Totaalikieltäytyjä karkotettiin

(Julkaistu Turun Sanomissa 14.12.1997)

Totaalikieltäytyjä Pjotr Rozok palasi oikeuden päätöksellä

TS/Tallinna
Leena Hietanen

Virossa aloitti kuluvan viikon maanantaina työnsä Venäjän ulkoministeriön virkamiesryhmä, joka tutustuu Viron lainsäädäntöön, venäläisten olosuhteisiin ja Viron valtion politiikkaan ulkomaalaisia kohtaan.
Viron ja Venäjän on tarkoitus perustaa asiantuntijaryhmä selvittämään venäjää puhuvien ongelma Virossa.
Koplin sataman kattilanlämmittäjä Pjotr Rozok on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Virosta karkotettu venäläinen. Rozok on niin sanottu totaalikieltäytyjä. Hän ei ole suostunut anomaan oleskelu- ja työlupaa eikä jättämään ulkomaalaispassihakemusta. Kielikoetta hän pitää naurettavana. Rozokin mielestä hänellä on automaattinen oikeus Viron kansalaisuuteen.
Viime keväänä Rozok vaati äänekkäästi venäläisiä vastustamaan oleskelulupamenettelyä ja venäläisten tekemistä ulkomaalaisiksi. Hän kehotti jopa Virossa olevia venäläisiä sotilaseläkeläisiä tarttumaan aseisiin. Viron kansalaisuusvirasto katsoi hänet Viron turvallisuudelle vaaralliseksi ja kirjoitti hänelle maasta poistumismääräyksen. Rozok ei sitä totellut. Poliisi haki hänet kotoaan, laittoi käsirautoihin ja saatteli junalla Narvan asemalle.
Rozokin vaimo, lapset ja lastenlapset jäivät Viroon. Rozok aloitti oikeudenkäynnin Viron kansalaisuusvirastoa vastaan. Venäjän duuman venäläisvähemmistöjen oikeuksia puolustava organisaatio palkkasi Moskovasta huippujuristin. Oikeudenkäynnin seurauksena Tallinnan hovioikeus peruutti karkotuksen laittomana. Rozok elää nyt Tallinnassa kotonaan kansalaisuusviraston myöntämällä viisumilla.
Rozokin mielestä Viron kansalaisuus- ja ulkomaalaislait sekä kielilaki aiheuttavat sen, että venäläisten on mahdotonta elää virolaisessa yhteiskunnassa.
”Kansalaisuuden ja identiteetin puuttuminen, työpaikkojen menetys sekä sosiaalinen huonovointisuus tekevät venäläisistä potentiaalisia rikollisia”, hän sanoo.

Historian
tulkintaa

Viron kansalaisuuslaki hyväksyttiin helmikuussa 1992 vuoden 1938 kansalaisuuslain pohjalta. Ulkomaalaislaki puolestaan hyväksyttiin pääministeri Mart Laarin hallituskaudella 1993. Tuolloin Virossa kaikki muut paitsi Viron kansalaiset tulkittiin ulkomaalaisiksi, joiden tuli hakea oleskelu- ja työlupa. Politologi ja Viron entinen kansalaisministeri Klara Hallik luonnehti päätöstä etnisen valtion perustamisasiakirjaksi.
”Silloin hyväksyttiin, että kaikki jotka eivät ole omia, ovat vieraita. Ulkomaalaislakia perusteltiin teknisesti välttämättömänä maassa olevien ihmisten rekisteröimiseksi, mutta todellisuudessa sillä estettiin ei-kansalaisten virallinen asettuminen Viron yhteiskuntaan”, Hallik sanoo.
Hallikin mielestä Viron kansalaisuutta määrittelevistä laeista henkii kansallinen kosto.
”Kaikki hyväksyvät vuoden 1940 tapahtumat laittomiksi. Eri asia on, pitääkö nykyisten yksityisten ihmisten vastata neuvostohallinnon ja Josif Stalinin hirmutöistä”, hän sanoo.
Kansalaisuus- ja ulkomaalaislakien yksi tekijä, Isänmaa-puolueen Mart Nutt on jyrkimpiä nykyisen kansallisuuspolitiikan kannattajia. Hänen lähtökohdistaan Viron ei-kansalaiset ovat laittoman neuvostohallinnon maahanmuuttajia, joille Viro antaa kuitenkin mahdollisuuden hakea kansalaisuutta.
”Länsimaat eivät ole rekisteröineet Virossa ihmisoikeusloukkauksia, ja ulkomaalaislaki on jopa lievempi kuin monissa länsimaissa”, hän sanoo.
Hänen mielestään Venäjä pyrkii syytöksillä ihmisoikeusloukkauksista vain etsimään keinoja pitääkseen Viron etupiirissään.
”Nyt Venäjä ei halua allekirjoittaa rajasopimusta vedoten venäläisten oikeuksiin. Seuraavaksi syynä on jokin muu asia”, hän sanoo.
Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneistä maista vain Viro ja Latvia ovat kieltäytyneet antamasta automaattisesti kansalaisuutta entisen Neuvostoliiton asukkaille.

