata kehua.
Syksyllä 1987 olin töissä Elokuvataiteen laitoksella tuotantoassistenttina, kun luokseni käveli leikkauksen opiskelija Ulrika Enckell. Hän kertoi, että on olemassa kuppikunta nimeltä Image Kulttuuriyhdistys ry., joka haluaa tehdä elokuvaviikon. Ryhtyisinkö järjestäjäksi? Minun pitäisi soittaa Iiro Auterinen -nimiselle henkilölle.
(Iiron kommentti: "Imagen toimituskunnassa oli noussut esiin ajatus ottaa lehdessä esiin eurooppalainen elokuva. Muiden suunnitellessa lehteen tehtäviä artikkeleita Iiro ehdotti, että Image voisi myös järjestä valittavien ohjaajien elokuvien esitysviikon Helsingissä. Ehdotus sai kannatusta ja Iiro valtuutettiin etsimään sopiva tuottaja elokuvaviikolle. Iiro soitteli elokuva-alan tutuilleen ja yksi heistä oli Ulli Enckell, jonka kautta erityisesti teatterimaailmassa (Ylioppilasteatteri, Kellariteatteri) tuottajana toiminut Leena Hietanen löytyi.")
Puhelinsoitosta Iirolle kaikki alkoi. Imagessa Eerikinkatu 7:ssä kokoontui pian aivoriihi: Raoul Grünstein, Ruben Stiller, Kai Kalin, Jari Ehnrooth, Jaana Lähteenmaa, Juha Kääpä, Iiro ja minä. Päätettiin hakea jotakin marginaalista: naisia ja homoja. Minä ehdotin Lina Wertmülleriä. Juha Kääpä toi muistaakseni pöytään nimen Derek Jarman. Elokuvaviikon ohjaajat oli löydetty.
Elokuvataiteen laitoksen vieressä Pursimiehenkadulla oli Elokuva-arkisto. Kävelin naapuriin. Sieltä löytyi 5 Wertmüllerin filmiä ja Jarmanin Caravaggio. Elokuvaviikon ohjelmisto oli varmistettu.
Seuraavaksi piti löytää elokuvateatteri. Soitin Illusioniin Harri Ahokkaalle. Hän suorastaan komensi minut luokseen tapaamaan häntä. Ahokas ilmoitti heti kättelyssä antavansa kaikki salinsa käyttöön ilmaiseksi ja mainostavansa meitä omalla palstallaan Hesarissa. Hän kysyi minulta: ”Onhan sen elokuvaviikon nimi sitten ”Rakkautta ja Anarkiaa”? (Se on Lina Wertmüllerin yhden leffan nimi.) Se kuulosti hienolta! Kiitos Harri Ahokkaan oivalluksen elokuvaviikko sai lähes kulttimaisen nimen.
(Iiron kommentti: "Harri Ahokkaalta saatu innostunut vastaanotto varmisti, että nyt oltiin tekemässä jotain merkittävää.")
Seuraavaksi alkoi kädenvääntö Raoulin kanssa budjetista. Päädyttiin tarkkojen laskelmien jälkeen 60 000 markkaan. Imagella oli luotollinen shekkitili, jonka takaajina olivat Raoul ja Michel Grünstein sekä Ruben Stiller ja Iiro Auterinen. Käytännössä he rahoittivat ensimmäisen elokuvaviikon. Raoul oli tiukka poika rahasta. Yritin saada nostettua budjettia, jotta voisin tuoda Italiasta Wertmüllerin alkutuotantoa. Raoul ei suostunut vaan vetosi äitiinsä.”Äiti on loistava liikenainen ja tietää, ettei Italiasta tule mikään ajoissa.” (Iiron synttäreillä Raoul tunnusti, ettei hänen äitinsä ollut ollenkaan loistava liikenainen.)
Alkoi sponsoreiden metsästys. Saimme 3000 markkaa Pohjolasta. Markkinointipäällikkö Kari Kallio kysyi shekkiä kirjoittaessaan että, ettehän te vain pornofestivaalia tee? En uskaltanut sanoa mitään, koska en tiennyt, mitä Jarmanin homoelokuvissa tapahtuu.
