Sodanlietsojat esittäytyvät

http://leenahietanen.blogit.uusisuomi.fi/2009/07/18/sodanlietsojat-esittaytyvat/

Kylmän sodan aikaisessa Stanley Kubrickin kulttielokuvassa tohtori Outolempi luonnehti vihollisiaan, neuvostoliittolaisia, kommunisteiksi (commies), joihin tehoaa vain yksi lääke, ydinase. Hän tarjoili sitä hokemalla ”nuke them” eli atomipommita ne. Tämän politiikan jatkajiksi on löytynyt Keski- ja Itä-Euroopasta 22 poliittista vaikuttajaa, joukossa seitsemän entistä presidenttiä. He vaativat, että Yhdysvallat rakentaa valmiiksi ohjuskilven Tsekkiin ja Puolaan. Kirjeessään USA:n presidentille Barack Obamalle he valittavat Naton heikentyneen ja Yhdysvaltain kadottaneen kiinnostuksensa Itä- ja Keski-Euroopan maihin. USA ei saisi antaa otteensa Euroopassa herpaantua, sillä Venäjä öykkäröi eikä kunnioita riittävästi entisten liittolaistensa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.
Vetoomuksen ovat allekirjoittaneet muun muassa Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel, Puolan presidentit Lech Walesa ja Aleksander Kwasniewski, Romanian entinen presidentti Emil Constantinescu, Liettuan ja Latvian entiset presidentit Valdas Adamkus ja Vaira Vike-Freiberga sekä Slovakian entinen presidentti Michal Kovac. Virosta allekirjoittajana ovat entinen pääministeri Mart Laar ja Kadri Liik, joka on Tallinnassa sijaitsevan Kansainvälisen Rauhantutkimuslaitoksen johtaja.
Virolaisilla on ollut osuutensa kirjeen sisällön laatimisessa. Kadri Liik on ollut yksi kuudesta kirjeen koostaneesta asiantuntijasta. Kadri Liikin mukaan idean kirjeeseen sai toukokuussa unkarilainen turvallisuusanalyytikko Istvan Gyarmati, jota huolestutti se, että USA katsoo Itä-Euroopan turvallisuusongelmien ratkenneen.
Sodanlietsojille sellainen USA:n asenne on pettymys. Kirjeessä vaaditaan Yhdysvaltoja rakentamaan ohjuskilpi Venäjän vastustuksesta huolimatta ja Naton puolustussuunnitelma pitää toteuttaa kaikissa jäsenmaissa. Tiedossa on, että Baltiasta Natolta sellainen puuttuu. Uutena asiana energiaturvallisuus tulisi nostaa transatlantisten suhteiden prioriteettien joukkoon.
Kirjeen syntyä on kätilöinyt ja rahoittanut amerikkalainen German Marshall Fund, jonka johtaja Ronald D. Asmus on ollut USA:n varaulkoministerinä ja vastannut Naton itälaajentumisesta. Ron Asmus, tämän päivän tohtori Strangelove ohjaa nyt Euroopassa GMF:n Brysselin toimistossa Naton laajentumista Georgiaan ja Ukrainaan.
Kirjeen allekirjoittajien joukossa on muun muassa latvialainen europarlamentaarikko Sandra Kalniete, joka edustaa EU:ssa niin sanottua Hitlerin perikuntaa. Tämä perikunta pyrkii samaistamaan kommunismin fasismiin ja sitä kautta legitimoimaan Hitleriä. Se on EU:n tasolla holokaustin kieltämistä ja kauhistuttava kehitys EU:ssa. Tätä politiikkaa ajavat EU:ssa juuri nämä samat kirjeen allekirjoittaneet sodanlietsojat.
Positiivista kirjeessä on se, ettei sen allekirjoittajina ole yhtään suomalaista. Toinen positiivinen asia on se, että Barack Obaman ei uskota lukevan kirjettä. Siinä kun ei ole mukamas mitään uutta.

Alfred Rosenberg - Viron lahja maailmalle

Alfred Rosenberg – Hitlerin pääideologi

”Yhdysvalloissa demokraattien ja republikaanien puoluekokoukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: puoluekokouksiin, joissa nostatetaan henkeä, pidetään palopuheita ja vedotaan ihmisen yleviin tunteisiin. Sitten on puoluekokouksia, joissa vedotaan alhaisiin tunteisiin kuten fobioihin ja ahneuteen.”
Petri Krohn


Mitä on fasismi?
Alfred Rosenbergin elämänkerran kirjoittaja, saksalainen historioitsija Ernst Piper arvostelee kirjassaan ”Alfred Rosenberg – Hitlerin pääideologi” (2005) kiistanalaista saksalaista historioitsijaa, Ernst Noltea, fasismin käsitteen kyseenalaistamisesta. Kirjassaan ”Fasismin aikakausi” (1963) Nolte esittää teorian, jonka mukaan marxismi on aatteellinen suuntaus, mutta fasismi ei ole. Perustelunaan Nolte käyttää Rosenbergia, jonka ajatusmaailman taustalla hän näkee vain protestanttis-liberaalin maailmankuvan.

Kommunistiksi määritelty henkilö herättää heti ajatuksen, minkälaista maailmaa hän edustaa. Jos jotakuta sanotaan fasistiksi, mielikuvat ovat epämääräisiä. Italia ja Benito Mussolini eivät tule mieleen,vaikka fasismin kotimaa oli Italia. Rosenberg moitti italialaisia siitä, että he eivät olleet oikeita fasisteja, koska he niin innottomasti suhtautuivat antisemitismiin. Rosenberg ja Hitler epäilivät italialaisia, koska nämä eivät vastanneet pohjoismaista arjalaista ihannetta. Italialaiset olivat tummia, pienikasvuisia ja muistuttivat enemmän juutalaisia kuin pohjois-eurooppalaisia. Sen arveltiin olevan yksi syy, miksi italialaisilta puuttui kokonaan antisemitistinen fanatismi. Rosenberg valitti: ”En tiedä, mitä Mussolini sisimmässään ajattelee, mutta virallisesti hän välttää pienimmätkin antisemiittiset ilmiöt...”

Ernst Piper esittää Rosenbergin olleen nimenomaisesti se henkilö, joka toi saksalaiseen fasismiin antisemitismin. Rosenberg toi sen tuliaisena Moskovasta, jossa hän seurasi Venäjän vallankumousta 1915-1918. Hän ei inhonnut mitään niin paljon kuin kommunismia ja juutalaisia, joita hän piti bolsevikkeina. Juutalaiset hallitsivat hänen mielestään lännessä rahalla ja idässä ideologialla. Rosenberg uskotteli Hitlerille Venäjän vallankumouksen juutalaisesta luonteesta. Hitler ja Rosenberg uskoivat juutalaisten ja bolsevikkien yhteiseen maailmanvalloitushaaveeseen, minkä takia sota Neuvostoliittoa vastaan ymmärrettiin myös sotana yleismaailmallista juutalaisuutta vastaan.
”Kansallissosialistisen liikehdinnän antisemitistisen suuntauksen ja juutalaisten lopullisen tuhon perustelijana Alfred Rosenberg oli Hitlerin lähipiirin tärkein henkilö”, Piper kirjoittaa.
Elintila idässä ja juutalaisten syrjäyttäminen, nämä fürerin kaksi tärkeintä tavoitetta, lomittuivat juuri itäministeri Rosenbergin hallinnoitavalla alueella Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Tallinnassa syntyneen Alfred Rosenbergin merkityksestä Hitlerille ja natsien ideologialle on erilaisia käsityksiä. Omana aikanaan häntä pidettiin kansallissosialistisen liikehdinnän ideologisena johtajana jopa siinä määrin, että Hitler nähtiin Rosenbergin välineenä, jonka avulla Rosenberg ohjaili natsiliikettä. Sodan jälkeen Rosenberg kuvattiin Kolmannen valtakunnan hovin hyljättynä sisäpiiriläisenä, epäonnistuneena vallantavoittelijana, joka ei koskaan päässyt päämääränsä, Natsi-Saksan ulkoministeriksi. Hänen ideologisia taitojaan on myöhemmin pidetty kovin kotikutoisina. Hänen pääteoksensa ”20.vuosisadan myytti” ei ole elänyt omaa aikaansa pidemmälle.
Piper korostaa Baltian saksalaisen Rosenbergin merkitystä natsi-ideologian luojana. Baltian saksalaiset ja venäläiset emigrantit näyttäytyivät voimana, joka lietsoi juutalaisvihaa ja ennen kaikkea vihaa Neuvostoliittoa ja bolsevikkeja kohtaan. He käyttivät Saksaa välineenään omalle kostolleen. Alfred Rosenberg tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuolemaan.


Lapsuus ja
nuoruus
Alfred Rosenberg syntyi 12.01.1893 Tallinnassa Venäjän imperiumissa. Rosenberg oli taustaltaan Baltian saksalainen. Tsaarin Venäjällä ennen ensimmäistä maailman sotaa edeltävän 15 vuoden aikana saksalaisten määrä kasvoi 1,8 miljoonasta lähes 2,5 miljoonaan. Heistä 165 000 eli Baltian maissa. Virossa esimerkiksi Baltian saksalaisten osuus väestöstä oli 3,5 prosenttia, mutta he omistivat lähes 90 prosenttia maasta. Suurin murros tapahtui vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, jolloin tuhannet Rosenbergin lailla pakenivat länteen.
Rosenbergin isän puoleiset vanhemmat olivat peräisin Liivinmaalta. Alfred Rosenbergin ranskalainen äiti oli kuollut pojan ollessa kahden kuukauden ikäinen. Pojasta pitivät huolta isän sisaret, tädit Cecilie Rosalie ja Lydia Henriette, joita Alfred Rosenberg muisteli kiitollisuudella elämänsä loppuun asti. Rosenbergin äiti, Elfriede Caroline Siré syntyi Pietarissa hugenottien perheeseen ja kuoli jo 25-vuotiaana. Hän oli luterilainen ja hänet on haudattu Tallinnan Olevisten seurakunnan hautausmaalle. Alfredin veli Eugen Woldemar Rosenberg kuoli 41-vuotiaana pankkivirkailijana vuonna 1929 Saksassa Schönbergin tuberkuloosiparantalossa. Rosenbergin äidin puolelta esivanhemmat ovat tiedossa. Hänen esiäideistään yksi oli latvialainen.
Rosenbergin isänpuoleista sukua löytyy vuoteen 1781 saakka. Tiedot aikaisemmista vaiheista puuttuvat. Syyksi epäillään tarkoituksellista tietojen tuhoamista. Rosenbergille koitui jatkuvasti ongelmia hänen juutalaisuuteen viittaavasta nimestään. Natsien tultua valtaan Saksan sanomalehdistössä ilmestyi avoin kirje Rosenbergille, jossa väitettiin Alfred Rosenbergin isoisän, Martinin olleen latvialainen, mutta isoisän isoäidin Saly Rosenbergin juutalaisen ja että isänpuoleisen isoäidin isoisä H. Sram olisi ollut mongoli ja maaorja. Kirjeen tietojen arveltiin olleen peräisin Tallinnasta, mutta kaikki syytökset torjuttiin. Natsi-Saksassa oli runsaasti Rosenbergejä, jotka eivät olleet juutalaisia ja Baltian saksalaisten parissa nimi oli hyvin levinnyt. Ernst Piperin mielestä Alfred Rosenbergin sukupuussa ei ollut mitään sensaatiomaista. Hänen taustassaan sekoittuvat ajalle tyypillisesti Venäjän Baltian provinssin saksalaisen vähemmistön edustajille tyypilliset elementit.
Rosenberg kävi Tallinnassa Peetrin reaalikoulua, jonka oppilaat olivat pääosin saksalaisia. Opetuskieli oli saksa, mutta viralliset dokumentit, todistukset olivat venäjän kielellä. Rosenbergin todistus ei antanut hänelle oikeutta opiskella yliopistossa. Hän haki Riian tekniseen opistoon arkkitehtuuria opiskelemaan. Opetuskieli oli edelleen saksa. Riian teknisessä opistossa oli kolme opiskelijajärjestöä, yksi niistä Rubonia. Se oli avoin myös juutalaisille. Rubonian jäsenistöön kuuluivat Eugen ja Alfred Rosenberg.
Alfred Rosenberg aloitti opiskelut vuonna 1910 Riiassa, jonne hän jäi vuoteen 1915 saakka. Hän oli tutustunut jo ensimmäiseen vaimoonsa, virolaiseen Hilda Leesmanniin. Hildan isä oli varakas teollisuusjohtaja, joka lähetti tytön Geneveen tyttökouluun täydentämään opintojaan. Hilda lähti kuitenkin Pariisiin opiskellakseen tanssia, naisvoimistelua ja musiikkia. Rosenberg kävi Pariisissa vuonna 1914 tapaamassa Hildaa, joka tuli Riikaan vuonna 1915 mennäkseen naimisiin Alfred Rosenbergin kanssa. Rosenberg erosi ensimmäisestä vaimostaan vuonna 1923. Hiukan myöhemmin Hilda palasi vanhempiensa luokse Tallinnaan mennäkseen hoitoon Ranskassa. Siellä hän myös kuoli. Rosenberg avioitui toisen kerran vuonna 1925 Hedwig Kramerin kanssa, jonka kanssa hän sai pojan ja tyttären. Poika kuoli synnytyksessä. Tytär Irene syntyi 1930.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Riian tekninen opisto evakuoitiin Moskovaan. Opiskelijat oli vapautettu sotaväestä. Kesän 1917 Alfred Rosenberg vietti vaimonsa kanssa Krimin niemimaalla hoitaakseen Hildan keuhkotautia. Rosenberg lopetti Moskovassa opinnot vuonna 1918 ja palasi Tallinnaan. Vuonna 1918 saksalaiset marssivat Tallinnaan ja helmikuun 24. päivänä Viro julistautui itsenäiseksi. Rosenberg ilmoittautui saksalaisille astuakseen vapaaehtoisena sotaväkeen, mutta Venäjän kansalaisena häntä ei hyväksytty. Rosenberg alkoi antaa piirustustunteja Kustaa Adolfin lukiossa Tallinnassa.

Etnisyyden
nousu
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailma oli muuttunut. Saksan keisari oli maanpaossa, Venäjän tsaarin perhe murhattu. Suurten valtioiden sijasta oli syntynyt joukko uusia: Viro, Latvia, Liettua ja Puola.
”Kun 1800-luku oli suurten aatteiden vuosisata, jolloin syntyi esimerkiksi marxismi, niin 1900-lukua sävyttivät sosiaalisten konfliktien sijasta etniset. Taistelut Baltiassa ilmensivät ensimmäistä rasismille pohjautuvaa antibolsevismia. Saksalaisten paronien ja latvialaisten talonpoikien luokkaristiriidat jäivät etnisten konfliktien varjoon. Se oli suotuisa kasvualusta perinteisestä antisemitismistä kasvaneelle huomattavasti radikaalimmalle kansallissosialistiselle antisemitismille, jonka luomiseen Alfred Rosenberg yhtenä johtohenkilöistä osallistui. Neuvostoliittoa vastaan käyty tuhoamissota ja Euroopan juutalaisten murhaaminen olivat tuolloisen rasistisen ideologian heijastuma,” Piper kirjoittaa.

Uran
alku
Rosenberg piti ensimmäisen julkisen puheensa Tallinnassa marraskuussa 1918 Mustapäiden talossa aiheenaan ”Marxismi ja juutalaiset”. Moskovan kokemukset olivat vakuuttaneet Rosenbergin siitä, että nämä kaksi tekijää alinomaa tuhoavat kaiken kauniin ja hyvän ja olivat erottamattomasti toisiinsa sidotut. Samana iltana hän lähti Berliiniin eikä palannut kotikaupunkiinsa vuosikymmeniin. Berliinissä Rosenberg haki töitä AEG:n teollisuustuotteiden pääsuunnittelijalta Peter Behrensiltä. Berliini ei miellyttänyt Rosenbergia vaan hän jatkoi matkaansa Müncheniin. Hänen vaimonsa oli keuhkotaudin takia hoidossa Sveitsissä. Rosenberg tienasi pieniä rahasummia toimittajana. Hän oli lähtenyt Tallinnasta ajatuksenaan etsiä uusi kotimaa Saksasta. Venäjän imperiumin Baltian saksalaisena ja vallankumouksen vastaisena hän oli jäänyt kotimaattomaksi.
Rosenberg tapasi Hitlerin Münchenissä, missä Hitler oli juuri liittynyt vastaperustettuun, kansallissosialistien edeltäjään, Saksan Työväen puolueeseen. Puolueessa ei vielä tuolloin syyskuussa 1919 ollut edes sataa jäsentä. Rosenberg kuuli Hitlerin puhuvan Zum Deutschen Reich- majatalossa.
”Noista vuoden 1919 syksyistä päivistä lähtien henkilökohtaiseen kunnioitukseeni füreriä kohtaan yhdistyi ymmärrys siitä, miten tärkeä tehtävä hänellä on Saksan kansalle”, Rosenberg kirjoitti.
Hitlerin laatimassa 25 kohdan puolueohjelmassa antisemitismi oli vahvalla sijalla. Ohjelman julkistamisen jälkeen Hitler piti puheen ”Miksi olemme antisemiitit”. Hän katsoi juutalaisten valtaantulon inkarnaation tapahtuvan juutalais-bolsevistisessa Neuvostoliitossa, ”vaarassa, joka uhkaa maailmaa idästä”. Sen vaaran toitottaja oli Alfred Rosenberg, joka oli kokenut henkilökohtaisesti Venäjän vallankumouksen.