Kuva: Andres Teiss
Kuvateksti: Pjotr Rozok suostuu puhumaan vain autossa, koska hän uskoo Viron suojelupoliisin salakuuntelevan häntä.

Kommentit:
1.Venäjän duuma palkkasi Viron venäläisten ongelmia varten Moskovassa muun muassa Coca Colaa edustaneen huippujuristin, joka puolusti Rozokin oikeuksia Moskovasta käsin. Virosta ei löytynyt hänelle apua.
2. Samanaikaisesti maaliskuussa 1997 Venäjän pääministeri Viktor Tshernomyrdin tunsi huolta virolaisen laulaja Georg Otsin lesken Ilonan ja hänen tyttärensä kohtalosta. Heitä uhkasi häätö Tallinnan kodista, koska talo oli palautettu Yhdysvalloissa asuvalle entiselle omistajalle. Venäjän painostuksesta pääministeri Mart Siimann teki asunnosta museon, jotta Otsin leski sai jatkaa talossa asumista. Ilman Venäjän puuttumista asiaan, Ilona Ots ei olisi onnistunut pitämään asuntoaan. (Postimees 11.03.1997)
3. Virossa on Neuvostoliiton tapaan toisinajattelijoiden yleinen ammatti ”kattilanlämmittäjä”. Se tarkoittaa suurten tehtaiden lämmityskattilan valvojaa. Viimeisin työ, johon niin sanotut ”hankalat” henkilöt saatiin palkkalistoille.

Ihmisoikeusloukkauksista valitetaan yhä useammin

Julkaistu Turun Sanomissa 03.09.1995

Ihmisoikeuksien loukkauksista
valitetaan Virossa yhä useammin

TS/Tallinna
Leena Hietanen

Tallinnassa toimiva kansalaisjärjestö Ihmisoikeuksien tiedotuskeskus on saanut jo tämän vuoden aikana 700 valitusta ihmisoikeuksien loukkauksista Virossa. Keskuksen johtaja Larissa Jakovlevan mukaan pääongelmia ovat venäläisvähemmistön kansalaisuuteen, oleskelulupiin ja matkustusdokumentteihin liittyvät kysymykset. Uutena ryhmänä ovat tulleet virolaiset. Heidän valituksensa koskevat tilannetta, jossa asunnot on palautettu entisille omistajille ja asukkaat ovat joutuneet lähtemään. He peräävät oikeutta omaan kotiinsa.
Jakovlevan mukaan Virossa on runsaasti tapauksia, joita voi kutsua ihmisoikeusrikkomuksiksi.
”Hankaluutena on, että Viro ei ole ratifioinut Euroopan Neuvoston ihmisoikeuksia koskevia sopimuksia eikä myöskään Viron ja Venäjän välistä joukkojen poistumissopimusta. Viron lakien avulla asioille ei voi etsiä apua”, Jakovleva sanoo.