Sain puhelimitse yhteyden sekä Lina Wertmülleriin että Derek Jarmaniin. Molempia pyydettiin elokuvaviikolle vieraiksi. Wertmüllerillä vastasi taloudenhoitaja. Kun Wertmüller vihdoin itse tuli puhelimeen, hänellä oli aivan miehen ääni. Kun kysyin lupaa esittää hänen alkutuotantoaan elokuvaviikolla, Wertmüller vastasi: ”Ei ikinä!” Hänen mielestään hänen ensimmäiset elokuvansa olivat niin huonoja. Wertmüller pahoitteli, ettei filmauskiireiltään ennätä Helsinkiin. Derek Jarman naureskeli ystävällisesti, että hänkin valitettavasti filmaa juuri uutta elokuvaansa eikä pääse tulemaan. Mutta pitäkää hyvä festivaali, hän toivotteli.
Image alkoi mainostaa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvaviikkoa omassa lehdessään. Eija Wager teki Italiassa haastattelun Lina Wertmülleristä, Juha Kääpä Lontoossa Derek Jarmanista.
Englannista BBC:ltä tuli Jarmanin leffat, British Airways sponssasi. Wertmüllerin leffat tulivat Elokuva-arkistosta. Iiron kanssa hoidettiin juliste ja käsiohjelma. Julisteen suunnitteli Jussi Kylliäinen Kellariteatterista. Sieltä löytyi julistetiimi. Iiron kanssa istuttiin ravintola Kosmoksessa tekemässä käsiohjelmaa ja sovittamassa ohjelmistoa paikalleen. Se oli kova työ.
(Iiron muistikuva: "Käsiohjelman materiaalin tuottivat Juha Kääpä, Leena ja Iiro. Elokuvaviikon toimisto oli yksi pöydänkulma ja hylly Imagen toimitushuoneessa Suomi-latomon takahuoneessa Eerikinkadulla. Ohjelmistokartan varmaankin väänsimme kasaan Leenan muistaman mukaisesti Leenan kanssa Kosmoksessa. Laadukkaasti taitettu käsiohjelma ja komea juliste olivat osa sitä ”Imagemaisuutta” jolla elokuvaviikko luotiin.")
Julisteita levitettiin kaupungille pareittain. Yhtenä koleana sunnuntaiaamuna kokoonnuimme kello 10 Ruben Stillerin kanssa Imagen toimistoon ja lähdimme liisteriämpärin ja niittipistoolin kanssa julisteiden levitykseen tyhjään Helsinkiin. Kukaan ei meinannut uskoa, että Ruben oli kokonaisen päivän ampunut niittipistoolilla julisteita lauta-aitaan. Hän inhosi kaikenlaista vallankumouksellista toimintaa käytännössä, mutta ei ajatuksissa. Ruben paleli, mäkätti ja marisi, mutta iski julisteita seinään.
Iiron parina Raouliltakin lensi niittipistooli heti lumihankeen, kun he näkivät poliisiauton lähestyvän Tehtaankadun kulmilla. Poliisit olivat kuitenkin enemmän kiinnostuneita neukkulähetystön turvallisuudesta kuin julisteita levittävästä parvaljakosta – ja jatkoivat pysähtymättä matkaansa.
Seuraava tulikoe oli lehdistötilaisuus. Vain kaksi toimittajaa tuli: Länsiväylän Mika Siltala ja Hesarin Helena Ylänen. Elokuvaviikko oli pelastettu.
Ensi-ilta pursusi väkeä. Illusionin johtaja Harri Ahokas oli hämmästynyt, miten paljon väkeä elokuvaviikolla kävi. Hän ei ollut uskonut sen menestykseen, vaikka heti tukikin hanketta.
Elokuvakoneen käyttäjillä oli ongelmia Jarmanin Sebastiane-elokuvan kanssa. Leffassa kun ei ole päätä eikä häntää. He eivät saaneet koko elokuvaviikon aikana keloja oikeaan järjestykseen. Koneenkäyttäjät tekivät töitä ympäri vuorokauden. Raoul ei meinannut antaa minun lahjoittaa heille edes viskipulloa. Tein sen kuitenkin.