Pakolaisten
turvapaikka
Baltian saksalaisista emigranteista tuli Natsi-Saksassa linkki Saksan ja Venäjän suhteisiin. Baltian saksalaisia ja heitä tukenutta keisarillista Venäjää luonnehti vahva antisemitismi. Pakolaisuudessa olevien balttien ja Venäjän monarkistien tärkein viesti oli: aasialainen, barbaarinen ja juutalainen itä uhkaa vanhaa Eurooppaa. Tämän maailmankuvan tärkeimmäksi edustajaksi nousi Alfred Rosenberg. Baltian pakolaisten joukossa nousi tärkeäksi tekijäksi Münchenissä luotu opiskelijajärjestö Rubonian alaosasto.
Liittyessään kansallissosialistiseen puolueeseen Alfred Rosenberg kertoi ammatikseen kirjailijan. Parin kolmen vuoden aikana 1920-23 hän kirjoitti seitsemän julkaisua, jotka kaikki käsittelivät juutalaisuutta. Ne henkivät pakkomielteenomaista antisemitismiä. Rosenberg esitti, että juutalaiset eivät saa palvella Saksan sotaväessä eivätkä osallistua Saksan politiikkaan eikä johtaa kulttuurilaitoksia. Juutalaisten maastamuuttoa Palestiinaan tulee kannustaa sionistien avulla. Saksassa asuvat sionistit vastustivat integroitumista saksalaiseen yhteiskuntaan.
Vuoteen 1941 saakka juutalaisten ”eliminointi” ei tarkoittanut vielä juutalaisten tuhoamista vaan heidän syrjäyttämistään Saksassa. Tälle politiikalle antoi lähtölaukauksen Rosenbergin varhaiset kirjoitukset. Rosenberg oli kirjoituksillaan juutalaisvastaisten rasististen myyttien tärkein luoja. Hän pyrki kirjoituksillaan tekemään tietä kansallissosialismille. Rosenberg kommentoi henkilökohtaisesti kansallissosialistisen puolueen puolueohjelman ja oli ylpeä, kun Hitler antoi hänen kommenteilleen siunauksensa. Myöhemmin natsiliikehdinnän voimistuessa Hitlerin kiinnostus teoreettiseen pohdiskeluun väheni oleellisesti.
Kun kansallissosialistinen puolue (NSDAP) kiellettiin 1923 ja Hitler istui vankilassa, Rosenberg johti hetken aikaa natsiliikehdintää Hitlerin pyynnöstä. Rosenberg perusti kielletyn puolueen tilalle järjestön, Suur-Saksan Yhtenäisyys (Grossdeutsche Volksgemeinschaft), josta piti tulla kansallissosialistisen puolueen jatkaja. Sisäisten ristiriitojen ja valtataistelujen tuloksena Rosenberg vetäytyi kielletyn puolueen johtotehtävistä ja pyhittäytyi perustamansa julkaisun Der Weltkampf toimittamiseen.
Kansallissosialistisen puolueen toimintakielto mitätöitiin vuonna 1925. Hitlerin vapauduttua vankilasta Rosenberg ei kyennyt palauttamaan samaa asemaa, joka hänellä oli ollut vuonna 1923 Hitlerin lähipiirissä. Rosenbergista tuli jälleen puoluelehden Völkischer Beobachterin päätoimittaja. Vuosien 1925-1933 välisenä aikana Rosenberg keskittyi julkaisutoimintaan niin kirjoittajana kuin kustantajana.

Leikkiä
tulella
Natsien puoluelehti oli Münchenissä ilmestyvä Völkischer Beobachter. Rosenberg nimitettiin vuonna 1921 lehden varapäätoimittajaksi ja vuonna 1923 sen päätoimittajaksi. Alfred Döblinin kirjaan pohjaavassa Rainer Werner Fassbinderin ohjaamassa televisiosarjassa Berlin Aleksanderplatz fasismi ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa, kun Franz Biberkopf rahapulassaan alkoi Berliinissä lehden myyjäksi. Myytävä lehti oli Völkischer Beobachter. Juuri vankilasta vapautunut Biberkopf suostui naiiviuttaan lehdenmyyjänä myös kantamaan hakaristinauhaa käsivarressaan. Vielä tuolloin saksalaisten reaktiot natsismiin olivat hyvin torjuvia. Biberkopf oli joutua hakatuksi kantakapakassaan. Hänen juutalainen tuttavansa kävi ihmettelemässä, vihaako Biberkopf todella juutalaisia? Neljä vuotta vankilassa oli tehnyt sen, ettei Biberkopf edes ymmärtänyt kysymystä.
Völkischer Beobacher oli ollut populististen ääriryhmittymien lehti jo ennen natsien käsiin joutumistaan vuonna 1921. Se lakkautettiin useaan kertaan. Völkischer Beobacheter oli myös jatkuvasti oikeudessa juutalaisiin kohdistuneiden kunnianloukkaussyytösten takia. Rosenberg joutui vankilaankin, vuonna 1921 seitsemäksi päiväksi ja vuonna 1926 kuukaudeksi. Oikeudenkäynnit muuttuivat taloudellisesti raskaaksi. Pelkästään vuoden 1929 tammikuussa lehti joutui maksamaan sakkoja 3400 Saksan markkaa. Lehden kustantaja näki oikeudenkäyntien takana vain juutalaisten halun tuhota lehti.
Aikalaiset eivät tajunneet leikkivänsä tulella fasismin noustessa. Weimarissa museossa esimerkiksi tyhjennettiin kuusi salia modernia taidetta, ja korvattiin ne 1800-luvun alun taideteoksilla. Kriitikot naureskelivat, ettei sellaiselle tyhmyydelle voi kuin sydämestään nauraa.
”Taas kerran natseja aliarvioitiin kevytmielisesti, vaikka he näyttivät ja kuuluttivat omat tavoitteensa törkeän selkeästi”, Piper kirjoittaa.
Hitlerin valtaan tultua vuonna 1933 hälytyskellot eivät vieläkään soineet. Natsi-Saksassa vuonna 1937 järjestetty ”rappiotaiteen näyttely”, jossa mukana oli muun muassa Kandiskyn ja Klimtin töitä, saavutti suuren suosion natsijohtajien pettymykseksi. Samanaikaisesti järjestetty natsitaiteen näyttely ei kerännyt juurikaan yleisöä. Lehtien arvosteluissa pilkattiin avoimesti natsien yrityksiä valjastaa taide ideologian välikappaleeksi.

Natsismin
ideologiaa
Natsi-ideologiaa luotaessa Rosenbergin kilpailija Otto Strasser puolsi natsiliikkeelle sosialistista suuntausta. Länsivastaisuus ja Neuvostomyönteisyys veivät hänet ristiriitoihin Hitlerin ja Rosenbergin kanssa. Ristiriitoja ei synnyttänyt niinkään ulkopolitiikka vaan tosiasia, ettei Hitleriä kiinnostanut minkäänlainen toiminta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Strasserin mukaan Hitleriä ei kiinnostanut luokkataistelu vaan rotuoppi.
”Rosenbergin teorioiden pohjalta Hitler selittää kaikkia muutoksia kulttuurin, politiikan ja talouden saralla rotuopeilla...”, Strasser valitti.
Strasserin mielestä oli selvää, että valtaan noustuaan Hitler ei ota puolueen ohjelmaa tosissaan. Kaikenlainen puhe kansallistamisesta tai suuryritysten voittojen jaosta ei tulisi kysymykseenkään. Puolue hajosi. Sosialistit jättivät puolueen.
Rosenberg kirjoitti vuonna 1927 ohjelmallisen julistuksen ”Kansallissosialismi – 20.vuosisadan valtion idea”, jossa hän vielä kerran painotti:
”Kahden suuren päällisin puolin vastakkaisen ideologian – nationalismin ja sosialismin -synteesissä avautuu Saksan tulevan valtion perusta eli kansallissosialismin olemus.”
Rosenbergin tapaiset kansallissosialistit olivat pikemminkin sosiaalis-kansallisia, jotka mielellään matkivat ylempien luokkien tapoja, johon he itse eivät kuuluneet. Sotarikollisten oikeudenkäynnissä vuonna 1946 Nürnbergissä amerikkalainen syyttäjä Robert Jackson nimitti Rosenbergia ”herrakansan henkiseksi isäksi”.

Ulkopolitiikan
manifesti
Ulkopolitiikassa Hitler ja Rosenberg valitsivat sovinnon Englannin kanssa. Sen hintana olisi vastakkain asettelu Venäjän kanssa. Englanti saisi pitää Intiansa. Saksa luopuisi siirtomaahimoistaan ja tavoittelisi elintilaa Itä-Euroopasta. Rosenberg pyhitti Venäjä-otsikon viimeisen luvun kokonaan Ukrainalle. Hän vaati Ukrainan itsenäisyyspyrkimysten kannustamista ja näki Ukrainassa Saksan liittolaisen.
”Kun ymmärretään, että Puolan likvidointi on Saksan ensimmäinen vaatimus, on selvää, kuinka tärkeä on Saksan tulevalle politiikalle Kiovan ja Berliinin liitto ja yhteinen raja”, Rosenberg kirjoitti Saksan ulkopolitiikan tulevaisuus- ohjelmalehtisessään. Se oli 140 sivua paksu teos, joka jäi kansallissosialistien ainoaksi ulkopolitiikkaa analysoivaksi teokseksi.
Nykyään Rosenbergin vaikutusta Hitlerin ulkopolitiikkaan pidetään vähäisempänä kuin omana aikanaan. Hitler piti kiihotuspuheita. Aikalaiset taas arvioivat Rosenbergin huomattavasti älykkäämmäksi kuin Hitlerin. Poliittisessa liikkeessä palopuheet ovat julkisuuden varmistamiseksi tärkeämpiä kuin teoria.
Venäjän kieltä sujuvasti puhuva ja Venäjän vallankumouksen kokenut Rosenberg oli kansallissosialistisessa puolueessa bolsevismin arvostetuin tulkki ja juutalaisten väitetyn maailmanvalloituksen näkyvin analysoija. Rosenbergin ansiosta sanaparista ”juutalais-bolsevikkinen” tuli erottamaton osa kansallissosialismin agitaatiota ja propagandaa. Jopa arkkitehtuurissa julistettiin sota ”juutalais-bolsevikkiselle” tasakatolle.

Rosenbergin
kootut ajatukset
Alfred Rosenbergin perusteos ”20.vuosisadan myytti” ilmestyi vuonna 1931. Uskonnon hylännyt Rosenberg itse arvioi, ettei teoksella ollut mitään annettavaa 95 prosentille lukijoista. Teos ei saavuttanutkaan aluksi juuri minkäänlaista suosiota. Teosta pidettiin raskaana ja ideologisesti kyseenalaisena. Kristilliset ja sosialistiset piirit kiirehtivät tuomitsemaan kirjan. Sosialisti Otto Friedländer luonnehti kirjaa ”henkisenä kaatopaikkana”, jonka suojissa piileskelee jänishousu.
”Koko kirjan läpi kulkee kiusallinen, hysteerinen ja avoin groteski kauhu vieraiden rotujen suhteen”, hän kirjoitti.
Kirjan myyntiä edesauttoi vasta kansallissosialistien valtaan tulon jälkeen paavin reaktio liittää kirja kiellettyjen kirjojen luetteloon.
Kirjaa oli vuonna 1933 myyty 73 000 kappaletta, vuonna 1935 jo 293 000 kappaletta, 1938 puoli miljoonaa ja 1942 miljoona kappaletta.
Kirjaa haluttiin kääntää muille vieraille kielille, mutta Rosenberg kielsi käännökset. Teos ilmestyi ilman Rosenbergin lupaa japaniksi, missä sitä luonnehdittiin tieteelliseksi kuriositeetiksi. Ernst Piperin mielestä käännöstoiveet olivat Rosenbergin haaveilua, eivät todellisuutta. Hitlerin ”Mein Kampf”-teoksen ohella Rosenbergin ”20.vuosisadan myytti”-kirja muodostivat perusteellisimmat ja vaikutusvaltaisimmat johtavien kansallissosialistien kynästä ilmestyneet teokset.

Pohjoinen
ulottuvuus
Rosenberg uskoi, että arjalaisten alkuperämaa oli Pohjoismaissa ja että Euroopan uudistuminen alkaa ”pohjoisen alueen energialähteistä”, Skandinaviasta, Suomesta, Englannista ja Saksasta.
Alfred Rosenbergin lempiajatus oli Pohjoinen ulottuvuus (Põhjaühing). Rosenbergin mielestä koko valkoisen rodun olemassa olo riippuisi ”Pohjolan yhtenäisyydestä”. Balttilaiselle Rosenbergille todellinen kulttuurin kehto oli Itämeren maat. Kun Nürnbergin lait vuonna 1935 tulivat voimaan Natsi-Saksassa ja juutalaisilta evättiin oikeus Saksan kansalaisuuteen, Skandinavian maat tuomitsivat teon. Ne jäivät pois vuoden 1936 Pohjoisen Ulottuvuuden kongressista. Vuoden 1937 kokouksessa teemana olivat liikenneyhteydet. Paikalle tulivat Tanskan, Ruotsin ja Suomen suurlähettiläät. Rosenberg odotti Pohjoismaista vastakaikua idealleen, mutta se ei erityisemmin sytyttänyt yhdessäkään maassa. Svenska Dagbladetissa Bertil Svahnström kirjoitti, ettei skandinaavien mielestä ole mitään pohjoista ajattelutapaa. Pikemminkin se kuvitelma oli saksalainen ajattelutapa. Hän arveli erikoisesti suomalaisten kärsivän germaanisen rodun ylivallasta, sillä suomalaiset eivät olleet germaaneja. Rosenberg oli myöntänyt Svahnströmille, että Suomen saamiseksi mukaan yhteisöön, hän on valmis jättämään ideologisen aspektin maantieteellisen hyväksi. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939 ja alkoi toinen maailmansota, Pohjoinen ulottuvuus joutui roskakoriin. Saksalaisten mielestä Pohjoismaat eivät ymmärrä Saksaa ja saksalaiset marssivat vailla minkäänlaista syyllisyyttä Tanskaan ja Norjaan.

Media ja
tutkimus avuksi
Toimittajat ja historioitsijat osoittautuivat arvokkaiksi apulaisiksi kansallissosialismin levittäjinä. Hitlerin julistaessa kansallissosialistisen vallankumouksen loppuneeksi vuoden 1933 lopulla hän lähetti Rosenbergille onnittelusähkeen kiittäen tätä ”meille vihamielisen ajatusmaailman henkisestä musertamisesta”. Vallassa pysyminen edellytti kuitenkin Hitlerin mukaan poliittisten voittojen muuttamista maailmakatsomukseksi. Hitler teki Rosenbergista maailmankatsomusvaltuutetun. Valtaan päässeen puolueen ensimmäinen tehtävä oli oman maailmankatsomuksen levittäminen. Natsiliikkeessä oli alusta lähtien mukana toimittajia. Rosenbergkin teki Völkischer Beobachterissa toimittajan töitä ensimmäiset vuodet. Natsitoimittajat saivat vahvan aseman journalistiliitossa. Natsipuolueen tiedotuspäällikkö, Otto Dietrich nousi Valtion Sanomalehtiyhdistyksen varapresidentiksi, myöhemmin propagandaministeriön sihteeriksi ja hallituksen lehdistöedustajaksi. Rosenbergilla oli käytössä lehtiä ja kansallissosialistinen kuukausijulkaisu (Nationalsozialistische Monatshefte) sekä kustantamo, Saksan kirjallisuuden edistämiskeskus. Sen suojissa työskenteli 50 päätoimitusta, joissa päätoimittajalla oli esitoimittaja ja todellista työtä tekevät toimittajat. He tekivät kirja-arvosteluja, joita tarvittaessa lähetettiin lehtiin, jos kirja sopi natsi-ideologiaan.
Rosenbergin toimiston tärkein tiedemies oli Alfred Baeumler. Hänen tehtävänään oli kirjoittaa uusi historia Saksalle.
Rosenberg katsoi, että kansallissosialistinen vallankumous merkitsi sitä, että vanha aika loppui ja alkoi uusi. Se tarkoitti sitä, että historia piti kirjoittaa uudelleen. Muotiin tulivat rotuoppi ja esihistoria. Kreikkalaisten ja roomalaisten sijasta keskityttiin intialaisiin ja iranilaisiin. Käsitteet vanha- , keski- ja uusi aika hylättiin. Uusi historian alajakso alkoi arjalaisella antiikkiajalla. Sen jälkeen tuli kristillinen aika, joka alkoi Kaarle Suuresta ja vuodesta 800 jKr ja loppui vuoteen 1933, kansallissosialistien voittoon. (Baltian miehitysmyytti on vastaava tapa rakentaa balteille eurooppalainen identiteetti. Toimittajan huomautus.)