Raportti
lähdössä
Viiden yksityishenkilön ja tanskalaisen ihmisoikeuskeskuksen avulla Tallinnaan perustettu keskus on toiminut hiukan yli vuoden. Larissa Jakovleva toteaa, että keskuksen resurssit ovat riittämättömät.
”Kaksi asiantuntijaa auttaa lakiasioissa tekemään selvityspyyntöjä Viron viranomaisille. Olemme keskittyneet vain kansalaisuuskysymyksiin, vaikka aiheita olisi enemmänkin, sillä voimavaramme eivät riitä muuhun.”
Ihmisoikeuskeskus valmistelee parhaillaan raporttia Viron ihmisoikeustilanteesta YK:n ihmisoikeuskomitean kokoukseen Genevessä lokakuussa.
”Meillä on vain mielipidevaltaa, joten haluamme muuttaa käsitystä Virosta maana, jossa kaikki on kunnossa. Kansainvälisten organisaatioiden kautta voidaan painostaa Viroa ratifioimaan kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Viron lainsäädäntö ja politiikka on niin ovelaa, että on hyvin vaikea todistaa ihmisoikeusloukkauksia. Toistaiseksi ihmiset kokevat itsensä lähinnä kiusatuiksi.”
Jakovleva pitää ongelmana keskuksen huonoja suhteita virolaisiin päättäjiin.
”Meidät koetaan vastarintaliikkeenä hallitusta vastaan, mitä me emme suinkaan ole.”
Venäläisten aktivoituminen omien kansalaisuusongelmiensa takia ei ole Jakovlevan mielestä myöskään odotettavaa.
”Venäläiset ovat hajallaan ja demoralisoituneita. He ovat kadottaneet uskonsa ja luottamuksensa kaikkiin järjestelmiin.”

Sotilasperheillä
hankalinta
Koska Viro ei ole ratifioinut viime vuotista joukkojen vetäytymissopimusta, jossa säädettiin eläkkeellä oleville neuvostoupseereille oikeus jäädä Viroon, sotilasperheiden kohtalo on edelleen epäselvä. He ovat jättäneet oleskelu- ja työlupahakemuksensa, mutta Viron lakien mukaan heillä ei ole oikeutta jäädä Viroon.
Jakovlevan vastaanotolla on venäläisen upseeriperheen tytär Irina valittamassa omaa kohtaloaan. Hänen isänsä kuuluu virolaisen tulkinnan mukaan niin sanottuihin ”miehitysjoukkoihin”, sillä hän oli Venäjän armeijan palveluksessa Viron itsenäistyessä. Hänen 22-vuotias tyttärensä Irina on syntynyt ja kasvanut Tallinnassa, mutta amerikkalaisten johdolla toteutettavan joukkojen kotiuttamissopimuksen nojalla myös hänen pitäisi muuttaa vanhempiensa mukana Pietariin.
Irina pitää asiaa ihmisoikeusloukkauksena, sillä hän on täysi-ikäinen ja hänellä on mielestään oikeus kotiinsa Virossa. Venäjälle hän ei aio mennä vaan suunnittelee paperiavioliittoa Ruotsiin. Hänen olonsa tekee hankalaksi se, että viranomaiset ovat ilmoittaneet hänen tarvitsevan maasta poistumisviisumin. Sen hän saa vain Venäjälle, mikäli hän allekirjoittaa paperin, missä hän vapaaehtoisesti luopuu tavoittelemasta Viron kansalaisuutta.
Ihmisoikeuskeskuksen lakimies aikoo tehdä asiasta kyselyn kansalaisuusviraston johtajalle.