Elokuvaviikon jatko oli pitkälti Mika Siltalan käsissä. Hän oli ymmärtänyt, mikä tähtisilmä oli syntynyt.
(Iiro: "Ensimmäisen elokuvaviikon menestyksen myötä Imagea julkaissut Kulttuuriyhdistys Image päätti jatkaa Rakkautta ja Anarkiaa- elokuvaviikkoa. Iiro värväsi sen tuotantosihteeriksi lehden mainosmyyjänä toimineen elokuvista kiinnostuneen lakitieteen opiskelija Janne Kairon (nyt jo edesmennyt) ja elokuva-alan asiantuntijoiksi elokuvaharrastajaporukan: Mika Siltalan, Pekka Lanervan, Eija Niskasen ja Matti Paunion. Syyskuussa 1989 järjestetyn toisen elokuvaviikon avajaisissa yhdistettiin Imagen bilejärjestelyporukan ja elokuvaviikon porukan voimat. Vanhalla ylioppilastalolla oli ohjelmassa mm. elokuvaperformanssia ja Edvard Vesalan live-säestys Luis Buñuelin ja Salvador Dalín surrealistiseen lyhytfilmiin Andalusialainen koira varta vasten tehty sävellys/live-improvisaatio)."
Nyt 20-vuotias elokuvaviikko on yhä elinvoimainen. Se sai hyvät geenit insinööri-isältään Iirolta ja inspiroivan lähdön kummisedältään Raoulilta.
Jälkikirjoitus.
Elokuvaviikon suurin skandaali on tähän päivään saakka pysynyt julkisuudelta piilossa. Onnistuin tilaamaan Italian elokuva-arkistosta Wertmüllerin I Basilishci -elokuvan. Italialaiset pitivät kerrankin kiirettä. Leffa oli Finnairin tullivarastossa jo kolmen päivän kuluttua puhelinsoitostani ja viikkoa ennen elokuvaviikon alkua. Italialaiset varoittivat, että kopio on huono ja sen ääninauha on surkea. Ryhdyin järjestämään tulkkausta. Simultaanitulkki kieltäytyi tehtävästä kuultuaan, ettei saa painettua tekstiä käsiinsä vaan joutuisi tekemään tulkkauksen ääninauhalta elokuvanäytännössä. Raoul ja Iiro tulivat tulokseen, ettei elokuvaa lunasteta tullivarastosta.
Finnairilta karhuttiin säilytysmaksuja, joita Image kieltäytyi maksamasta. Vuoden kuluttua Finnairin tullivarastossa elokuvakela lyötiin kirveellä palasiksi. Kahden vuoden taistelujen jälkeen Image vihdoin maksoi Italian elokuva-arkistolle elokuvasta korvaukset. Italialaiset saivat tehdä uuden, hienon kopion I Basilishcista.
Ylioppilasteatteri 1983-1984
Ylioppilasteatteri 1983-1984:
Tulivuoren juurella
Ylioppilasteatteria uhkasi konkurssi keväällä 1983. Teatterisihteeri oli saanut potkut. Häntä epäiltiin kavalluksesta. Runoilija Arto Melleri ja YT:n hallituksen puheenjohtaja Tapio Saariaho onnistuivat saamaan Asemaravintolasta tavoitetulta sihteeriltä allekirjoituksen velkakirjaan. Oikeusteitse rahojen periminen todettiin myöhemmin turhaksi.
Pelastavat
enkelit
Velkaa oli 110 000 markkaa (18700 euroa). YT:n hallitus teki hätäsuunnitelman. Ensimmäisenä käännyttiin hetken aikaa opetusministerinä toimineen Arvo Salon puoleen. Lapualaisoopperan YT:lle sanoittanut Arvo Salo lupasi pitemmittä puheitta ensiapuna 30 000 markan shekin. Seuraavaksi käännyttiin YT:n vuokranantajan ja taloudellisen tukijan Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan (HYY) puoleen. Talousjohtaja Tapio Kiiskinen ei juuri Saloa kauempaa empinyt. Hän ärtyisästi totesi, että onhan YT pelastettava. Hän osti esityksiä 70 000 markalla. Ne olivat yhdet kalleimmat esitykset Helsingissä.