Saksalaisten
kotiinkutsu
Syksyllä 1939 Hitler kutsui Baltian saksalaiset kotiin Molotov-Ribbentropp- sopimuksen solmimisen jälkeen. Rosenberg pyysi sukulaisiaan evakuoitumaan Tallinnasta. Hän piti mahdollisena, että Neuvostoliitto saattaisi hyökätä Baltian maihin ja hänen sukunimeään kantavat ihmiset joutuisivat välittömästi vaaravyöhykkeeseen ja tapettavaksi. Lokakuun 15. päivä 1939 Viro ja Saksa solmivat uudelleenasuttamissopimuksen. Saksalaisille jäi Virossa hyvin vähän aikaa tavaroidensa pakkaamiseksi. Vuoden 1939 loppuun mennessä yhteensä 65 000 saksalaista lähti Virosta ja Latviasta, viidennes heistä Virosta, loput Latviasta. Neuvostoliiton annektion jälkeen talvella 1940-41 lähti vielä 17500 saksalaista, nyt myös Liettuasta, joka jälkikäteen liitettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa tapaamisestaan Hitlerin kanssa elokuussa 1940 Stalinin ensimmäisten kyyditysten tultua tietoon:
”Puhuimme Baltian maista, missä venäläiset tekevät hirmutöitään. Mutta meidän ei tarvitse tuntea myötätuntoa sikäläisiä kansoja kohtaan, sillä ilman sivistyneistöä, ne ovat meille vaarattomampia. Venäjä jää meille aina kaukaiseksi. Venäjän ja meidän välille tulee pystyttää ylittämätön muuri. Bolsevismi on maailman vihollinen numero yksi. Yhteentörmäys sen kanssa on väistämätön. Fürer uskoo samoin.”

Hyökkäys
Neuvostoliittoon
Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan 22. päivänä kesäkuuta 1941 oli Rosenbergin ympärille kokoontuneiden pakolaisten tähtihetki. Hitler jakoi täysin Rosenbergin näkemyksen sotaretkestä itään. Hitlerillä oli kaksi näkökohtaa: saada elintilaa idästä ja juutalaisten tuhoaminen. Hitler käsitteli sotaa rasistisesti perusteltuna elintilapolitiikan välineenä. Rosenberg puolusti ukrainalaisia. Hän halusi tukea heidän itsenäistymispyrkimyksiään. Suomen kohtalo herätti kysymyksiä. Martin Bormann piti pöytäkirjaa.
”Hyvin varovaisesti tulee aloittaa esivalmisteluja Suomen liittämiseksi Saksaan liittovaltion statuksella”, hän kirjasi Hitlerin, Rosenbergin, Lammersin, Keitelin ja Göringin tapaamisessa käytyjä keskusteluja.
”Suomalaiset haluavat Leningradin ympäristön itselleen. Fürer antaa panna Leningradin maan tasalle ja sitten luovuttaa sen kokonaisuudessaan Suomelle”, kuului jatko.
Hitler antoi luvan muodostaa Itä-Euroopan vapaaehtoisista sotilasosastoja. Myöhemmin, kun Rosenbergin aloitteesta sotavankeja alettiin valikoida etnisillä perusteilla, monta tuhatta ukrainalaista ja virolaisia palveli jopa SS-joukoissa.
Heinäkuun 17. päivänä 1941 Hitler määräsi Alfred Rosenbergin valloitettujen Itäalueiden ministeriksi. Rosenberg piti alun perin nimittää ministeriksi Moskovan valloituksen jälkeen, jotta Moskovassa arkkitehdiksi valmistunut Rosenberg antaisi asialle symboliikkaa. Moskovan valloituksen jäätyä virallinen nimitys tapahtui vasta marraskuun 17. päivänä 1941.
Itäalojen hallinnossa Hitler käytti Baltian saksalaisia ja Venäjällä syntyneitä emigrantteja. Entiset Venäjän saksalaiset, Rosenberg ja Leibbrandt ja entinen Saksan Moskovan suurlähetystön asiantuntija Bräutigam pistivät silmään ”oman hyvin ankaran ja fanaattisen toimintansa ansiosta, ollen hyvin usein miehityspolitiikan ja joukkomurhien strategian laatijat”. Antisemitismin lisäksi heitä yhdisti voimakas russofobia.
Itäministeriön istuntosalissa Berliinissä Rosenberg sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, ettei enää ollut kysymys juutalaisten evakuoinnista Afrikkaan tai muualle.....
”Samalla tavalla itäalojen tulee ratkaista kaikkia Euroopan kansoja rasittava juutalaisongelma. Näillä aloilla elää vielä kuusi miljoonaa juutalaista. Ratkaisu löytyy koko Euroopan juutalaisuuden biologisessa torjunnassa.”
Rosenberg palasi 24 vuoden tauon jälkeen Baltiaan vuonna 1942 käydessään Riiassa. Rosenberg vihjasi puheessaan, että Baltian saksalaistetaan ja liitetään tulevaisuudessa Saksaan. Latviaan perustettiin Liettuan tavoin kansallissosialistinen puolue.

Ukrainan
merkitys
Ne, jotka aluksi puhuivat Ukrainalle itsenäisyyden antamisesta, eivät tehneet sitä ihmisrakkaudesta vaan siksi, että he halusivat mobilisoida ukrainalaiset Moskovaa vastaan. Rosenberg näki Ukrainassa mittaamattomat mahdollisuudet.
Natsi-Saksalla oli suunnitelma integroida Baltian maat Suur-Saksaan. Ukrainasta tehtäisiin puolestaan siirtomaa. Rosenbergin ja Hitlerin näkemyksen Ukrainan kysymyksessä olivat hyvin erilaiset. Rosenbergin mielestä Ukraina varustaisi Saksan valtiota elintarvikkeilla ja raaka-aineilla ja Saksa auttaisi luomaan itsenäisen Ukrainan. Rosenberg oli jo vuonna 1928 puolustanut ukrainalaisia taistelussa bolsevikkeja vastaan. Hän luotti siihen, että ukrainalaiset auttavat ”siivoamaan Puolan valtion pois tieltä, sillä Kiovan ja Berliinin liitto ja yhteinen raja olisivat elinehtona tulevaisuuden Saksalle”. Ukrainan nostattaminen Venäjää vastaan takaisi saksalaisille elintilaa, vapauden ja leivän.
Stalinin terrorin alla nälkää nähneistä ukrainalaisista Saksa olisi saattanut saada hyvän liittolaisen, mutta Hitler ei tehnyt eroa venäläisten ja ukrainalaisten välillä. Ukrainalaiset olivat perustaneet Lvoviin pakolaishallituksen, joka saksalaisten tullessa Ukrainaan pyysi Saksalta tukea. Hitler antoi käskyn hajottaa hallitus ja pidätytti sen johtohenkilöt. Hitler ei pitänyt ukrainalaisista vaan pöytäkeskusteluissa he olivat vain venäläisiä tai ”niin sanottuja ukrainalaisia - samaa roskaväkeä kaikki”. Hitlerin näkemys oli, ettei Saksa voi tukea Neuvostoliiton alueella autonomiapyrkimyksiä niin kauan kunnes Neuvostoliitto on lopullisesti voitettu.
Ukrainaan nimitetty komissaari Erich Koch kohteli ukrainalaisia hyvin huonosti. Hänestä tuli nopeasti idässä ”Saksan brutalismin ja tyhmyyden vertauskuva”. Rosenberg valitti Hitlerille Kochin käyttävän sopimatonta kieltä puhuen ukrainalaisista kuin siirtomaakansasta, jota tulee ruoskia kuin neekereitä, slaavilaisesta kansasta, joka tulee jättää henkiseen pimeyteen ja niin edelleen. Rosenberg itse kannatti älykästä kolonialismia.
”Englanti on valtaosin riistänyt ja jakanut Intian valtaryhmittymien kesken, mutta ei ole sitä koskaan ääneen sanonut vaan päinvastoin: on korostanut vuosikymmeniä, minkälaista hyvinvointia Englanti tuo maahan ja on sellaista propagandaa intialaisissa vahvistanut tekemällä muutamia myönnytyksiä intialaisille.”
Koch kieltäytyi noudattamasta Rosenbergin ohjeita parantaa ukrainalaisten kohtelua. Hänen mielestään mitään vapaata Ukrainaa ei ole olemassa.
”Meidän tehtävämme on laittaa ukrainalaiset työskentelemään Saksan hyväksi, onnelliseksi me emme aio heitä tehdä. Ukrainan tulee varustaa Saksa kaikella, mistä Saksassa on pulaa. Tämä velvollisuus tulee täyttää ihmisuhreja laskematta”, Koch korosti.

Hitlerin himokkaat
teloittajat
Kesällä 1941 heti ylitettyään Neuvostoliiton rajan saksalaiset toimintajoukot aloittivat miehitetyillä alueilla pogromit ja teloitukset. Baltiassa toimi toimintayksikkö A, Valko-Venäjällä B, Pohjois- ja Keski-Ukrainassa ryhmä C ja Etelä-Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa ryhmä D. Yhteensä näihin erikoisjoukkoihin kuului 3000 miestä. Muutamassa kuukaudessa tapettiin 900 000 ihmistä. Tappotalkoiden ensimmäinen vaihe kesti vuoden 1941 kesäkuusta joulukuuhun. Ennen kaikkea tämä koski Baltian maita. Paikallisten asukkaiden toimeenpanemia pogromeja Liettuassa, Latviassa ja Virossa johdettiin kulissien takaa. Reinhard Heydrichin ohjeistuksen mukaan paikallisten omatoimisia kommunisti- ja juutalaisvastaisia puhdistustoimia ei tule estää.
”Ne tulee jälkiä jättämättä päästää valloilleen, tarpeen vaatiessa auttaa taustalta ja ohjata oikeille raiteille ilman että vapaaehtoiset apulaispoliisiyksiköt (Omakaitse) voisivat myöhemmin viitata minkäänlaisille määräyksille tai poliittiselle ohjeistukselle”.
Päälliköille annettiin selkeäsanainen ohje: On kiellettyä estää paikallisia käyttämästä väkivaltaa juutalaisia vastaan.
Näitä ohjeita täytettiin tuhinalla. Erittäin kuuluisa oli Riian teurastajaksi kutsuttu Herbert Cukurs, joka kuului natsimieliseen Perkonsin Risti-järjestöön. Hänen käsissään on yksinään 30 000 murhatun juutalaisen veri. Kun natsit antoivat käskyn polttaa Riian synagogan, Cukurs ajoi sinne satoja ihmisiä polttaen heidät synagogan mukana. Omana aikanaan Latviassa kansallissankariksi julistetun lentäjä Cukursin onnistui sodan jälkeen paeta. Israelin tiedustelupalvelu Mossadin agentit löysivät hänet vuonna 1965 Uruguaysta ja tappoivat hänet.
Virolaiset olivat myös innokkaita murhamiehiä. Viron turvallisuuspoliisin päällikkö Martin Sandberg tiedotti Berliiniin:
”Suhtautumisessa juutalaisiin on Viron kansa niin Tallinnassa kuin koko maassa ottanut asenteen, joka luo kaikki edellytykset juutalaisongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi.”
Virossa murhakommandot olivat niin tehokkaita, että Viro oli ainoa alue, joka Wannseen konferenssin pöytäkirjassa todettiin ”juutalaisvapaaksi” tammikuussa 1942.
Christopher Browning on sanonut, että hyökkäyksen avulla Neuvostoliittoon Saksa vei lopullisen ratkaisun periferiaan. Sitä toimeenpanivat poliisi, Wehrmacht ja siviilihallinto. Tavoitteiden suhteen vallitsi täydellinen yksimielisyys. Itäalueiden ministeriö osallistui miljoonien ihmisten murhaohjelmaan kaikilla tasoilla: poliittisen ja ideologisen taustan luonnissa, teloitusten suunnittelussa ja järjestämisessä.
Ostlandissa nähtiin uusia mahdollisuuksia juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Idässä sai kohdella juutalaisia ensimmäistä kertaa radikaalilla tavalla. Nürnbergin lakeja sovellettiin niin, ettei enää tarvittu pitkälle menevää sukupuun tutkimista juutalaisuuden määrittelemiseksi. Epäselvissä tapauksissa alueen piiripäällikkö tai kaupungin komissaari sai päättää, kuka on juutalainen ja kuka ei.
(Natsi-Saksassa tosin Himmler oli jo kehottanut, että epäselvissä tapauksissa voi kääntyä hänen puoleensa, sillä hänellä on valta päättää, kuka on juutalainen.)
Ensimmäiset massiiviset teloitukset tapahtuivat Minskissä elokuussa 1941. Himmler mietti vielä tuolloin muita teloitustapoja teloittajien mielenterveyden takia. Samana päivänä 15. elokuuta tapettiin ensimmäistä kertaa myös joukoittain naisia ja lapsia.
Hitler halusi säilyttää aluksi Saksan juutalaiset panttivankeina Saksassa taatakseen Yhdysvaltojen pysymisen puolueettomana sodassa. Syyskuussa 1941 Hitler antoi kuitenkin luvan ryhtyä karkottamaan Saksan juutalaisia. Rosenberg oli auttanut Hitleriä muuttamaan mielensä.
Ensimmäisen murha-aallon jälkeen juutalaisia ryhdyttiin suurissa kaupungeissa keräämään gettoihin. Riikaan luotiin suuri getto, jonka perustamista häiritsivät vain ulkomaiset toimittajat, jotka oli kutsuttu Ostlandin pääkaupunkiin seuraamaan muutoksia uusilla alueilla. Heille ei voinut näyttää kauheuksia.