Kommentit:

1. Turussa työskennellyt virolainen toimittaja Sirje Kiin teki artikkelista uutisen virolaiseen Eesti Päevalehteen otsikolla ”Suomalainen lehti syyllistää Viroa” (12.09.1995). Sen seurauksena virolainen ekstremisti, Paul-Erik Rummo teki eduskuntakyselyn artikkelin kirjoittaneesta toimittajasta venäläisen propagandakoneiston äänitorvena. Eduskuntakysely ei koskaan edes edennyt yhteydenotoksi allekirjoittaneeseen. Sen sijaan Ihmisoikeuksien tiedotuskeskuksen johtaja Larissa Jakovleva soitti ja kertoi, ettei hänen toimistonsa ollut koskaan joutunut vastaavanlaisen huomion ja häirinnän kohteeksi. Erilaiset virolaiset viranomaiset vaativat luettavakseen valmisteilla olevaa ihmisoikeusraporttia ja alkoivat uhkailla toimistoa sulkemisella. Viron suojelupoliisi otti keskuksen tarkkailuunsa. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa se, että toimittajan täytyy kyetä suojelemaan lähteitään. Jakovleva luopui myöhemmin toimiston johtajan roolista. Hän meni naimisiin keskuksen asiantuntija, Aleksei Semjonovin kanssa, josta tuli keskuksen johtaja. Tämän artikkelin jälkeen Virossa ryhdyttiin avoimesti vaikeuttamaan Ihmisoikeuksien tiedotuskeskuksen toimintaa syytöksillä kytköksistä Venäjän hallitukseen. Keskusta on uhkailtu jatkuvasti sulkemisella.
2. Irina Kurova pääsi lähtemään Virosta Saksaan, jossa hän solmi rakkausavioliiton. Hän kävi myöhemmin Virossa tapaamassa ystäviään, mutta ei koskaan päässyt eroon vastenmielisyydestään Viroa kohtaan.

Ihmisoikeustarkkailijoiden kootut typeryydet

"Ihmisoikeustarkkailija on diplomaattipassilla, mersua tienaava tyhjäntoimittaja." Petri Krohn

Ihmisoikeustarkkailijoiden suusta kuultua.

”Mitä syytä suomalaisella on puolustaa neuvostoupseerin tytärtä?”, ETYJ:in ihmisoikeustarkkailija, saksalainen Uwe Mahrenholtz kysyi ensimmäiseksi, kun ihmettelin, millä perusteella Viro kuvittelee karkottavansa Virossa syntyneen, 22-vuotiaan Irina Kurovan, jonka isä oli entinen KGB-upseeri. (Vuosi 1998)

”Ei Virossa loukata ihmisoikeuksia. Ainoa, joka väittää Virossa loukattavan ihmisoikeuksia on Venäjä. Koska Venäjä käy Tsetsenian sotaa ja rikkoo itse ihmisoikeuksia, Virossa ei rikota ihmisoikeuksia”, ETYJ:in suomenruotsalaisen ihmisoikeustarkkailija Rurik Holmbergin vastaus epäilyksiini, että Viron kiinteistömarkkinoilla tehdään ihmisoikeusrikoksia.
Suomalainen tuttavani kertoi, miten kiinteistövälittäjät kävivät uhkailemassa hänen talossaan asuvia venäläisiä. Jos venäläiset eivät suostuisi myymään asuntojaan, he jäisivät vaille oleskelulupaa ja heidät karkotettaisiin maasta. Talooni tunkeutunut ”ullakkovaras” puolestaan perusteli rakennuslupaansa talon ullakolle niin, että hänen tehtävänään on talon virolaistaminen. Käsitykseni oli, että Virossa pyrittiin Israelin tapaan tekemään etnisiä puhdistuksia rakennuslupien ja kaupunkisuunnittelun avulla. (vuosi 1995?)

”Virossa ei rikota ihmisoikeuksia, koska täällä ei näy verta”, YK: n palveluksessa ollut suomalainen naisjuristi ja ihmisoikeustarkkailija vastauksena ihmettelyyni, että kaikki ihmisoikeusloukkauksista valittavat henkilöt kuuluvat samaan etniseen ryhmään. Sen olisi mielestäni pitänyt saada hälytyskellot soimaan ihmisoikeustarkkailijoiden korvissa. (Vuosi 1995?)