YT:n merkitys tuli selväksi. Vain arvokas kulttuurilaitos saattoi saada rahaa kävelemällä sen luokse. Säästötoimenpiteenä taiteellinen vastaava Leena Havukainen (nyk. af Hällström) oli hetken pakkolomalla ja teatterisihteeri puolipäivätoimisena. Suomi-Chile-seuran jäsenyydestä luovuttiin, koska ”Chilessä oli jo demokratia”.
Kuhinan
keskipisteessä
YT:n näyttelijäkaartissa odottivat teatterikouluun pääsyä Eija Vilpas, Mikko Kivinen ja Taneli Mäkelä. Toimiston kirjahyllyssä lojui elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen ensimmäisen tekeillä olevan pitkän elokuvan käsikirjoitus Rikos ja Rangaistus. Pienen sivuroolin elokuvassa näytellyt Matti Pellonpää vietti YT:n toimistolla päivänsä odottaen ravintola Kosmoksen avautumista. Pete Q:n haamu leijaili sekin unohdettuna käsikirjoituksena YT:n paperipinoissa, vaikkei itse näytelmä koskaan ollutkaan YT:n omaa ohjelmistoa. Homo $ -ryhmä piti naamiaisensa YT:n studiolla.
Vanhan Kuppilaan oli kymmenien metrien jonot. Juhlasalissa tapahtui. HYY:n kulttuurikeskusta vetivät vuorollaan Isse Karsten, Matti Koivu ja Petri Repo.
Kympillä
pärjäsi pitkälle
Kaikki halusivat tehdä teatteria. Järkevät ihmiset jättivät järkevät opintonsa ja hakeutuivat YT:lle päämääränään teatterikoulu, Petteri Sallinen ja Asko Kallonen muiden mukana. Oikeustieteen ja kauppatieteiden opiskelijat ryhtyivät manifestoimaan taitelijaelämää köyhyydellä ja asunnottomuudella. YT:n kassasta ryhdyttiin aluksi viattomana leikkinä antamaan kymmenen markan korottomia lainoja pulassa oleville. Vastineeksi vippaajien nimet laitettiin ilmoitustaululle velkalistalle. Julkisuuden vaikutus oli päinvastainen. Jäsenistölle tuli kunnia-asiaksi olla köyhä. Vähitellen vippilistalta löytyivät kaikki yt:läiset.
Toimistossa vetelehtivät miehet keksivät ryhtyä jalostamaan listaa. Juhlallisesti seisten ja kirkkolaulun tapaan hymisten herraseurue suoritti nerokkaan improvisaation käyden läpi vippilistalla olevien naisten nimiä. Naisen kohdalle, jolta joku kuorolaisista hymisi saaneensa, laitettiin pieni risti. Herrojen kesken oli paljon epäselvyyksiä, paljon epäuskoa ja hyvä, ettei riitaakin. Lapinlahden Linnut olivat syntymässä ja löytämässä omaa ääntään.
Intohimoja
esiripun takana
Saantilistaa pidettiin puolittain vitsinä. Anonyymisti suoritettu ristien laitto jätti epäselväksi, mikä oli totta ja mikä tarua. Naiset tiesivät, mutteivät kertoneet. Kaupungilla saantilista herätti hilpeyttä ja sitä käytiin suorastaan katsomassa. Se, että listalle syntyi paljon ristejä, ei ollut kummallista. Vanhan Kuppilassa naiset pohtivat, pitääkö sellaiselle miehelle sanoa hei, jonka kanssa oli ollut edellisenä yönä sängyssä. YT:llä lista loi vauhkon tunnelman. Lapinlahden Linnut olivat komeita ja hauskoja miehiä. Naiset pohtivat, mitä siitosoriiden kanssa sitten olisi tehtävä.