Lopullinen
ratkaisu
SS:ssä ja poliisissa ryhdyttiin miettimään teloitusmenetelmien tehostamista. Toimintajoukot olivat tappaneet jo satoja tuhansia ihmisiä, mutta tekijät valittivat henkisiä paineita. Pian käyttöön otettiin kaasuauto, jonka pakokaasu johdettiin suljettuun perävaunuun. Himmler viipyi lokakuun 23.-25. päivinä 1941 Valko-Venäjällä, jossa tehtiin ensimmäiset kokeet kaasukammioiden rakentamiseksi sikäläisiin leireihin. Itäministeriö mietti yhdessä Valtiollisen turvallisuusviraston kanssa kaasukammioiden rakentamista Riikaan. Saksasta oli tulossa junalasteittain juutalaisia. Latviassa saksalaisten johtohenkilöiden välille syntyi arvovaltataistelu. Himmlerin entinen autonkuljettaja Viktor Brack oli Saksassa jo luonut eutanasiaohjelman, jonka puitteissa ihmisiä myrkytettiin kaasulla ja hän oli auttanut pystyttämään kuolemanleirit Puolassa. Hän tarjoutui antamaan apuaan Riian kaasukammioiden rakentamisessa. Rosenberg kirjoitti valtion komissaari Hinrich Lohselle kirjeen:
”SS-Sturmbannführer Eichmannin mukaan Riikaan ja Minskiin perustetaan juutalaisille leirit, joihin voidaan sijoittaa myös Saksasta tulevia juutalaisia. Parhaillaan evakuoidaan Saksan juutalaisia Lubliniin ja muutamaan muuhun leiriin, jotta työkykyisiä voidaan myöhemmin käyttää töihin idässä. Työkyvyttömät tulee Brackin menetelmällä empimättä torjua. Siten vältetään sellaiset välikohtaukset, joita seurasi juutalaisten julkisissa teloituksissa Vilnassa.”
Tämän kirjeen kirjoittamisen aikoihin Vilna oli jo juutalaisvapaa. Tämä kirje tunnetaan kaasukammiokirjeenä ja on monin tavoin merkityksellinen. Tässä vahvistetaan Saksan juutalaisten itään karkottaminen. Kaksi päivää aiemmin, 23. lokakuuta 1941 Himmler oli kieltänyt juutalaisten maastamuuton. Kirjeestä näkyy myös, ettei massamurhille esitetty vastalausetta. Samalla tulee myös selväksi, että evakuoinniksi nimitetty kyydittäminen oli todellisuudessa vain matka kuolemaan. Hyvin pian ilmenivät johtajien kilpailutilanteesta seuranneet mielivaltaisuudet. Slutskissa poliisipataljoonan yliluutnantti ilmoitti, että hänellä on käsky tappaa kahdessa päivässä kaikki paikkakunnan juutalaiset. Paikallinen poliisipäällikkö protestoi, koska aiemman sopimuksen vastaisesti myös käsityöläisinä toimineet juutalaiset tapettiin. Hän valitti esimiehilleen, että operaation suorittaminen jopa viittasi sadismiin. Kaikkialla ammuttiin, kaduilla vetelehtivät ruumiit ja Slutskin järjestyspoliisi ja kaupunkiin saapunut murharyhmä ottivat yhteen.
”Valkovenäläiset, jotka luottivat meihin täysin, ovat täysin järkyttyneitä”, hän totesi.
Samanlainen välikohtaus tapahtui Latvian Liepajassa. Rosenberg kysyi Lohselta, oliko tämä todella kieltänyt juutalaisten tappamisen. Lohse kertoi kieltäneensä, koska teloitukset tehtiin niin julmalla tavalla. Lohse tivasi edelleen Rosenbergilta, että tuleeko hänen kirjettään 31. lokakuulta ymmärtää käskynä likvidoida kaikki juutalaiset Ostlandista? Rosenberg painotti, että Ostlandin puhdistaminen juutalaisista on kiireellinen tehtävä, mutta tulee ottaa myös huomioon sotatalouden tarpeet. Todellisuudessa tuhoamisvimma peitti alleen kaiken harkinnan.
Heinrich Himmler tapasi 15. marraskuuta 1941 Heydrichin ja Rosenbergin. Molemmat tapasivat myös Hitlerin. Ostlandin komissariaatin politiikan osasto muutettiin juutalaisuuden osastoksi, jonka toimenkuvaan kuuluisi kaikki aina juutalaisten ”luetteloinnista” heidän ongelmansa ”lopulliseen ratkaisuun”. Samana päivänä Münchenissä koottiin tuhannen juutalaisen lista, jotka oli määrä evakuoida Riikaan. Ensimmäinen juna lähti 20. marraskuuta 1941. Riian leiri ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Ensimmäiset junat Münchenistä, Frankfurt am Mainista, Berliinistä, Breslausta (Wroclawista) ja Wienistä ohjattiin Liettuan Kaunasiin, jossa kaikki kyyditetyt, 1852 miestä, 2755 naista ja 327 lasta heti teloitettiin. Samaan aikaan kun Kaunasissa tapahtui seuraava joukkomurha 29. marraskuuta 1941, Heydrich saattoi kirjeitse kutsun asianosaisille Wannseen konferenssiin, jossa ”lopullinen ratkaisu” sinetöitiin.
Marraskuun 30. päivänä Riian lähellä Rumbulan metsässä vietiin läpi ensimmäinen tuhoamistyö. Metsässä tapettiin marraskuun 30. ja joulukuun 8. päivänä yhteensä 26 000 juutalaista. Riian kaupunginkomissaarin mielipidettä ei edes kysytty. Rosenberg vieritti kaiken syyn tappotalkoista SS:in niskaan. Himmler oli jo tuolloin antanut käskyn tuhota kaikki Ostlandin juutalaiset. Aluksi ilmeisesti Saksan juutalaisten tuhoa ei suunniteltukaan. Ei ole epäilystäkään, että hävitystöiden liikkeellepaneva voima oli Himmlerin johtama SS. Wehrmacht ja siviilivalta enemminkin epäröivät ja jäivät epäilevälle kannalle. Yleisesti ei haluttu sekaantua, sillä tavoite – juutalaisvapaa Eurooppa – oli kaikilla yhteinen.
Yhdysvaltain julistaessa sodan Japanille joulukuun 8. päivänä 1941 maailman poliittinen tilanne muuttui silmänräpäyksessä. Saksa ja Italia julistivat puolestaan sodan Yhdysvalloille 11. joulukuuta. Samana päivänä toteutettiin Warthegaus Chelmon keskitysleirissä ensimmäinen joukkoteloitus, jossa ihmiset surmattiin kaasuautoissa. Joidenkin lähteiden mukaan Hitler olisi jopa jo 12. joulukuuta 1941 tehnyt tiettäväksi siirtymisen ”lopulliseen ratkaisuun”. Joka tapauksessa joulukuussa 1941 kulminoituivat valmistelut Euroopan juutalaisten totaaliseksi tuhoamiseksi. Joulukuun 14. päivänä Rosenberg oli lounaalla Himmlerin ja Philipp Bouhlerin kanssa. Himmlerin pyynnöstä Valtion turvallisuuskeskuksen (T4) johtaja Bouhler antoi osan omasta eutanasiaohjelman henkilökunnasta Himmlerin käyttöön. Rosenberg tapasi kahden kesken Hitleriä.
”Mielestäni juutalaisuuden likvidoinnista ei tulisi puhua. Fürer oli samaa mieltä, mutta katsoi, että koska juutalaiset ovat syyllisiä sodan syttymiseen ja siitä aiheutuneisiin vaurioihin, ei pidä ihmetellä, että he kantavat ensi kädessä siitä vastuun”, Rosenberg kirjoitti päiväkirjassaan.
Rosenberg ja Hitler olivat samaa mieltä: juutalaiset tulee likvidoida, mutta Berliinin urheilupalatsissa sitä ei ole mielekästä julistaa. Hitlerin luona kokoukseen osallistunut kenraalikuvernööri Hans Frank kertoi omassa yksikössään kokouksesta palattuaan:
”Sanon täysin avoimesti, että juutalaiset tulee tappaa tavalla tai toisella....... Mitä niistä tulee? Välillä te uskotte, että juutalaiset voisi majoittaa Ostlandin uudisasutuksiin. Miksi nähdä niin paljon vaivaa? Ei Ostlandin ja Ukrainan komissariaateissa osata tehdä niille mitään. Likvidoikaa ne omin käsin!”
Rosenberg oli Frankille tiedottanut jo lokakuussa, etteivät itäalat kykene vastaanottamaan Kenraalikuvernementin (Puolan?) juutalaisia, joita oli Frankin arvion mukaan 3,5 miljoonaa. Joulukuussa tilanne oli sama. Ei ollut mahdollisuuksia. Miehitetyillä itäalueella ei ollut ainoatakaan suurta kuolemanleiriä. Maloi Trostjanetsin leiriä Minskin eteläpuolelle alettiin rakentaa vasta marraskuussa 1941. Rautatieyhteys leirille saatiin vuoden 1942 kesällä, heinäkuun lopussa tapettiin siellä ensimmäiset Minskin getosta tuodut juutalaiset. Myöhemmin Maloi Trostjanetsiin tuotiin juutalaisia Böömin ja Määrin protektoraateista, Itävallasta, Saksasta, Hollannista ja Puolasta. Viimeiset teloitukset tapahtuivat kesäkuun lopulla 1944. Kun Neuvostoliiton sotilaat heinäkuun 3. päivänä 1944 saapuivat leiriin, ruumiskeot vielä paloivat.
Himmler painotti joulukuun 14. päivänä 1941, että ”lopullisen ratkaisun” toteuttamiseksi tulee jopa sen salassa pitämiseksi toimia mahdollisimman nopeasti. Itäministeriöllä ei enää ollut vastaväitteitä. Joulukuun 18. päivänä Bräutigam kirjoitti Lohselle:
”Juutalaisongelmasta on suullisesti sovittu. Taloudelliset näkökohdat tulee jättää sivuun. Ongelmat ratkaistaan yhdessä korkeimman SS- ja poliisijohdon kanssa.”
Tätä dokumenttia ryhdyttiin täyttämään itäalojen ministerin tietäessä ja hyväksynnällä. Veriteot käynnisti SS ja siviilihallinto auttoi.
On huomattava, että hiljaisella hyväksynnällä jätettiin kuitenkin enemmistö getoissa elävissä juutalaisista eloon aina kesään 1943 saakka. Suhteellisesti heitä oli sittenkin vähän.
”Ostlandissa määräysten mukaisesti tehtävän systemaattisen puhdistustyön tavoite on ollut juutalaisten jälkiä jättämätön hävittäminen”, raportoi toimintaryhmä A vuoden 1942 alussa. Virossa se merkitsi sitä, ettei maassa ollut elossa enää ainoatakaan juutalaista. Latviassa, Riian, Daugapilsin ja Liepajan getoissa noin 3750 henkeä. Samanlainen olotila vallitsi Liettuassa, jossa Kaunasin, Vilnan ja Siuliain gettoihin sijoitetuista 150 000 juutalaisesta elossa oli enää 34500 henkeä.
Itäministeriö ja SS riitelivät, miten juutalaisuus määritellään. SS ei halunnut, että aloite olisi itäministeriön käsissä. Himmler halusi, että ”lopullinen ratkaisu” oli hänen päätäntävallassaan.
Wannseen konferenssi pidettiin viimein 20. tammikuuta 1942. Osanottajia oli 15. Itäministeriötä edusti kaksi henkilöä: Alfred Meyer ja Georg Leibbrandt. Saksan hyökkäys oli pysähtynyt ja kuvitelma siitä, että esimerkiksi miehittämättä Siperia voisi ”työllistää” juutalaiset, oli osoittautumassa fiktioksi. Evakuointi itään tarkoitti yhä selkeämmin kuolemantuomiota.
Himmler vaati, ettei juutalaisuuden määritelmää kohtaan annettaisi yhtäkään asetusta. Sillä vain sidottaisiin kädet. 1942 keväällä alkoi uusi murha-aalto, joka loppui gettojen likvidointiin. Kun 1942 vuoden maaliskuuhun mennessä holokaustin uhreista oli tapettu 20-25 prosenttia, seuraavan 12 kuukauden aikana jo puolet. Rosenbergin kenraalikomissaarit yrittivät olla välillä tehokkaampia kuin Himmlerin toimintaryhmät. Valko-Venäjän kenraalikuvernööri oli aiemmin estänyt Saksan juutalaisten tappamisen, mutta nyt hän ryhtyi erittäin innokkaaksi teloittajaksi. Eri toimintaryhmät alkoivat kilpailla väkivaltaisuuksilla. Valko-Venäjällä tapettiin kymmenessä viikossa 55 000 juutalaista, pohjoinen toimintaryhmä tappoi 10 000 juutalaista lupaa kysymättä, Slutskin alueella tuhottiin muutamia tuhansia juutalaisia. Saksalaiset vain valittivat, etteivät saa puhdistaa Valko-Venäjää kokonaan juutalaisista. SD valitti, että heidän kiireensä vain lisääntyvät, kun pitää toimittaa Saksasta saapuvia juutalaisjunia määränpäihinsä.
Staliningradin tappion jälkeen saksalaisten asenne juutalaisia kohtaan koveni vieläkin. Itäministeriössä Rosenbergin luona toimi neuvonpito heinäkuussa 13. päivänä vuonna 1943. Läsnäolijat päättivät, että lisätyövoiman löytämiseksi haravoidaan miehitetty alue vielä kerran. Lisäksi päätettiin luoda niin sanotut kuolleet vyöhykkeet, joissa jokaista tavattua ihmistä kohdeltiin partisaanina ja ammuttiin. Himmler antoi myös käskyn tuhota kaikki Ostlandin getot ja toimittaa juutalaiset pakkotyöleireille. Ennen kaikkea pidettiin silmässä Viron palavan kiven laitoksia, joissa vielä kesällä 1944 työskenteli 4000 juutalaista. Ostlandin valtionkomissaari tiedotti omille kenraalikomissaareille, että tehtaat, joiden tuotantoa ei voi siirtää keskitysleireihin, tulee muuttaa pienemmiksi keskitysleireiksi. Juutalaisen työvoiman edestakaista liikuttamista julkisilla teillä ei voi luvata.

Koko Euroopan
yhteinen projekti
Puna-armeijan edetessä miehitetyt alueet jäivät yhä ahtaammiksi ja Rosenbergin valta-asema väheni. Neuvonpidossa Hitlerin kanssa Rosenberg alkoi korostaa ideologista rooliaan.
”Juutalaisongelma on olut meidän taistelumme poliittinen polttoaine”.
Rosenberg vetosi juutalaisten ”loismaiseen” olemukseen.
”Parasiitit tuhoaa vain perusteellinen desinfiointi. Ohjeet siihen antaa meille rotuoppi. Desinfiointi tulee tekemään lopun juutalaisille ja heidän ajatusmaailmalleen. Jäljelle ei saa jäädä ainuttakaan juutalaista taudinkantajaa.”
Rosenberg puhui kuukausi myöhemmin saksalaisille uudisasukkaille Rovnossa 5. kesäkuuta 1943.
”Meidän lapsenlapsemme iloitsevat, että heidän isoisänsä sen sopan siivosivat.”
Itäministeri antoi seuraavalla lausunnollaan kaikille sotarosvoille vapaat kädet.
”Ne, jotka luulevat, että taistelumme olisi vastoin kristillisiä arvoja, tietäkööt, että koska kansamme on tosiuskovaista, se ei voi myöskään tehdä syntiä”.
Heinäkuussa 1943 Saksa kuulutti juutalaisten likvidoinnin virallisesti loppuneeksi. Eurooppa ei ollut vielä juutalaisvapaa, mutta yli 4,5 miljoonaa miestä, naista ja lasta oli jo murhattu. Rosenberg teki yhteenvedon:
”Tänään voi sanoa, että Saksa on juutalaisongelmansa ratkaissut. Euroopassa se ratkaistaan sitten, kun viimeinen juutalainen on meidän mantereelta lähtenyt. Tiedättehän, kuinka biologinen puhdistus toimii. Joka tapauksessa tässä maailman historiaan jäävässä asiassa ei tulla toimeen pienillä resursseilla.”
Wannseen konferenssin loppupäätelmänä oli tavoite 11 miljoonan juutalaisen surmaamisesta. Hitler oli uskonut Euroopan juutalaisten tuhoamisen Himmlerille. Rosenberg kuitenkin propagoi ja oikeutti tuhotyötä elämänsä loppuun saakka. Rosenberg pyrki järjestämään vielä yhden kansainvälisen juutalaisvastaisen kongressin 1944. Rosenberg oli saanut osanottajiksi niin koti- kuin ulkomaisia asiantuntijoita. Koskaan aikaisemmin Euroopan historiassa ei ole toiminut juutalaisvastaista manifestaatiota, johon olisi ottanut osaa kaikki Euroopan kansat.

Itäministeriö
lakkautetaan
Vuoden 1944 tammikuussa alkanut hyökkäys toi Puna-armeijan Viron ja Latvian itärajalle. Berliinissä alkoi kuumeinen pohdinta. Saksan rotuhierarkiassa virolaiset ja latvialaiset olivat itäisten kansojen keskuudessa kaikkein korkeimmalla tasolla. Sen lisäksi ne olivat kaikkein neuvostovastaisempia. Toisin kuin liettualaiset, enemmistö virolaisista ja latvialaisista suhtautui Kolmannen valtakunnan välttämättömyyteen yleisesti positiivisesti. Rosenberg arvioi, että molemmat kansat pyrkivät pelastamaan itsensä pakenemalla, joten hän suositteli molempien kansojen evakuointia. Rosenberg lähetti asiasta Hitlerille sähkeen 18. helmikuussa 1944 esittäen alustavan evakuointisuunnitelman. Hitler ja Himmler hyväksyivät periaatteessa suunnitelman. Hitler halusi kuitenkin miettimisaikaa ja esitti toiveen, etteivät tapahtumat etenisi koskaan niin pitkälle. Hitler kielsi toistaiseksi poistumisen Ostlandista. Saman vuoden maaliskuussa Itäministeriö teki suunnitelman, jonka mukaan evakuointi suoritetaan poltetun maan taktiikalla. Hitlerin itsepäisyyden takia suunnitelmaa ei toteutettu. Hitler ei sallinut ajatustakaan perääntymisestä. Baltiassa kieltoa tuki erityisesti Hitlerin pelko liittolaisensa Suomen kadottamisesta. Hitler uskoi loppuun saakka, että Baltia on puolustettavissa ja Baltian maita tulee puolustaa. Hitler erotti kaikki sotapäälliköt, jotka epäilivät asiaa. Rosenbergin evakuointisuunnitelma jätettiin toteuttamatta, vaikka Saksan sisäministeriö oli jo hyväksynyt 1,5 miljoonan baltin vastaanottamisen ilmahyökkäysten raunioittamaan emämaahan.
Kun Neuvostoarmeija lopulta löi saksalaiset, ensimmäisenä evakuoitiin sotaväki. Siviiliväestön evakuointia viivytettiin. Samalla paljastui, ettei ihmisten pelko Neuvostoliiton edessä ollutkaan niin suuri. Pakolaislaivat lähtivät Saksaan puolityhjinä. Yhteensä evakuoitiin Virosta, Latviasta ja Liettuasta hiukan yli puoli miljoonaa ihmistä. Heidät valjastettiin Saksassa työhön sotateollisuuden hyväksi.
Baltian menettämisen jälkeen itäministeriön toiminta supistui rajusti, koska ”idässä ei enää vaikuta Rosenberg vaan Stalin”, kuten Gerhard Utikal sattuvasti kirjoitti eräässä raportissaan. Rosenberg masentui asemansa menetyksestä itäministerinä. Hänen mielestään Saksasta turvapaikan löytäneet ”viisi miljoonaa itäisten kansojen edustajaa” olisivat tarvinneet oman ministerinsä, joka vastaisi heidän oikeasta psykologisesta ja poliittisesta kohtelusta Saksassa.
Rosenberg halusi heikentää Neuvostoliittoa ikuisiksi ajoiksi ei-venäläisten kansojen avulla. Enää itäministeriötä ei kuunneltu ja sen likvidointi jatkui. Itäministerin ominaisuudessa Rosenberg jätti Berliinin lopullisesti vaimonsa ja tyttärensä kanssa 21. huhtikuuta 1945. Toukokuun 6. päivänä 1945 Hitlerin nimittämä presidentti Karl Dönitz kiitti Rosenbergia hänen työstään itäministerinä ja totesi, ettei tarvitse enää tämän palveluja. Seuraavana aamuna Saksa antautui. Kolmas valtakunta kesti vain muutamia tunteja kauemmin kuin mitä sen itäministeri sai olla virassaan.
Liittoutuneet pidättivät Rosenbergin ja hänet vietiin Luxemburgiin odottamaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä yhdessä 53 muun sotarikollisen kanssa. Lokakuun 16. yöllä 1946 Rosenberg hirtettiin yhdessä muiden kuolemaantuomittujen kanssa.