(Petrin kommentti: juristeilla ei todellakaan ole mielikuvitusta.)

Vorkutan leirielämää

(Julkaistu Turun Sanomissa 28.09.1997)
Virolaisten elämänkohtaloiden karuus on tarua ihmeellisempää

VANKILEIRILTÄ VOITTOON
TS/Tallinna
LEENA HIETANEN
Eläkeläiset Lina Jansha (72) ja August Kõre (65) ovat hyvin moderni pari. He ovat toistensa elämänkumppaneita viimeisen 20 vuoden ajan eläen molemmat omissa asunnoissaan Tallinnassa. August siivoaa rappukäytävät Linan puolesta, kun Lina on sairas. Siivoustyöstä pariskunta saa välttämätöntä lisätuloa. Augustin puutarhassa kasvaa talven perunat, vihannekset ja hedelmät. August tuo iloa arkeen tekemällä raparperistä viiniä.
"Oluen ostoon ei riitä rahaa", hän sanoo.

Hiilikaivokseen
koulunpenkiltä
August Kõre oli 18-vuotias, kun hänet vietiin koulunpenkiltä yhdessä Viljandin keskikoulun viimeisen luokan kanssa vankileirille vuonna 1950. Augustille ja hänen luokkatovereilleen pidettiin kolmen miehen oikeudenistunto, jossa August tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Ural-vuoriston pohjoisosaan, Võrkutan hiilikaivoksille.
Osa luokan pojista vietiin Etelä-Venäjälle, Kazakstaniin. Augustin kanssa Võrkutaan tuli kolme hänen luokkatoveriaan. Hiilikaivoksessa August törmäsi Stalinin henkilääkäriin ja pakkotyövankeihin monista eri kansallisuuksista. Joukossa oli juutalaisia, puolalaisia, suomalaisia, länsi-ukrainalaisia ja venäläisiä sekä saksalaisia ja amerikkalaisia sotavankeja.
Poliittisten vankien lisäksi vankileirillä oli muutama rikollinen, mutta heidän välinsä olivat niin huonot, että rikolliset siirrettiin myöhemmin omaan työleiriinsä.
Alkuaikoina vankileirillä nähtiin nälkää. Ruokaa annettiin vain, jos kaivuri oli täyttänyt päivän urakkansa. Nälkäisenä oli yhä vaikeampi täyttää urakkaa, joten heikentyneet vangit lopulta kuolivat.
Stalinin kuolinpäivänän vankileirillä puhkesi kapina, kun työntekijät kieltäytyivät menemästä kaivokseen. Sotavoimien avulla miehet pakotettiin jälleen töihin.
Vankileiri oli verkolla ympäröity, mutta kurinpito ei ollut aina kovin ankaraa. Virolaiset rakensivat itselleen talon, jossa he asuivat. August saattoi aloittaa opiskelun alueen yliopistossa. Suojasäätä ei kauaa jatkunut ja hänet siirrettiin tehtäviin, joissa opiskelu oli mahdotonta.
Augustin koulutoverit olivat jo jättäneet vankileirin huomattavan nopeasti anottuaan armahdusta. August kieltäytyi vankileirin johdon pyynnöstä huolimatta jättämästä armonanomusta, sillä hän ei ollut tehnyt mitään. Niinpä August istui "tuomiostaan" 23 vuotta Võrkutassa, kunnes hänet vapautettiin.
August palasi Tallinnaan vuonna 1973 aikuisena miehenä, 41-vuotiaana. Hänen nuoruutensa oli hiikaivoksessa, Tallinnassa hänellä ei ollut asuntoa eikä tuttuja. Maalaispoikana hänelle oli vaikeaa sopeutua Tallinnaan. Neuvostosysteemissä hänelle annettiin työpaikka talojen huoltoyhtiössä ja niin August sai asunnon ja työpaikan.
Hänen muistikuvissaan vankileiriltä on yksi komennus. Hänen tehtävänään oli vetää lämpöputki vankileirin hautausmaan läpi. August ei voinut ymmärtää, miksi lämpöputki piti vetää juuri hautojen kohdalta.
"Se systeemi ei kunnioittanut eläviä eikä kuolleita", August sanoo.