Lista paljasti todellisen luonteensa erään karonkan jälkeen. Yksi herrahenkilö laittoi ristin kohtaan, jossa sitä ei aikaisemmin ollut. Iltapäivällä ristin toinen osapuoli oli saanut tiedon, mitä YT:n ilmoitustaululla kerrotaan. Toimistolla nähtiin ukkosmyrsky, kun raivoava ja kyynelehtivä naishenkilö ripitti pitkin seiniä juoksevaa miestä. Välikohtauksen jälkeen YT:n vippilista poistettiin seinältä ja julkinen moraalinen valvonta rahan ja seksin suhteen loppui.
Teatteria
lennosta
YT:llä on aina tehty pelottomasti teatteria. Kutsu Italiaan Barin teatterifestivaaleille uhkasi jäädä käyttämättä, kun sopivan pientä, edullisesti Italiaan matkaavaa produktiota ei ollut ohjelmistossa. Hallituksen jäsen, myöhemmin Lapinlahden Lintujen johtohahmo Timo Eränkö lupasi pelastaa tilanteen. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka oli muun muassa dramatisoinut Shakespearen Romeon ja Julian niin, että näytelmään jäi vain Romeo. Eränkö tarttui saksofoniinsa ja pantomiimikko Tomi Salmela vetäisi kasvoilleen valkeaa maalia. Parin illan harjoittelun jälkeen Eränkö antoi puolituntiselle improvisaatiolle nimeksi ”Kuolema Venetsiassa”. Italiaan kun kerran oltiin menossa. Kotiin palattuaan Eränkö ja Salmela kertoivat, että vain jugoslaaveilla oli ollut jotakin yhtä hyvää tarjottavaa kuin heillä.
- Italiassa ei keskustella teatterista hyvä tai huono-akselilla. Siellä puhutaan vain impressioista, Eränkö selitti.
”Kuolema Venetsiassa” - teosta esitettiin kerran Suomessa Kaivopihan Perunatorilla.
Dramaturgien
kulta-aikaa
YT:n taiteellisen vastaavan Leena Havukaisen hovikirjailija oli teatterikoulussa dramaturgiksi opiskeleva Jouni Tommola. Hän oli ujo neurootikko, pieneen vihkoseensa muistiinpanoja tekevä mies. Tommolan puheesta ei saanut selvää, mutta mies oli verbaalinen nero. Leena Havukaisen ohjauksessa hänen näytelmänsä ”Spiraali” ja ”Terropolis” herättivät sopivasti epämääräisiä Samuel Beckett-mäisiä tuntemuksia: mistä näissä näytelmissä on kyse?
Havukainen paikkasi YT:n taloutta loistavasti menestyneellä kesänäytelmällä ”Seitsemän veljestä”. Vielä paremmin menestyi dramaturgi Jussi Parviainen debyytti ”Diletantti”. Suomalaisen teatterin merkkihenkilö Juska Paarma esiintyi ensimmäisen kerran YT:llä maaliskuussa 1983. Havukaisen rytmitaju ja pettämätön maku takasivat The Doors-yhtyeen ”Waiting for the Sun”-kappaleen tahdissa kaupungin eleganteimman striptease-esityksen. Juska Paarman suihkussa oli yhdentekevää, riisuituiko suihkuverhon takana mies vai nainen. Mieskatsojia riitti. YT:n talous oli pelastettu.
Leena Hietanen
Ylioppilasteatterin 80-vuotisjuhlat Vanhalla ylioppilastalolla 27.11.2006.
Toimittaja Leena Hietanen oli Ylioppilasteatterin teatterisihteeri vuosina 1983-84.
Tulivuoren juurella
Ylioppilasteatteria uhkasi konkurssi keväällä 1983. Teatterisihteeri oli saanut potkut. Häntä epäiltiin kavalluksesta. Runoilija Arto Melleri ja YT:n hallituksen puheenjohtaja Tapio Saariaho onnistuivat saamaan Asemaravintolasta tavoitetulta sihteeriltä allekirjoituksen velkakirjaan. Oikeusteitse rahojen periminen todettiin myöhemmin turhaksi.