Teksti on kirjareferaatti Ernst Piperin viroksi käännetystä teoksesta ”Alfred Rosenberg – Hitleri peaideoloog”. (2007)

Kommentit.
1. Saksalainen historioitsija Ernst Nolte kiistää holokaustin.
2. Virolainen historioitsija Mart Laar erityisesti painottaa uuden historian tarvetta samoin kuin Viron presidentti Toomas- Hendrik Ilves. Baltian miehitysmyytti on kouluesimerkki toimittajien ja historioitsijoiden valjastamisesta poliittisten päämäärien hyväksi. Miehitysmyytillä perustellaan venäläisten kansalaisuuden riisto Virossa ja Latviassa ja maiden omat Nürnbergin lait.

Viron keskitysleirit

Viron keskitysleirit

Johdanto:
Virossa oli natsimiehityksen aikana eri puolilla maata noin kolmekymmentä keskitysleiriä. Euroopasta ja muualta Baltiasta tuodut vangit, etupäässä juutalaiset, tekivät töitä Natsi-Saksan sotakoneistolle. Kuuluisin kuolemanleiri oli Jägala, jonka läheisyydessä, Kalevi-Liivan hiekkakummuilla tuhottiin erilaisten lähteiden mukaan noin 6000 Viroon muualta tuotua juutalaista. Vuonna 1961 Virossa pidetyssä sotarikosoikeudenkäynnissä syytteessä olivat Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Ervin Mere, Jägalan komentaja Aleksander Laak sekä Jägalan apulaisjohtaja Ralf Gerrets sekä vartija Jaan Viik. Vyyhti oli lähtenyt purkautumaan Kanadasta, jossa tsekkiläinen emigrantti Margarete Zarkover kertoi paikallislehden haastattelussa kokemuksistaan Jägalan keskitysleirillä. Oikeudenkäynti pidettiin Tallinnassa sijaitsevassa upseerien talossa. Paikalla olivat vain syytetyt Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Aleksander Laak teki Kanadassa itsemurhan syytteistä kuullessaan. Englanti sen sijaan tarjosi Ain-Ervin Merelle turvapaikan, joten häntä ei saatu koskaan syytteeseen Virossa. Oikeudenkäynti alkoi 6. maaliskuuta 1961. Virolainen Vladimir Raudsepp kokosi heti tuoreeltaan sanomalehtiartikkeleista ja oikeudenkäyntidokumenteista kirjan, Inimised, olge valvsad!, (Ihmiset, olkaa hereillä!). Seuraavassa on otteita oikeudenistunnosta. Painotukset ovat toimittaja, Valter Raudseppin. Valtiollinen syyttäjä, Viron Sosialistisen tasavallan II luokan kunniamerkillä palkittu valtio-oikeuden neuvos Valter Raudsalu aloittaa oikeudenkäynnin syytetty Ralf Gerretsin kuulustelulla.

”Kansallisuus?”, valtiollinen syyttäjä kysyy.
”Virolainen”, syytetty vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen.
Heti kuulustelun alussa Gerretsin verinen historia alkaa valjeta. Vuoden 1941 kesä. Neuvostoarmeija taisteli saksalaisia maahantunkeutujia vastaan Viron maaperällä. Gerrets astui vapaaehtoisesti sotilaallis-fasistiseen järjestöön, Omakaitse. Yhdessä Aleksander Laakin ja Talvarin kanssa heistä tuli johtavia toimijoita Haapasalun Omakaitsessa, joka pidätti virolaisia neuvostokansalaisia. Syyttäjän kysymykseen, kuka vei kuolemantuomiot täytäntöön miehitetyssä Haapsalussa, Gerrets vastasi:
”Saksan turvallisuuspoliisi teki päätökset, mutta Omakaitse vei päätökset täytäntöön”.
Gerretsin mukaan teloitukset suoritti henkilökohtaisesti Laak ja Talvar.
”He kahdestaan veivät päätökset täytäntöön”.
Gerrets itse ei ollut ampumispaikoilla. Syyttäjän kysymykseen, kuinka monta ihmistä tapettiin, Gerrets vastaa arvioineensa ammuttujen määrän alkoholiannoksista, joita hän antoi teloituksia suorittavalle kommandolle. (Hän jakoi 30 viinapulloa teloittajille.)
”Arvioni mukaan ihmisiä ammuttiin joka kerta 10-20 hengen ryhmissä. Aikaisemmin ryhmät olivat olleet suurempia, 40-50 ihmistä.”
Tutustuttuaan toisiinsa Haapsalun veriteoissa, Laak ja Gerrets liittyivät vapaaehtoisina syksyllä 1942 Viron turvallisuuspoliisiin ja SD:n palvelukseen. Kirjallisen määräyksen uudesta työtehtävästä Gerrets sai Laakilta Tallinnasta.
”Kirjeessä mainittiin ensimmäiseksi Laakin nimittämisestä Jägalan leirin komentajaksi ja toisessa kappaleessa minun määräämisestä Laakin palvelukseen. Muistan vieläkin, että määräyksen oli allekirjoittanut henkilökohtaisesti Viron turvallisuuspoliisin päällikkö majuri Mere.”

Opintomatka
Riikaan
Gerrets kertoi, että Jägalan leiri rakennettiin majuri Meren suunnitelmien mukaan. Laak oli leirin johtaja. Tämän poissa ollessa Gerrets hoiti leirin johtajan tehtäviä. Gerrets kertoo tehneensä Laakin kanssa opintomatkan Riian gettoon ennen kuin Saksasta ja Tsekkoslovakiasta alkoi tulla junia Viroon.
”Matkustimme sinne ottamaan oppia. Geton johtaja, saksalainen Krause kertoi meille, kuinka hän yksin tulee toimeen 40 000 gettoon sijoitetun juutalaisen kanssa.”
Getossa käydessään Ain-Ervin Meren luottohenkilöt ottivat oppia muistakin kokemuksista. Riian lähistöllä Krause, yksi Eichmannin apureista, antoi Gerretsille ja Laakille juutalaisten joukkotuhoamisen näytösoppitunnin. Ennen teloituspaikalle matkustamista Gerrets ja Laak vietiin varastoon (Gerretsin mukaan 100 neliömetriä ja ihmistä korkeampi tila), joka oli täytetty ammuttujen ihmisten, miesten, naisten, lasten vaatteilla ja kengillä. Ahne Gerrets kysyi varastossa, mihin vaatteet ja kengät menevät.
”Liiketoimintaan”, hänelle vastattiin.
Gerrets oli toistanut kysymyksen, kenelle tavarat siis menevät? Hän sai vastaukseksi, että Latvian turvallisuuspoliisille ja SD:n virkamiehille.....
”Ryöstösaaliiseen” tutustuttuaan, Laak ja Gerrets halusivat kuulla myös asian teoreettisesta puolesta.
”Meille kerrottiin, että juutalaisia ei pidä tappaa siellä, missä he asuvat vaan heidät tulee viedä heille tuntemattomiin paikkoihin ja siellä tuhota. Tulee vähemmän meteliä...”
Krause oli kertonut myös, että ihmisiä tulee erotella teloituspaikoille vietäessä. Samana päivänä, kun Gerrets ja Laak olivat Riiassa, sinne saapui Eichmannin jakelukaavan mukaan seuraava juna täynnä juutalaisia.
”Koska siitä junasta kaikki oli määrätty 100-prosenttisesti tuhottavaksi, ihmisiä ei alettu sortteerata eikä meitä kiinnostanut seurata teloitusoperaatioita”, Gerrets kertoi.
Riian kaupungista lähti linja-autoja jonossa. Yhdessä istuivat Laak ja Gerrets sekä joukon johtaja ja ”opintojen ohjaaja”, saksalainen Geese. Gerrets ei tiennyt, mihin heitä vietiin, sillä tiet olivat suljettuja. Gerretsin arvioin mukaan matkaa kertyi kymmenisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle, kunnes autojono kääntyi metsään. Gerrets huomasi pellon reunassa suuret lantakasat. Geese kertoi, että ne olivat hämäystä, joiden avulla juutalaisille uskoteltiin, että heitä oltiin viemässä kartanoon töihin. Hetken päästä näkyivät hiekkakummut ja matkalaiset saapuivat metsäaukiolle, jossa ihmisiä ajettiin jo busseista ulos.
Syyttäjän kysymykseen, tuotiinko ihmiset metsäaikioille Riian getosta, Gerrets vastasi, että kaikki ihmiset olivat tulleet samana päivänä junalla Riikaan, heidät siirrettiin linja-autoihin ja tuotiin metsään. Juna oli suuri. Jokaisessa bussissa oli neljäkymmentä ihmistä. Ensimmäisen linja-auton mukana saapuneita ihmisiä piiritti 6-8-jäseninen SS-ryhmä. He kaikki huusivat suureen ääneen, pakottivat tuhottavaksi määrätyt ihmiset nopeasti riisuuntumaan. Se tehtiin siksi, että ihmiset eivät ennättäisi toipua – kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja oli nähtävissä, että se kaikki oli jo aikaisemmin yksityiskohtia myöten harkittua.
Gerretsin todistus antaa vaikutelman kuin fasistiset pyövelit olisivat halunneet näyttää itsestään erityisen ”paremman puolen”, sillä heidän työskentelyään seurasi ”kollegat miehitetyn Viron Gestaposta, jotka juuri opettelivat virkaansa.”
Kun ihmiset olivat riisuneet itsensä alasti, heitä ryhdyttiin ajamaan läpi saksalaisten muodostaman käytävän ampumispaikalle. Miehet eivät olleet tavallisia vartijoita vaan korkea-arvoisia sotilaita. Heillä oli aseena pistoolit ja he ajoivat ihmisiä haudan suuntaan. Sen takia heillä oli kaikilla kädessään keppi, joka oli vuollettu viereisestä metsästä. Kujan keskellä seisoi aliupseeri, joka keräsi kuoppaan meneviltä ihmisiltä arvoesineet: kultakellot, sormukset, silmälasit ja kaiken muun.
Kujassa seisovat saksalaiset karjuivat koko ajan: eteenpäin, eteenpäin!!!
Kun tuhottavaksi määrätyt ihmiset kuulivat laukauksia kuopasta ja ihmisten sydäntä särkeviä huutoja, he ymmärsivät kaiken... Kauhusta sekavina he eivät tahtoneet enää mennä kuoppaan, mutta heitä pieksettiin julmasti kepeillä. Ampumispaikka oli noin 15 metrin päässä linja-autoista. Koko sen matkan ss-läiset muodostivat kujaa, jonka läpi menivät ihmiset, jotka oli määrätty tuhottavaksi.
Tapettujen vaatteet asetettiin kasoihin. Jokaisen perheen käskettiin asettaa vaatteet ja kengät kasaan – heille sanottiin, että heidät viedään saunaan ja siksi laittaisivat tavarat erikseen perheittäin, että olisi helpompi löytää omansa. Tämä kaikki tehtiin siksi, ettei herätettäisi ihmisissä minkäänlaisia epäilyksiä.
Ihmiset todellakin uskoivat aluksi, että he menevät saunaan. He riisuuntuivat rauhallisesti, sillä kaikki arvelivat, että paikalle on rakennettu jonkinlainen desinfiointiasema. Mutta kun kuopasta alkoi kuulua laukauksia, ihmiset järkyttyivät ja alkoivat huutaa. Heitä lyötiin kepeillä ja ajettiin kuopan suuntaan.
Teloituksen suoritti kolme ihmistä. Yksi heistä oli paraatiunivormussa ja kiiltonahkasaappaissa Riian geton komentaja Krause. Kaikki kolme olivat paraatiasussa. Gerrets ja Laak seurasivat teloitusta kuopan reunalla korkeimmalla kohdalla, josta oli hyvä näkymä tapahtumiin. Ensimmäisellä junalla saapuneet olivat kaikki jo teloitettu. Teloitus tapahtui seuraavasti: ihmiset ajettiin eteenpäin ja kun he pääsivät kuoppaan, silloin yksi teloittajista käski heidän heittäytyä mahalleen ruumiiden päälle. Sen jälkeen ammuttiin päähän. Meille asti kuuluivat huudot, enemmän vasemmalle, vasemmalle, lähemmälle ja hiukan korkeammalle! Ihmisiä, vielä eläviä, pakotettiin heittäytymään riviin.
Teloittajat nimenomaan halusivat, että uhrit olisivat hyvin lähekkäin, jotta heidän ei tarvitsisi koskea käsillään vereen.
Kaikki teloitettavat ammuttiin samassa kuopassa. Gerretsin mukaan hän ei osallistunut ampumiseen, mutta Laak osallistui. Aluksi Gerrtes ja Laak olivat kuopan reunalla.
”Kun Krause ampumisen väliajalla ryhtyi tupakoimaan, hän viittoili meille tulla kuoppaan. Laak lähti. Niin pian kuin tulivat seuraavat uhrit, hän otti Krauselta automaatin ja alkoi ampua. Laak ampui yhteensä noin 40 ihmistä. Kuoppaa ei täytetty, sillä oli odotettavissa vielä yhden junan saapuminen”, Gerrets kertoo.
Gerrets korostaa, että he oppivat Riiassa Krauselta tappamisen kokemukset. Vielä matkalla Riiasta Tallinnaan Gerrets oli kysynyt Laakilta, odottaako heitä samanlaiset tappotalkoot Jägalan leirissä. Laak oli vastannut myöntävästi. Heille oli tulossa juna täynnä pidätettyjä juutalaisia.
Tallinnaan palatessaan Gerrets ja Laak todistivat, että olivat oppineet Riiassa paljon.