Elämää
virolaiskylässä
Lina syntyi 1925 virolais-suomalaisessa Ülemsõetükin kylässä Mongolian rajalla Abakanin kaupungin lähellä. Baikalin ympäristö oli kiehtonut 1800-luvun lopulla uudisraivaajia. Niinpä alueella oli myös puolalaisia kyliä ja latvialainen kylä.
Ülemsõetükkin kylässä oli kaksi suomalaista koulua ja yksi virolainen koulu sekä molemmilla ryhmillä oma kirkko. Linan virolainen äiti oli käynyt suomalaisen koulun, kun opettaja oli miellyttävämpi. Kylissä luettiin virolaisia ja suomalaisia lehtiä, elämä oli mahdollista alusta loppuun omalla kielellä.
Kun kollektivisointi alkoi, Ülemsõetükin kylän kolhoosiin yritti tulla ensimmäinen venäläinen johtaja. Kyläläiset uhkasivat polttaa kolhoosin, joten uusi johtaja ei uskaltanut tulla.
Sortotoimenpiteet alkoivat vuonna 1938. Kylän miehet vietiin vankileireille, kolhoosin johtoon tuotiin venäläinen ja koulujen opettajat vaihdettiin venäjänkielisiksi.
Linan isä tuomittiin vankileirille 25+5 vuodeksi. Perhe alkoi kuivattaa perunoita ja viedä niitä isälle, kun tämän olinpaikka löydettiin. Koska isän nimeä ei ollut vangittavien listalla, hän valitti tuomiosta ja hänet vapautettiin. Isä istui vuoden kotona syvässä masennuksessa uunin vieressä. Kun toinen maailmansota puhkesi Linan isä oli toipunut riittävästi joutuakseen työpataljoonaan Abakanin sotatehtaalle. 16-vuotias Lina vietiin Krasnojarskin sotatehtaalle töihin.
Sodan jälkeen Abakanissa nähtiin nälkää. Kolhoosille piti tehdä 200 työpäivää vuodesta. Linan äiti opetti lehmän reen eteen hakemaan polttopuita, heinää ja perunaa. Lina oppi nälkävuosina kaiken sen, mitä hän myöhemmin on elämässään tarvinnut. Hän oppi kehräämisestä alkaen vaateiden teon. Keittiössä häneltä eivät enää koskaan eväät lopu.
Lina meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. "Nuorena ja tyhmänä", kuten hän sanoo. Jontti-nimi oli kääntynyt Mongolian rajalla Janshaksi. Avioliitto oli epäonnistunut ja vuonna 1959 Lina muutti Viroon sukulaisten luokse. Hänen pojanpoikansa elää edelleen Venäjällä.

Eläkeläisillä
vaikeaa
Lina ja August ovat elämäänsä tyytyväisiä, mutta eläkkeiden niukkuus pakottaa heidät edelleen eläkeläisinäkin töihin. Kumpikin kaipaa virolaiseen politiikkaan inhimillisyyttä. Augustin mielestä sitä edusti Arnold Rüütel. Hän on tyytyväinen nykyiseen pääministeri Mart Siimanniin.
"Pelkään, että hänetkin syödään pois kuten Rüütelkin", August sanoo.


kuvateksti:
August Kõre ja Lina Jansha keskellään talvenvaraa, kurpitsa Augustin puutarhasta.

Lina Jansha työskenteli Abakanissa kyläneuvoston sihteerinä ja tiesi, kuinka ihmisiä varoittaa, kun miliisi tuli laskemaan lehmiä, lampaita ja kanoja.



KARTTA:
August Kõre vietti 23 vuotta Vorkutan hiilikaivoksessa, Lina Jansha syntyi virolais-suomalaisessa kylässä Abakanin lähellä.