Pelastavat
enkelit
Velkaa oli 110 000 markkaa (18700 euroa). YT:n hallitus teki hätäsuunnitelman. Ensimmäisenä käännyttiin hetken aikaa opetusministerinä toimineen Arvo Salon puoleen. Lapualaisoopperan YT:lle sanoittanut Arvo Salo lupasi pitemmittä puheitta ensiapuna 30 000 markan shekin. Seuraavaksi käännyttiin YT:n vuokranantajan ja taloudellisen tukijan Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan (HYY) puoleen. Talousjohtaja Tapio Kiiskinen ei juuri Saloa kauempaa empinyt. Hän ärtyisästi totesi, että onhan YT pelastettava. Hän osti esityksiä 70 000 markalla. Ne olivat yhdet kalleimmat esitykset Helsingissä.
YT:n merkitys tuli selväksi. Vain arvokas kulttuurilaitos saattoi saada rahaa kävelemällä sen luokse. Säästötoimenpiteenä taiteellinen vastaava Leena Havukainen (nyk. af Hällström) oli hetken pakkolomalla ja teatterisihteeri puolipäivätoimisena. Suomi-Chile-seuran jäsenyydestä luovuttiin, koska ”Chilessä oli jo demokratia”.
Kuhinan
keskipisteessä
YT:n näyttelijäkaartissa odottivat teatterikouluun pääsyä Eija Vilpas, Mikko Kivinen ja Taneli Mäkelä. Toimiston kirjahyllyssä lojui elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen ensimmäisen tekeillä olevan pitkän elokuvan käsikirjoitus Rikos ja Rangaistus. Pienen sivuroolin elokuvassa näytellyt Matti Pellonpää vietti YT:n toimistolla päivänsä odottaen ravintola Kosmoksen avautumista. Pete Q:n haamu leijaili sekin unohdettuna käsikirjoituksena YT:n paperipinoissa, vaikkei itse näytelmä koskaan ollutkaan YT:n omaa ohjelmistoa. Homo $ -ryhmä piti naamiaisensa YT:n studiolla.
Vanhan Kuppilaan oli kymmenien metrien jonot. Juhlasalissa tapahtui. HYY:n kulttuurikeskusta vetivät vuorollaan Isse Karsten, Matti Koivu ja Petri Repo.
Kympillä
pärjäsi pitkälle
Kaikki halusivat tehdä teatteria. Järkevät ihmiset jättivät järkevät opintonsa ja hakeutuivat YT:lle päämääränään teatterikoulu, Petteri Sallinen ja Asko Kallonen muiden mukana. Oikeustieteen ja kauppatieteiden opiskelijat ryhtyivät manifestoimaan taitelijaelämää köyhyydellä ja asunnottomuudella. YT:n kassasta ryhdyttiin aluksi viattomana leikkinä antamaan kymmenen markan korottomia lainoja pulassa oleville. Vastineeksi vippaajien nimet laitettiin ilmoitustaululle velkalistalle. Julkisuuden vaikutus oli päinvastainen. Jäsenistölle tuli kunnia-asiaksi olla köyhä. Vähitellen vippilistalta löytyivät kaikki yt:läiset.
Toimistossa vetelehtivät miehet keksivät ryhtyä jalostamaan listaa. Juhlallisesti seisten ja kirkkolaulun tapaan hymisten herraseurue suoritti nerokkaan improvisaation käyden läpi vippilistalla olevien naisten nimiä. Naisen kohdalle, jolta joku kuorolaisista hymisi saaneensa, laitettiin pieni risti. Herrojen kesken oli paljon epäselvyyksiä, paljon epäuskoa ja hyvä, ettei riitaakin. Lapinlahden Linnut olivat syntymässä ja löytämässä omaa ääntään.