Syyskuun
verilöyly
Kalevi-Liiva.... Vähän aikaa sitten julkisuuteen tuli tiettäväksi yksityiskohtaisesti verinen tragedia, joka tapahtui tässä hiekkakummuilla Toisen maailman sodan aikana. Aivan vasta pidätettiin muutama Kalevi-Liivan pyöveli. Tosin se, että Kalevi-Liiva oli yksi fasistien rikosten toimeenpanopaikka, ihmiset tiesivät jopa kauan sitten.
Gerrets tiesi päivää ennen, että Tsekkoslovakiasta on tulossa juna. Siihen mennessä murhaajat olivat jo pitäneet huolta siitä, että Jägalan leiristä muutaman kilometrin päähän Kalevi-Liivalle oli kaivettu suunnattomat kuopat. Tsekkoslovakiasta tulleen junan otti Raasikun asemalla vastaan Viron turvallisuuspoliisin päällikkö Ain Mere, saksalainen Bergmann, Laak ja Gerrets. Syytetty muistaa, kuinka Mere ja Bergmann juttelivat tulleille, kertoivat heille, että suurin osa alkaa työskennellä kartanoissa, kun taas heikomman terveyden omaavat lähetetään vanhainkoteihin, joissa heistä pidetään huolta. Vastatulleet matkustajat rauhoittuivat ja istuivat asemalla odottaviin linja-autoihin.
Ennen kuin ihmiset aseteltiin linja-autoihin, heidät jaettiin kahteen ryhmään. Suurempaan ryhmään jäivät vanhukset, naiset ja lapset, pienempään ryhmään nuoret ihmiset. Mere ja Bergmann kertoivat, että heidät viedään puhdistautumaan.
Linja-autot, joissa olivat vanhukset ja lapset – lähtivät kohti Kalevi-Liivaa. Gerrets pääsi paikalle ensimmäisen linja-auton mukana.
Kuulustelun aikana Gerrets kertoi yksityiskohtaisesti kaiken, mitä 5. syyskuuta 1942 tapahtui. Gerrets kertoi tuomioistuimelle, kuinka hän ja Laak veivät käytäntöön Riiassa hankittuja kokemuksia. Linja-autot jäivät 15 metrin päähän kuopista, jotka olivat metsän peitossa. Ihmiset ajettiin busseista ulos ja pakotettiin riisuutumaan. Sitä seurasi kuusi-miehinen erikoisryhmä, kuten Riiassakin. Ja samoin kuin Riiassa, kiirehtivät kommandon jäsenet ihmisiä jatkuvasti kovaäänisesti tiuskien.
”Heitä kiirehdittiin siksi, ettei heille jäisi aikaa miettimiseksi”, Gerrets lisäsi.
Samoin kuin Riiassa, Kalevi-Liivalla oli asetettu vartijoiden kuja riisuuntumiskohdasta kuoppiin. Samoin kuin Riian lähellä, erikoispyöveli keräsi ihmisiltä kellot, sormukset, korvarenkaat ja silmälasit. Ainoa ero oli, että Riiassa Gerrets seurasi sen miehen työtä, Kalevi-Liivalla hän teki sen itse.
”Kun tulimme Kalevi-Liivalle, Geese näytti minulle paikan, jossa minun piti seisoa matkalaukun kanssa”. Se paikka oli puolessa välissä riisuuntumispaikkaa ja kuoppaa.
Kun ensimmäinen ryhmä oli riisuuntunut, alkoivat ihmiset nopeasti liikkua kuoppaa kohti. Heti, kun ihmiset kuulivat ensimmäiset laukaukset, sulkivat he käsillä korvansa ja kieltäytyivät liikkumasta. Sitten heitä lyötiin kepeillä.
Gerrets kertoo keränneensä kaikki sormukset, kellot, silmälasit ja muun.
”He itse antoivat”, Gerrets sanoo.
”Muistan, kuinka yksi pappi ei halunnut antaa kultaista ristiään. Hän halusi mennä hautaan ristinsä kanssa, mutta otin sen häneltä.” (Juutalaisilla ei ole ristiä! Toim. huomio.LH)
Teloittaminen tapahtui kolmen metrin syvyydessä kuopassa. Teloittajina toimi erityinen teloituskommando Tallinnasta, 6-8 henkeä.
”Jägalan leiristä paikalla oli Laak. Hän johti kuopassa teloituksia. Hän johti teloittajia”, Gerrets toistaa.
Sinä päivänä tapettiin noin 900 ihmistä. Gerrets perusteli lukumäärää sillä, että hänelle tuotiin huhtikuussa Tsekkoslovakiasta saapuneiden ihmisten nimilista, jonka perustella laatia luettelo. Ihmisten ampuminen kesti koko päivän, aamusta iltamyöhään.
Kuopan täyttyessä Gerretsin oli aina helpompi nähdä teloittajat, sillä ruumiiden keko kohosi heidän jalkojensa alla. Teloitusta johti koko ajan Laak. Lopulta murhaajat ampuivat uhrejaan kuopan reunalta, sillä ruumiiden päällä oli vaikea seistä. Keko alkoi keinua. Lopuksi kuoppa jäi liian pieneksi ruumiille ja niiden määrä nousi reunojen yläpuolelle. Jotkut olivat vielä elossa.
”Automaattiaseistetut miehet alkoivat ampua suuntaan, josta ihmisten vaikerointi kuului. Emme nähneet haavoittuneita. Kuulimme vain voihkintaa. Ammuttiin paljon, pitkiä sarjoja, jokainen ampui 2-3 lipasta tyhjäksi.”
Syyttäjän kysymykseen, osallistuiko Gerrets itse ampumiseen, hän tunnustaa lopulta.
”Kun seisoin kuopan reunalla ja kuulin voihkintaa, aloin voida huonosti. Otin oman pistoolini ja laukaisin kaksi-kolme kertaa siihen suuntaan, josta äänet tulivat.”
Oikeudenkäyntiä seuraava yleisö on rauhaton, kun Gerrets kertoo lasten teloituksista.
”Lapset olivat imeväisikäisistä 15-vuotiaisiin. Lapsia oli paljon ja heidät kaikki ammuttiin.”
Teloitustyön loputtua murhaajat ajoivat Jägalan leiriin, jonne oli viety aamulla erikseen erotellut vangit, joita Bergmann ja Mere olivat aluksi päättäneet käyttää pakkotyössä kolmannen valtakunnan parhaaksi. Jägalassa jatkettiin päivän aikana ryöstetyn saaliin jakamista, mutta ryöstely jatkui myös.
”Ajoimme Geesen kanssa leiriin. Siellä ryhdyimme ottamaan arvoesineitä vangeilta, jotka oli tuotu Raasikun asemalta. En uskaltanut näyttää heille omaa matkalaukkuani ja Geese peitti sen oman auton tavaratilaan ja antoi minulle tyhjän matkalaukun.”
Teloitettujen ihmisten arvoesineet jäivät Geeselle.
Raasikulta saapuvien bussien väliin jäi hetki aikaa, jolloin teloittajat kävivät ihailemassa Gerretsin avoinna olevaa matkalaukkua. He ihastelivat: kuinka kauniit kellot, kuinka suuret sormukset! Geese ajoi heidät menemään ja varoitti minua, etten päästäisi ketään arvoesineitä sisältävän matkalaukun luokse.
Teloitettujen vaatteet ja kengät vietiin kolmella kuorma-autolla Tallinnaan. Leirissä vangit kysyivät, mihin heidän omaisensa olivat joutuneet. Heille kerrottiin, että heidät oli viety Tarttoon, työhön kykenevät pantaisiin kevyisiin töihin.
Kuulustelun aikana selviää, että Bergmann, Mere, Laak ja Gerrets olivat suunnitelleet Kalevi-Liivan teloitukset huolellisesti.
Laak oli valinnut teloituspaikan jo ennen Riian matkaa. Gerrets tiesi jo silloin, että Kalevi-Liivalle tuodaan ihmisiä tapettavaksi.

Juna
Saksasta
Geese tuli Jägalan leiriin 4.syyskuuta 1942, päivää ennen ensimmäisen junan saapumista. Hän oli ärtynyt ja vihainen. Riika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan yhtä pidätettyjä täynnä olevaa junaa. Se juna oli Geesen mukaan köyhä, koska se tuli Saksasta. Geesen mukaan Riika antoi pois köyhän junan..... Tsekkoslovakiasta tulivat rikkaammat ihmiset, mutta Saksasta köyhät. Geese tiesi sen!
Tsekkoslovakian kansalaiset olivat paremmin puettuja. Geese tiesi, että hän saa vähemmän ”sotasaalista”.
Juna Saksasta saapui Gerretsin mukaan noin parisen viikkoa ensimmäisen junan jälkeen. Matkustajien teloitus tapahtui samalla tavalla kuin edellisen junan. Mere ja Bergmann johtivat verilöylyä, Laak ampui kuopassa ihmisiä ja Gerrets keräsi heidän arvoesineensä kuopan reunalla. Junassa oli hiukan vähemmän ihmisiä kuin ensimmäisessä junassa. Päivän aikana tapettiin noin 700 ihmistä. Gerrets perustelee määrää huhtikuussa saamillaan nimilistoilla. Sata ihmistä lähetettiin junasta heti eteenpäin. Heidät tuotiin Jägalaan, jossa heiltä vietiin kaikki arvoesineet. Sen jälkeen heidät lähetettiin palavan kiven kaivoksille.

Sairaiden
teloitukset
Syyskuussa tapettiin Kalevi-Liivalla ryhmä sairaita vankeja Jägalan leiristä, noin 8-12 henkeä. Kun leiristä ryhdyttiin lähettämään ihmisiä joukoittain töihin, paljastui, että osa vangeista oli hyvin sairaita. Sairaiden määrä kasvoi koko ajan. Laak sanoi leirin omalle lääkärille, että leirin tilat ovat sairaille huonot ja heidät tulee lähettää Tallinnan keskusvankilan sairaalaan.
Vankeja ei kuitenkaan lähetetty sairaalaan. Johtokunnan käsky oli Gerretsin mukaan se, että heidät ammuttiin, koska heitä ei voinut käyttää töissä.
Syyttäjä kysyi, kuka teki päätöksen sairaiden ampumisesta?
”Pieniä ryhmiä saimme itse ampua. Tarvitsi vain Meren hyväksynnän. Ryhmän pani kasaan lääkäri, joka ei tiennyt, mikä ryhmää odottaa”, Gerrets kertoi.
Teloituksia oli enemmänkin. Lokakuussa tapettiin uusi ryhmä sairaita. Ryhmä oli saman kokoinen kuin edellinen. Auto, jolla ihmisiä vietiin Jägalasta Kalevi-Liivalle, oli pieni, noin 10-paikkainen. Sairaat elivät leirissä hirvittävissä olosuhteissa. He kituivat siellä. Sairaita pidettiin pimeässä komerossa, ja syötettiin hyvin huonosti. Lääkäri oli tyytyväinen, että heidät viedään sairaalaan. Hän ei tiennyt, että heidät ammutaan muutaman minuutin päästä Kalevi-Liivalla. Sinne oli vain viiden minuutin matka Jägalasta.
Marraskuussa ammuttiin seuraava ryhmä sairaita. Jägalan leirissä pidätetyt alkoivat kuitenkin epäillä, minkälaiseen ”sairaalaan” Laak ja Gerrets heitä veivät. Kerran kävi niin, että Laak palasi leiriin jopa puolen tunnin kuluttua kasaamaan uutta sairaiden ryhmää. Tallinnaanhan oli 30 kilometriä matkaa.... Yksi juutalainen kieltäytyi lähtemästä ”kaupungin sairaalaan”. Hänellä oli jalka kipeä ja lääkäri suositteli jalan leikkaamista. Juutalainen vaati, että lääkäri leikkaisi hänet samassa Jägalan leirissä. Laak teki silloin teloitettavaksi määrätyn sairaan pettämiseksi seuraavan liikkeen. Aamuna, jolloin sairaat piti ”viedä kaupunkiin”, hän käski Gerretsin kirjoittaa kirjoituskoneella erityisen Tallinnan keskusvankilan johtajan virallisen määräyksen, jossa mainittiin nimeltä pidätetyt, jotka vietäisiin hoitoon. Laak itse allekirjoitti väärennetyn dokumentin. Paperia näytettiin suurelle joukolle, jotta levitettäisiin tietoa Laakin rehellisistä pyrkimyksistä. Säännönmukaisesti Laak toimi siten, että lähetti vartijat etukäteen Kalevi-Liivalle, jotka kaivoivat kuopan, ja he odottivat niin kauan kunnes auto saapui pidätettyjen kanssa.
Kalevi-Liivalla Laak avasi auton oven ja karjui: ”Ulos nopeasti, riisuuntukaa!”. Miehet riisuuntuivat kuopan reunalla, naiset riisuuntuivat auton sisällä. Tapettavia ympäröi viisi vartijaa. Laak ajoi ihmiset kuoppaan ja tappoi heidät siellä laukauksella päähän.
Vangeilla ei ollut enää arvoesineitä. Ampuessaan miehiä Laak karjui Gerretsiä avaamaan auton oven. Autossa oli viisi alastonta naista. Yksi heidän joukostaan, jota Laak jatkuvasti käytti omien viettiensä tyydytykseen, tuli hulluksi. Naisen nimi oli Gertrud. Hän hyppäsi autosta ulos ja alkoi juosta. Hän juoksi auton ja Laakin ympäri vääntelehtien. Laak ampui neljä naista, mutta Gertrud vain juoksi kuopan reunaa pitkin. Kun Gertrud lähestyi Laakia, tämä ampui hänet laukauksella rintaan. Vartijat ottivat häntä jaloista kiinni ja vetivät kuoppaan.
Gerrets vei samalla autolla teloitettujen vaatteet ja kengät kaupunkiin.
(Laak oli saanut Kanadan kansalaisuuden. Hän väitti viimeiseen asti, että 99 prosenttia kommunistien esittämistä syytteistä on valhetta. Samaa sanoo Mere, joka on löytänyt itselleen suojelijoita Englannista, samoin Viks, se ”paikallinen Eichmann”, jonka on ottanut suojelukseensa Australian hallitus. Ja Luitsalu elää samassa maassa, jossa Laak hirtti itsensä. Itselleen ovat samoin löytäneet suojelijat Mäe, Angelus, Mikson ja muut. Huomautus Valter Raudsalun.)

Laakin
seksiorjat
Jägalan leiri oli alun perin ajateltu vain kesäkäyttöön. Parakeissa ei ollut lämmitystä. Leiriä piti käyttää vain neljä kuukautta. Minkäänlaisia valmisteluja talvea varten ei tehty. Joulukuussa kävi ilmeiseksi, että Jägalassa on vankeja myös talvella. Leirin alueella oli vain yksi talo, jossa oli mansardi -kerros. Siellä asuivat Laak ja Gerrets. Laak valitsi 60 naista, jotka hän halusi jättää itselleen. Muut hän lähetti muualle. Heitä oli noin 75. Heille ei ollut tilaa Jägalassa. Gerrets ajoi Tallinnaan keskustelemaan Bergmannin ja Meren kanssa siitä, mitä tehdä näille ylimääräisille henkilöille, joille ei ollut paikkaa Jägalassa. Bergmann suostui ottamaan 25 naista siivoamaan turvallisuuspoliisin tiloja. Vielä jäi 50 henkeä. Mere päätti ampua heidät. Heidät sijoitettiin kahteen linja-autoon ja vietiin Kalevi-Liivalle ammuttavaksi.
Keväällä 1943 teloitettiin jälleen ihmisiä. Ryhmässä, joka oli lähetetty töihin Saksan turvallisuuspoliisiin, yksi mies mursi jalkapöydänluun. Sairaankuljetusauto toi hänet meidän leiriin. Leirin sääntöjen mukaan hänet tapettiin. Hänet vietiin yhteen tyhjään parakkiin ja ammuttiin siellä. Hänen nimensä oli Leiser ja hänellä oli vaimo ja tytär pidätettynä leirissä. Laak pyysi minua kertomaan vaimolle, että mies oli loukkaantunut ja sijoitettu sairaalaan. Vaimo halusi hirveästi päästä tapaamaan miestään sairaalaan. Sen jälkeen Laak pyysi kertomaan naiselle, että tämän mies oli kuollut, oli ollut vakava tauti siellä, sisällä. Perhe oli Saksasta.
Teloituksia oli lisää. Junien saavuttua syyskuussa 1942 Mere ja Bergmann määräsivät 20 naista lajittelemaan teloitettujen vaatteita. Jo silloin meille kerrottiin, etteivät he jää eloon työnsä lopetettuaan. He ymmärtävät kaiken eikä heitä voi päästää pidätettyjen luokse. Kun heidät lähetettiin Tallinnaan, tiesimme, että kaikki tapetaan. Mere ja Bergmann suunnittelivat, että naisia ei voi jättää henkiin, koska he voivat kertoa joukkomurhista.
Hauta naisia varten oli kaivettu jo valmiiksi aamulla, jona naisten piti palata Jägalaan. Teloitukset hoiti Laak henkilökohtaisesti.
Syyskuussa 1943 ennen leirin purkamista oli seuraava teloitus. Tuolloin tapettiin sairaanhoitaja Hanka Dubova ja hänen huonetoverinsa. Aluksi oli tarkoitus teloittaa vain Dubova, joka tiesi Merestä ja Laakista liikaa. Tekosyyksi keksittiin, että Dubova piti siirtää Tallinnaan töihin. Huonetoverit vaativat kuitenkin, ettei heitä erottaisi Dubovasta, kaksi teloittajaa iski toisilleen silmää – kaikki tapettiin.

Mustalaisten
teloitukset
Maaliskuussa 1942 teloitettiin mustalaisia. Heidät tuotiin paikalle kahdella linja-autolla. Ensimmäisessä oli noin 20 vanhusta ja yksi nuori mies, joka paiskattiin väkivaltaisesti kuoppaan. Paikalle tuli Laak, joka kysyi: ”Aloitetaanko?”
Mustalaisia ei komennettu riisuuntumaan. Laakin mielestä heidän ryysyillään ei ollut mitään arvoa. Mustalaiset ampui Laak yksin. Viimeinen murhattava oli jalaton mustalaisnainen. Vartijat olivat humalassa, ottivat hänestä kiinni ja vetivät pitkin maata kuin säkkiä. Vasta sitten kun vanhus antoi vartijoille kultasormuksen ja rahaa, hänet nostettiin ”hellästi” kuoppaan....
Seuraavassa autossa oli lapsia, 3-5-vuotiaita. Lapset itkivät. Seitsemän vartijaa tuli. Jokainen otti käsipuoleensa kaksi lasta ja vei kuoppaan. Kaksi lasta jäi. Gerrets otti heidät. Hän ei ennättänyt viedä lapsia kuoppaan, kun vartija Purka tuli apuun. Laak ja Viik teloittivat lapset automaattiasein.
Palatessaan leirille joukko istuutui päivällispöytään ja johtaja toi pöytään pullon viinaa. Paikalle tuli Viik, jonka oma pullo oli tyhjä. Laak kiitteli: ”Olit kunnon mies, Viik, että ammuit ensimmäisenä”.