Intohimoja
esiripun takana
Saantilistaa pidettiin puolittain vitsinä. Anonyymisti suoritettu ristien laitto jätti epäselväksi, mikä oli totta ja mikä tarua. Naiset tiesivät, mutteivät kertoneet. Kaupungilla saantilista herätti hilpeyttä ja sitä käytiin suorastaan katsomassa. Se, että listalle syntyi paljon ristejä, ei ollut kummallista. Vanhan Kuppilassa naiset pohtivat, pitääkö sellaiselle miehelle sanoa hei, jonka kanssa oli ollut edellisenä yönä sängyssä. YT:llä lista loi vauhkon tunnelman. Lapinlahden Linnut olivat komeita ja hauskoja miehiä. Naiset pohtivat, mitä siitosoriiden kanssa sitten olisi tehtävä.
Lista paljasti todellisen luonteensa erään karonkan jälkeen. Yksi herrahenkilö laittoi ristin kohtaan, jossa sitä ei aikaisemmin ollut. Iltapäivällä ristin toinen osapuoli oli saanut tiedon, mitä YT:n ilmoitustaululla kerrotaan. Toimistolla nähtiin ukkosmyrsky, kun raivoava ja kyynelehtivä naishenkilö ripitti pitkin seiniä juoksevaa miestä. Välikohtauksen jälkeen YT:n vippilista poistettiin seinältä ja julkinen moraalinen valvonta rahan ja seksin suhteen loppui.
Teatteria
lennosta
YT:llä on aina tehty pelottomasti teatteria. Kutsu Italiaan Barin teatterifestivaaleille uhkasi jäädä käyttämättä, kun sopivan pientä, edullisesti Italiaan matkaavaa produktiota ei ollut ohjelmistossa. Hallituksen jäsen, myöhemmin Lapinlahden Lintujen johtohahmo Timo Eränkö lupasi pelastaa tilanteen. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka oli muun muassa dramatisoinut Shakespearen Romeon ja Julian niin, että näytelmään jäi vain Romeo. Eränkö tarttui saksofoniinsa ja pantomiimikko Tomi Salmela vetäisi kasvoilleen valkeaa maalia. Parin illan harjoittelun jälkeen Eränkö antoi puolituntiselle improvisaatiolle nimeksi ”Kuolema Venetsiassa”. Italiaan kun kerran oltiin menossa. Kotiin palattuaan Eränkö ja Salmela kertoivat, että vain jugoslaaveilla oli ollut jotakin yhtä hyvää tarjottavaa kuin heillä.
- Italiassa ei keskustella teatterista hyvä tai huono-akselilla. Siellä puhutaan vain impressioista, Eränkö selitti.
”Kuolema Venetsiassa” - teosta esitettiin kerran Suomessa Kaivopihan Perunatorilla.
Dramaturgien
kulta-aikaa
YT:n taiteellisen vastaavan Leena Havukaisen hovikirjailija oli teatterikoulussa dramaturgiksi opiskeleva Jouni Tommola. Hän oli ujo neurootikko, pieneen vihkoseensa muistiinpanoja tekevä mies. Tommolan puheesta ei saanut selvää, mutta mies oli verbaalinen nero. Leena Havukaisen ohjauksessa hänen näytelmänsä ”Spiraali” ja ”Terropolis” herättivät sopivasti epämääräisiä Samuel Beckett-mäisiä tuntemuksia: mistä näissä näytelmissä on kyse?
Havukainen paikkasi YT:n taloutta loistavasti menestyneellä kesänäytelmällä ”Seitsemän veljestä”. Vielä paremmin menestyi dramaturgi Jussi Parviainen debyytti ”Diletantti”. Suomalaisen teatterin merkkihenkilö Juska Paarma esiintyi ensimmäisen kerran YT:llä maaliskuussa 1983. Havukaisen rytmitaju ja pettämätön maku takasivat The Doors-yhtyeen ”Waiting for the Sun”-kappaleen tahdissa kaupungin eleganteimman striptease-esityksen. Juska Paarman suihkussa oli yhdentekevää, riisuituiko suihkuverhon takana mies vai nainen. Mieskatsojia riitti. YT:n talous oli pelastettu.
Leena Hietanen
Ylioppilasteatterin 80-vuotisjuhlat Vanhalla ylioppilastalolla 27.11.2006.
Toimittaja Leena Hietanen oli Ylioppilasteatterin teatterisihteeri vuosina 1983-84.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