Vartija
teloitetaan
Vartijoiden joukosta ammuttiin Uibo. Yhtenä aamuna Laak ryntäsi huoneeseeni huutaen: ”Nyt on kaikki ohi!” Vartija Uibo oli kertonut vankien joukosta eräälle sairaanhoitajalle, johon hän oli rakastunut, että kaikki leirin asukkaat ammutaan. Uibo itse meni henkilökunnan tiloihin ja sanoi, että hän ei enää osallistu hirveyksien suorittamiseen. Leirissä oli syntymässä paniikki. Leirille tuli henkilökohtaisesti Mere itse. Henkilökunta kerättiin kasaan ja Mere luki määräyksen: joka lörpöttelee salaisuuksia tai solmii suhteita pidätettyjen naisten kanssa, se ammutaan. Uibo ammuttiin vielä samana päivänä. Laak ampui hänet leirin lähellä olevassa metsässä.
Mere kävi usein leirissä. Laakin luona oli aina juomingit. Kerran Mere tuli itse – siviilivaatteissa yksin. Laak lähetti Gerretsin hakemaan nuoria sairaanhoitajia, Hanka Dubovaa ja Hanka Katzia, että he auttaisivat Meren koiraa.... Koiran jalka lastoitettiin ja tytöt otettiin Laakin asuntoon mukaan. Gerrets ei ainoastaan auttanut Laakia ja Merea murhaamisessa vaan hankki heille myös naisseuraa. Mere kävi usein leirissä, koska kaupungissa ei saanut niin vapaasti ”juhlia”.
Laak johti aluksi pidätetyiltä varastetun tavaran jaottelua. Myöhemmin se jäi täysin Gerretsin työksi. Kaikki saivat ryöstösaaliista osansa. Kun tavarat oli lajiteltu, Laak antoi kaksi listaa, toisen Merelle, toisen Bergmannille. Siellä oli luetteloituna tavara, jota haluttiin, mukana oli jopa kauluksen numero.
Jaettavat tavarat kuuluivat tapetuille sekä niille, jotka jäivät leiriin töihin. Meren ahneudella ei ollut rajaa. Hänelle vietiin monta matkalaukullista päällystakkeja, paitoja, alusvaatteita, solmioita ja naisten hameita. Laak vei pari kertaa kymmenkunta matkalaukullista varastettua tavaraa vaimon luokse Haapsaluun.
”Avain oli Laakin kädessä. Hän otti, mitä halusi.”
Myöhemmin avain oli Gerretsin kädessä ja hän otti, mitä halusi. Gerrets otti kaksi päällystakkia, paitoja, lämpimiä alusvaatteita ja sukkia. Kaksi kertaa hän vei tavaraa omalle perheelleen.

Kultahampaat
talteen
Heti ensimmäisen junan saavuttua Tsekkoslovakiasta Gerrets kertoo kuulleensa hirveätä karjumista. Teloittajien kommandolla oli tongit mukanaan ja he alkoivat kiskoa eläviltä ihmisiltä kultahampaita. Kuopan reunalla teloittajille juotettiin viinaa. Murhakommandolla oli ulkona kunnollinen ulkoilmabaari, josta sai napsia ja voileipää.
Syyttäjä tivaa Meren osuutta teloituksiin. Gerrets kertoo Laakin käyneen joka päivä Meren luona suullisia ohjeita saamassa.
Gerretsin mukaan junat lähettiin Riiasta Tallinnaan sen takia, että Saksan turvallisuuspoliisi halusi vaatevarastoa. Junista käytiin kauppaa. Toinen juna oli suunnaton pettymys, kun se oli niin köyhä....
Leirissä pienet varkaat, vartijat, varastivat kaiken Laakin ja Gerretsin jälkeen. Eräs erittäin ahne kello- ja sormusvaras, vartija, ammuttiin syntyneessä tappelussa.
Gerrets jäi Viroon sodan päätyttyä.
”Kaikki tapettiin, elävänä ei päässyt kukaan eikä niistä siten ollut enää todistajaksi”, Gerrets perusteli.

Syytetyn Jaan Viikin kuulustelu (6.03.1961):

Väliajan jälkeen alkaa Viikin kuulustelu. Jo vuonna 1946 sotaoikeus oli tuominnut Viikin syylliseksi yhteistyöstä Saksan fasistisen rikollisvalloittajien kanssa. Tuolloin Viik salasi osallisuutensa syyttömien ihmisten joukkomurhiin. Kärsittyään rangaistuksensa Viik päätti varovaisuuttaan olla palaamatta Viron neuvostotasavaltaan. Ilmeisesti murhaaja aavisti, että ennemmin tai myöhemmin hänen Kalevi-Liivalla suorittamat eläimelliset rikoksensa tulevat päivän valoon. Syyttäjä Valter Raudsalu kysyy alkajaisiksi syytetyltä, kuuluiko tämä vuonna 1941 neuvostoarmeijan riveihin? Syytetty vastaa myöntävästi. Sodan puhjettua Saksan ja Neuvostoliiton välille hän vältteli kutsunnat Neuvostoarmeijaan. Sen sijaan hän vastaa myöntävästi ottaneensa osaa ratsioihin neuvostojoukkoja vastaan, kun saksalaiset ryövärivalloittajat miehittivät maan.
Viik astui vapaaehtoisena fasistivalloittajien rajavartiostoon, jossa palveli vuoden 1942 elokuuhun. Viik näki tiedotteen, jossa värvättiin työtekijöitä Saksan tullin palvelukseen. Hänet hyväksyttiin hakemuksen perusteella Saksan tullin palvelukseen. Viik sai olla kotona odottamassa erityistehtäviä. Lokakuun lopussa hänet kutsuttiin Tallinnaan ja hänelle annettiin käteen venäläinen kivääri.
Syyttäjä tivaa Viikiltä, astuiko tämä siis henkilökohtaisen anomuksen pohjalta tullin palvelukseen.
”Aluksi meille kerrottiin, ettei kyseessä ole sotilaallinen järjestö... Menin palvelukseen vapaaehtoisesti”, Viik myöntää.
Viik kertoo hylänneensä rajavartioston kuultuaan ”virolaisesta joukko-osastosta”, jota tuttavan tuttava, Viikille tuntematon mies suositteli. Tämä joukko-osasto sijaitsi Narva maantie 44:ssä. Se oli turvallisuuspoliisin erityisyksikkö. Viik kertoo oikeuden istunnossa työstään Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n erityiskomppaniassa. Oltiin läsnä teloituksissa ja suoritettiin myös itse teloituksia. Viik siirrettiin erikoiskomppaniasta Jägalan leirin vartijaksi. Viik kertoo vartioineensa Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleita vankeja.
Syyttäjän kysymykseen, millainen hallinto leirissä vallitsi, Viik vastaa:
”Voin sanoa, että ruoka oli siellä oli hyvin huonoa. Vangit olivat nälkiintyneitä.”
Viikin puheista selviää, että leirillä vankeja pidettiin nälässä, pienimmästäkin erheestä hakattiin ja kiusattiin. Vähänkin vakavammasta rikkeestä ammuttiin.
Syyttäjä kysyy, pieksikö Gerrets vankeja?
”Leirin johtava henkilökunta. Gerrets käveli ympäriinsä kepin kanssa”, Viik vastaa.
Viiki kertoo leirillä tehdyistä joukkoteloituksista. Kalevi-Liivalle saapui bussilasteittain ihmisiä. Heidät komennettiin riisuuntumaan alasti ja vartijat saattelivat heidät kuopan reunalle. Busseissa oli pääsääntöisesti naisia. Viik seisoi vartiossa teloituspaikan reunalla. Vankeja ampui henkilökohtaisesti Laak. Gerrets tuuppi onnettomia vankeja voimakeinoin bussista ulos uhkaillen kepillä ja pakottaen ihmisiä riisuuntumaan. Ensin ammuttiin aikuiset, sitten lapset.
”Täytin käskyjä kuten muutkin vartijat. Olin komentajaa lähimpänä, kun tämä sanoi: Perkele! Ammu sinä myös! Silloin ammuin 4-5 kertaa”, Viik kertoo.
Syyttäjä: ”Veittekö myös lapsia kuoppaan”?
Viik: ”Vein kaksi lasta kuten toisetkin vartijat.”
Syyttäjä: ”Montako lasta tapoitte?”
Viik: ”En tiedä. En laskenut.”
Tappajaisten jälkeen teloittajat järjestivät juomingit ja jakoivat keskenään anastettuja tavaroita. Viik vahvistaa, että hän sai myös ”joululahjan”, jossa oli paitoja, sukkia ja muita varastettuja esineitä. Oikeudenistunnossa selviää, että Viik osallistui tavaroiden varastamiseen. Viik tunnusti itse syyllisyytensä:
”Myös Gerrets varasti. Hänellä oli varaston avaimet.”
Viik lähti Kalevi-Liivan leirin sulkemisen jälkeen rangaistuspataljoonaan, joka taisteli neuvostojoukkoja vastaan Leningradin alueella. Sen jälkeen hän palasi uudestaan Viroon ja lähetettiin Vasalemman leirille vartijaksi vuonna 1943. Hän toimi leirin vartijana neuvostojoukkojen tuloon saakka.


7.maaliskuuta 1963, aamuinen istunto.


Oikeuden istuntoon on kutsuttu lähes 40 todistajaa. Heidän kuulustelunsa alkaa. Todistajien puheet paljastavat rikoksia, joita tekivät Viron turvallisuuspoliisin johtaja Ain-Erwin Mere ja tämän uskolliset aseenkantajat, Ralf Gerrets ja Jaan Viik. Todistajien sanat vakuuttavat, että Mere ja kumppanit olivat gestapolaisten kaikkein uskollisimmat palvelijat ja fasistien teloittajat. He kumarsivat hakaristiä kuin epäjumalaa.
Todistajien joukossa on Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n virkamiehiä. Syyttäjän kysymykseen, määräsikö Viron turvallisuuspoliisi kuolemantuomiot, todistaja Jaak Lääts vastaa:
”Kyllä, hyvin usein. Poliittisiin syytöksiin tuomiot olivat aina samanlaisia – teloitus ampumalla. Päätöksen tekivät turvallisuuspoliisin miehet niin sanotusta ”rangaistusten suunnittelukomiteasta. Kun Mere johti Viron turvallisuuspoliisia ja SD:tä, Virossa ei ollut tuomioistuimia. Niiden tilalla oli Mere ja turvallisuuspoliisi.”
Syyttäjä: ”Mere vahvisti kaikki kuolemantuomiot?”
Lääts: ”Kyllä”.
Lääts tiesi Jägalan kuolemanleiristä. Häntä kehotettiin menemään Kooli-kadulle, missä oli turvallisuuspoliisista tuotuja tavaroita. Kysymys oli noin 3000 Kalevi-Liivalla tapetun tavaroista.
”Tapettujen tavarat jaettiin Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n työntekijöiden kesken. Tavaroita annettiin kuponkia vastaan... Työntekijät tulivat varastoon vaimoineen...”
Toinen todistaja, Viron turvallisuuspoliisin virkamies Jaan Ranne kertoo joutuneensa osallistumaan teloituksiin Kloostrimetsässä Kosen lähellä vuonna 1944 miehitysajan lopulla. Hänet vietiin vartiopaikalle ja sanottiin, että ketään ei saa päästää lähelle. Teloituspaikalle tuotiin 8-9 autolastillista ihmisiä. Tuon päivän aikana tapettiin noin tuhat ihmistä. Teloituksen toimeenpanija oli Viks, joka oli Meren alainen.
Samainen Viks pakeni sodan jälkeen Australiaan, mistä sai turvapaikan. Australian hallitus kieltäytyi antamasta Viksiä Neuvostoliiton oikeusviranomaisille perusteluna se, ettei Viksin syyllisyys ole riittävän hyvin todistettu. Jo 1941 myöhäissyksyllä oli Viks yksi niistä, joka sellaisten teloittajien kanssa kuin Lepik ja Mikson johti neuvostokansalaisten ajojahtia. Kun Gestapon johtajat saattoivat Tallinnasta nopeasti tiedottaa Himmlerille, että ”juutalaisten tappaminen on tapahtunut systemaattisesti... ja tänään Virossa ei enää ole juutalaisia”, suurin ”ansio” tässä operaatiossa oli juuri Viksillä, Meren oikealla kädellä.
Todistaja Priit Toone kuului Meren valtakaudella ”rangaistusten suunnittelukomiteaan”. Syyttäjän kysymykseen, pidättivätkö turvallisuuspoliisi ja SD juutalaisia ja mustalaisia, Toone vastaa:
”Kyllä. Heidän vangitseminen kuului ainoastaan poliittiselle poliisille.”
Toone vahvistaa, ettei tuomioistuin käsitellyt pidätettyjen tuomioita vaan sen teki rangaistuskomissio. Komissioon kuului kaksi poliittisen poliisin työntekijää ja yksi rikospoliisin työntekijä. Kaikki työskentelivät Meren alaisuudessa. Komissio luotiin hänen käskystään. Komissio kokoontui Tallinnan keskusvankilassa.
”Siellä nämä kolme tekivät syytöksen pohjalta tuomion, sen jälkeen kutsuivat pidätetyn ulos”, Toone kertoo.
Syyttäjä: ”Tarkoittaako tämä, ettei pidätetty tiennyt mitään päätöksestä. Tapahtuiko minkäänlaista tutkintaa?”
Toone: ”Vain päätös oli.”
Tuomion teki poliittisen poliisin IV jaosto.
Toone: ”Todellisuudessa päätös oli jo tehty aiemmin”.
Syyttäjä: ”Teistä voi saada käsityksen, että kuolemantuomiot päätti yksi poliittisen poliisin työntekijä omassa työhuoneessaan. Vahvistatteko väitteen?”
Toone: ” Kyllä.”
Kun kuolemantuomion saatu pidätetty vietiin ammuttavaksi, hänelle ei luettu etukäteen tuomiota.
Todistaja Pavel Kurovski työskenteli Saksan turvallisuuspoliisissa ja SD:ssä Tallinnassa. Syyttäjä kysyy Kurovskilta, mitä hän tietää Tallinnassa asuneiden juutalaisten kohtalosta.
”Näin vuoden 1941 lopulla suuren joukon juutalaisia naisia, jotka tulivat turvallisuuspoliisiin ja SD:hen antaakseen paketteja vangituille aviomiehilleen ja pojilleen. Paketteja otettiin vastaan aina harvemmin; myöhemmin huomasin, etteivät naisetkaan enää tulleet turvallisuuspoliisiin – heidätkin oli vangittu. Kaikki Tallinnan juutalaiset vietiin keskusvankilaan ja myöhemmin ammuttiin.”
Todistaja kertoo nähneensä juutalaisilta takavarikoituja arvoesineitä ennen kuin heidät ammuttiin Harkussa.
”Turvallisuuspoliisin Saksan sektorilla, jossa työskentelin, oli kellaritilassa kassakaappi, jossa säilytettiin kirjeenvaihtoa. Kerran esimies lähetti minut kirjeen kanssa kellariin, ja näin kassakaapissa, jonka ovi oli avattu, paljon kelloja, kultasormuksia ja muita arvoesineitä. Minulle kerrottiin, että ne kaikki on otettu Harkun leirin juutalaisilta.”
Syytäjä kysyy, kenelle arvoesineet annettiin?
Kurovski: ”Kuulin, että parhaimmat turkikset ja arvoesineet lähetettiin Riikaan tohtori Langen määräyksestä. Niiden tavaroiden varasto, jossa turkiksia säilytettiin, oli Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n neljännessä kerroksessa.”
Kurovski nimeää yhden työtoverinsa saksalaiselta puolelta, jolle Bergmann kiitteli Ain-Ervin Merta tämän määrätietoisesta toiminnasta ennen sotaa Tallinnassa eläneiden juutalaisten tappamisessa.
”Meillä on kokemusta juutalaisten likvidoinnista, mutta Mere löi meidät laudalta. Hän vei koko operaation niin nopeasti läpi, että meidän tulee oppia häneltä”, Bergmann oli sanonut Kurovskin tuttavalle.
Todennäköisesti on vaikea löytää parempaa luonnehdintaa Eichmannin – kuuden miljoonan juutalaisen murhaajan yhdelle ”harjoittelijalle”.
Viron SNT:n syyttäjä Valter Raudsalu kysyi Kurovskilta vielä, työskentelikö Viron turvallisuuspoliisi ja SD Tallinnan keskusvankilassa.
”Kyllä. Vankilassa kävi usein Mere itse. Se tapahtui enimmäkseen öisin. Mere osallistui kuulusteluihin, Mere hakkasi kuulusteltavia, Mere kidutti niitä ihmisiä henkilökohtaisesti”, Kurovski vastasi selkeästi.

Tsekkoslovakian
kansalaiset todistavat
Oikeussalissa syntyi erityisen piinaava hiljaisuus, kun oikeusistunnon esimies Robert Simson kutsui todistajan aitioon Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalaisen Arnotshka Meisnerovan. Mere, Laak ja Gerrets vastaanottivat 5. syyskuuta 1942 Raasikun asemalla junan Tsekkoslovakiasta. He – Mere, Laak, Gerrets ja Viik - ampuivat Arnotshka Meisnerovan vanhemmat, hänen ystävättärensä, kaikki ne, jotka Mere, Bergmann ja Laak ”sortteerasivat” Raasikun asemalla suuremman ryhmän joukkoon. Se oli Gerrets, joka nöyryytti Jägalan vankeja, joiden joukossa oli Arnotshka Meisnerova. Ja nyt he tapaavat jälleen, todistaja, Tsekkoslovakian sosialistisen tasavallan kansalainen Arnotshka Meisnerova ja syytetty, fasisti Gerrets. Tiedämme, ettei toverilla Tsekkoslovakiasta ole helppo muistella kaikkia niitä kauheuksia, joita hän koki aikana, jolloin Euroopassa riehui ”musta surma”. Anrotshka Meisnerova menetti liian paljon sellaisten fasistien kuten Meren, Gerretsin ja muiden samankaltaisten takia, liian syvät ovat ne haavat, jotka tuolloin lyötiin Tsekkoslovakiasta kotoisin olevan nuoren tytön sydämeen. Näimme, minkälaista tahdon voimaa häneltä vaati siitä kaikesta oikeudelle puhuminen.
Syyttäjä: Kuinka te vuonna 1942 päädyitte Viroon?
Meisnerova: ”Aluksi minua pidettiin vangittuna Terezinin kaupungin Gestapossa. Sieltä meidät vietiin pois vuonna 1942 syyskuun ensimmäisenä päivänä junalla. Junassa oli noin 1500 ihmistä. Oli kokonaisia perheitä, äitejä lasten kanssa. Syyskuun viidentenä päivänä saavuimme Raasikun asemalle. Olin viimeisessä vaunussa. Vaunut tyhjennettiin ihmisistä järjestyksessä. Poistuin vaunusta ensimmäisten joukossa. Asemalla meidät vastaanotti virolaiset ja saksalaiset fasistiset poliisiviranomaiset.”
Meisnerova kertoo kauheuksia Terezinin juutalaisten gettosta, kertoo lukemattomista junista, joilla fasistit omia uhrejaan tuhoamispaikkoihin toimittivat. Syyttäjä kysyy, kuinka junalla saapuneita kohdeltiin Raasikun asemalla.
Meisnerova: ”Meitä kohdeltiin karkeasti, koko ajan hoettiin: ”nopeammin, nopeammin”. Meidät jaettiin heti kahteen ryhmään. Vanhempani sattuivat toiseen ryhmään. Käännyin majuri Meren puoleen – puhuimme saksaa – että hän antaisi minun jäädä vanhempieni luokse. Mutta sitä hän ei luvannut. Hän sanoi, että eteenpäin tulee mennä joka tapauksessa, ja tehdäänkö se yhdessä vai erikseen, on yhdentekevää. Mere sanoi, että nuoret saavat lähetä yhdessä tavaroiden kanssa. Meidän luvattiin ottaa tavaraa mukaan 50 kiloa. Asemalla odottivat siniset bussit ja Mere kertoi vanhemmillemme, että he tulevat samaan paikkaan kuin lapset, ero on vain kulkuneuvoissa. ”
”Meitä oli viis tyttöä yhdessä autossa. Näimme leirillä 4-5 parakkia, joita ympäröi piikkilanka-aita- se olikin Jägalan leiri. Lastasimme tavaramme autosta ja auto lähti heti takaisin. Päivän aikana auto teki monta matkaa tuoden mukanaan Raasikun asemalle saapuneiden ihmisten tavaroita. Jägalassa lastasimme tavarat autosta. Yhteensä leirissä oli 70 tyttöä, miehiä oli hieman enemmän. Miesten osasto oli meistä tiukasti eristetty. Kysyimme monta kertaa leirin johdolta, missä vanhempamme ovat. Laak ja Gerrets antoivat aina saman vastauksen.
”Teidän vanhemmat ovat talvileirissä.”
”Omia vanhempia me emme nähneet enää koskaan.”
Meisnerova kertoo, että heti ensimmäisenä iltana leiriin tulivat Laak ja Gerrets ja järjestivät tytöille nöyryyttävän tarkastuksen- teloittajat pakottivat tytöt riisuuntumaan täysin alasti. Laak ja Gerrets ottivat samalla kaiken, mikä vielä tytöille oli jäänyt: medaljongit, sormukset ja muut arvoesineet. Koko päivän Laak ja Gerrets olivat Kalevi-Liivalla tappaneet näiden ihmisten isiä ja äitejä, nuorempia veljiä ja sisaria, illalla eläimellistyneet rikolliset hyökkäsivät tyttöjen kimppuun, jotka oli jätetty eloon, jotta heitä voitaisiin käyttää hyväksi raskaissa töissä kolmannen valtakunnan hyödyksi.
Gerrets pisti silmään erityisen sadistisena.
”Gerrets vartioi varastossa, kun lajittelimme Raasikun asemalle saapuneiden matkatavaroita, joukossa omien vanhempiemme tavaroita. Kerran hän sanoi, että voitte lähettää vanhemmillemme muutamia esineitä. Valitsimme tietenkin vanhempiemme tavaroiden joukosta parhaat toivoen, että he saavat ne käsiinsä. Myöhemmin selvisi, että se oli ovela veto – valitsimme vanhemmillemme parhaat asiat, mutta ne ottikin leirin johto.”
Meisnerova siirrettiin Tallinnan keskusvankilaan joulukuun lopussa. Hän työskenteli Tallinnan satamassa. Yksi virolainen työntekijä antoi hänelle palasen sianlihaa.
”Söimme osan ja jätimme itsellemme iltapalaksi pienen palan.”
Illalla Mere ja Bergmann järjestivät vankilassa tarkastuksen. Bergmann löysi läskipalan ja pienen palan makkaraa.
”Erityisesti minua ja ystävätärtäni pieksettiin.”
Viikon päästä Mere vei minut ja ystävättäreni vankityrmään. En tiedä, mihin Hanka vietiin. Luulen, että se oli hänen loppunsa...Minut vietiin kellariin. Meren lisäksi siellä olivat Bergmann ja yksi naisvanki. Hänellä oli ruoska kädessään. Bergmann komensi minut riisuuntumaan alasti ja naisen piti Meren ja Bergmannin käskystä antaa minulle 25 ruoskan iskua. Meren mielestä nainen löi minua liian lempeästi... Nainen oli hyvin nälkiintyneen näköinen ja kyyneleet silmissä. Silloin Bergmann otti itse ruoskan ja alkoi pieksää minua. Hän alkoi karjua: ”Alatko lurjus huutaa vai et?” Sen jälkeen hän käski minun pukeutua ja sanoi, että olen kaunis ja miellytän häntä. Sillä kertaa minut pieksettiin niin pahasti, etten voinut koko yönä nukkua. Aamulla sänky- jos sitä nukkumiskohtaa voi niin nimittää – oli verestä kokonaan märkä.

Todistaja Emmy Zampachova:
”Mere ja Bergmann vierailivat Jägalan leirissä erityisen useasti. Joka kerta kuri muuttui julmemmaksi. Tahtoivathan heidät käskyläisensä Gerrets, Laak ja Viik näyttää esimiehilleen, että ansaitsevat heidän täyden luottamuksen.”
Syyttäjä kysyy, mitä leirin vangeille tapahtui?
Zampachova: ”Jägalan leiriin tuli noin 75 naista ja yli sata miestä. Kaikki miehet tapettiin. Naisista selvisi hengissä 20-30.”
Syyttäjä: Muut tapettiin?
Z: Kyllä. Muutaman tappamisen tiedän. Yhden kerran ammuttiin kaksi naista. Gerrets tuli hakemaan heidät. Toisen kerran ammuttiin 4-5 tyttöä.
S: Miksi heidät ammuttiin?
Z: En tiedä. Gerrets uhkaili meitä koko ajan. Hän kertasi yhtä ja samaa lausetta: ”Ich werde sie tot machen.”
Z. vahvistaa nähneensä toisen junan saapuneen Jägalan leiriin. Siinä oli juutalaisia Frankfurtista ja Berliinistä. Z. siirrettiin myöhemmin töihin Kostiveren kartanoon ja sieltä Tallinnan keskusvankilaan. Neuvostojoukkojen lähestyessä Tallinnaa, pieni osa vangeista lähetettiin Eredalle, myöhemmin Kloogalle. Heidät vietiin neuvostoliittolaisten sotavankien kanssa Stutthoffiin ja sieltä Hampuriin.

Todistaja Hana Klenkova:
Syyttäjä: Kuinka teitä kohdeltiin leirissä?
Klenkova: Kävin 12 keskitysleirissä, mutta niin julmia miehiä kuin Gerrets ja Laak en tavannut muualla. Gerrets oli puhdas sadisti. Jokainen hänen sanansa oli täynnä ilkeyttä ja vihaa. Ennen Kostiveren kartanoon siirtämistä, Gerrets ja Laak veivät minulta kengät. Yksi vangeista antoi sukat, ettei minun tarvinnut lähteä avojaloin.
Klenkova tapasi Tallinnan keskusvankilassa ranskalaisia vankeja, joiden myöhemmästä kohtalosta hänellä ei ole tietoa.

Todistaja Ruth Kopeckova:
Jägalan leirin jälkeen hänen reittinsä oli sama kuin muiden elonjääneiden: Kostiveren kartano, Tallinnan keskusvankila, Ereda, Klooga, Stutthof.
Hän veti hevosella puita metsästä. Gerrets jätti pienenkin rikkeen perusteella vangin ruuatta. Yksi tyttö yritti lähettää hiukan ruokaa veljelleen miesten osastolle. Gerrets otti häneltä kengät ja pakotti avojaloin töihin. Oli jo kylmä ilma. Omavaltaisesti Gerrets pidensi työpäivää, rääkäten omia uhrejaan loppumattomiin. Miesten osastolla Kopeckova ei käynyt, mutta metsätöissä saattoi vaihtaa pari sanaa miesvankien kanssa.
”He elivät kauheissa olosuhteissa, heitä hakattiin jatkuvasti. Olosuhteet olivat epäinhimilliset.”

Virolaiset keskitysleirivangit ja Meren koulutoveri todistavat seuraavaksi. Todistajina kuullut vahvistavat Meren syyllisyyden ei ainoastaan ampumisten organisoijana ja turvallisuuspoliisin johtajana vaan välittömänä osallistujana tappamisiin, ihmisestä, jolla oli vahva sadistinen luonne, ja jonka yksityiseksi huviksi oli seurata hirttäjäisiä ja teloituksia. (s. 75-82)


Oikeudenkäynnissä Gerrets täsmentää kuopan suuruuden. Se on 15 kertaa 30 metriä. Kuoppaan piti mahtua noin tuhat tapettua. (s. 87)

Maaliskuun 8. 1961, iltaistunto.
Englantilainen sanomalehti Daily Sketch julkaisi oikeudenkäynnin toisena päivänä ilmeisesti provokaationa sotarikollisen, Meren kuvan. Kuvassa Mere pitää kädessään ”vapaan Viron” lippua. Ei olisi ilmeisesti liioiteltua muistuttaa Daily Sketchiä siitä, että SS-merkkien rinnalla kaunisti sini-musta-valkea nauha Meren käsivartta myös silloin, kun hän johti Kalevi-Liivalla tuhansien Saksasta, Puolasta, Tsekkoslovkiasta ja Suomesta tuotujen ihmisten, samoin kuin neuvostokansalaisten murhaamista.
”Vapaa Viro” - lippu oli hänellä työpöydällään rinta rinnan hakaristin kanssa, kun hän johti turvallisuuspoliisia ja SD:tä ja allekirjoitti kaikille kuolemantuomioille, joita hän kätyrinsä toimeenpanivat tuhansille syyttömille ihmisille. Se sama lippu oli Meren edessä silloin, kun hän organisoi taistelua anglofiilejä vastaan, ranskalaisia sotavankeja, Yhdysvaltain ja Englannin kansalaisia vastaan. ”Vapaa Viro”- lippu oli mukana myös siinä SS-laisten tapaamisessa Berliinissä, jossa Mere, Riipalu ja Rebane (kaikki kolme ovat löytäneet turvapaikan Englannissa) ja muut sotarikolliset ”kolmannen valtakunnan” romahtamisen lähestyessä perustivat järjestön, jonka nimi kannattaa mainita: ”Viron vapausliitto eli SS-yhteisapu”. Että osaa olla liikuttava yhteisö: vapaus ja SS.
Päivä päivältä kuulemme lisää, millaista vapautta Virolle suunnitteli SS-lainen Mere.

Todistaja Madar, Jägalan komentaja Aleksander Laakin autonkuljettaja.

”Jägalan leiriin tulin sen jälkeen, kun Kalevi-Liivalla oli Meren johdolla jo ammuttu Raasikun asemalle saapuneet Tsekkoslovakian kansalaiset. Toisen junan, joka tuli perille kaksi viikkoa myöhemmin, ottivat vastaan Raasikun asemalla Mere, Bergmann, Laak ja muut. Toin omalla autolla asemalle myös Gerretsin. Tuolloin ihmisiä ajettiin väkivalloin ulos vaunuista. Sitä johtivat Mere ja Bergmann. He henkilökohtaisesti lajittelivat ihmiset. Meren ja Bergmannin käskystä eroteltiin nuoret ja työkykyiset vanhoista, naisista, lapsista ja sairaista. Ensimmäiset vietiin Jägalaan. Ne, jotka kuuluivat toiseen ryhmään – heitä oli ehdoton enemmistö- vietiin suoraan Raasikulta Kalevi-Liivalle...
Minun autoon lastattiin kuolemaantuomittujen matkalaukut ja ajoin Jägalaan. Sain heti kuitenkin kiireisen tehtävän, viedä laatikollinen viinaa Kalevi-Liivalle. Kun tulin Kalevi-Liivalle, tappaminen kävi jo tohinalla...
Syyttäjä: Oliko Kalevi-Liivalla sen jälkeen teloituksia?
Madar: Oli. Laak teloitti ihmisiä usein oman verenhimonsa tyydyttämiseksi. Hän laittoi heidät autooni, istui itse viereeni ja käski ajaa Kalevi-Liivalle.
Syyttäjä: Miksi heidät tapettiin?
Madar: Laak sanoi, että he ovat sairaita.
Syytäjä: Montako kertaa veitte ihmisiä teloitettavaksi Jägalan leiristä?
Madar: 6-7 kertaa. Kun Laak valmistautui tulevaksi teloitukseksi, lähetti hän aina Gerretsin etukäteen Kalevi-Liivalle. Hänen piti huolehtia, että kuoppa olisi valmiiksi kaivettu, kun me saavumme. Kuopan reunalla Gerrets pakotti ihmiset riisuuntumaan alasti. Ne, jotka eivät suostuneet, hän pieksi kepillä. Laakilla oli myös keppi. He pieksivät sairaat ennen ampumista.
S: Mitä tiedätte vielä ihmisten tappamisesta Jägalassa?
M: 1943 maaliskuussa Laak korosti, että on tulossa kaksi autollista mustalaisia. Bussissa oli aikuisia – miehiä ja naisia, kuorma-autolla tuotiin lapset. Aikuisia oli 20, lapsia kolmen ja kuuden vuoden vanhoja oli 19.
S: Kuinka heidät tapettiin?
M: Aluksi ammuttiin aikuiset. Gerrets kysyi Laakilta, pitääkö ihmisten riisua vaatteensa ennen ampumista. Laak katsoi bussiin, näki, että ihmiset olivat ryysyissä ja sanoi: ”Noiden narujen kanssa ei tehdä mitään. Pitäköön päällään.”
Kun aikuiset mustalaiset oli teloitettu, alkoivat Gerrets ja Viik heitellä lapsia autosta maahan ottaen kiinni lapsia käsistä ja jaloista. He heittivät lapset kuoppaan. Auto seisoi kuopan reunalla. Laak oli itse kuopassa, hän ampui. Myöhemmin hänen tilalleen meni Viik....
S: Vieläkö oli tappamisia?
M: Se oli 1943 heinäkuussa. Lauantai-iltana Laak sanoi, että laittaisin auton valmiiksi – pitää mennä keskusvankilaan. Menimme. Auto jäi pääportin luokse. Laak meni nopeasti vankilaan ja noin tunnin kuluttua toi sieltä 15-16 tyttöä, jotka tunki autoon. Veimme ne tytöt Kalevi-Liivalle, missä Gerrets jo odotti. Myös nyt hauta oli jo valmiina kuolemantuomituille – Gerrets oli pitänyt siitä huolta. Laak ja Gerrets antoivat tytöille käskyn riisuuntua. Sen jälkeen komentaja ampui heidät....
S: Mitä tapahtui ammuttujen vaatteille?
M: Myös tällä kertaa ne lastattiin autooni. Vein heidän vaatteensa ja jalkineensa Tallinnaan Viron turvallisuuspoliisin ja SD:n varastoon. Se sijaitsi Toompealla. Tapettujen tavarat otti haltuunsa varastonhoitaja Tärno. Hän tunnisti vaatteista, että sillä kertaa oli fasistien uhriksi joutunut samat naiset keskusvankilasta, jotka olivat useita kuukausia hänen varastossaan lajitelleet tavaroita. Se oli suuri varasto...

Aiemmin varastonhoitaja Albert Tärno oli todistanut:
”Madar kertoi, että otti naiset kyytiin keskusvankilasta ja vei Jägalaan, missä heidät tapettiin. Kysyin Madarilta, kuinka se tehtiin. Hän kertoi, että Laak tappoi naiset. Tapettujen joukossa oli yksi äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa. Viimeinen ei suostunut ennen ampumista riisuuntumaan vaan alkoi itkeä. Laak oli sanonut hänelle: ”Ota mekko pois päältä. Toisessa maailmassa sinut otetaan vastaan myös alastomana.”
S: Keitä he olivat?
T: Äiti kahden tyttären ja tyttärentytön kanssa olivat Berliinistä. Mieleeni on jäänyt, että äidin nimi oli Paula Braun.....

Madarin kuulustelu jatkuu.
Syyttäjä: Kävikö Mere varastossa, jossa Jägalasta tuotuja tavaroita säilytettiin?
Madar: Tietenkin kävi. Hän tuli usein yhdessä Bergmannin kanssa. He valitsivat itselleen parhaimmat vaatteet ja tavarat, jotka olivat kuuluneet ihmisille, jotka he itse ampuivat Kalevi-Liivalla.

Oikeusistunnon aikana selviää, että Laak erityisesti ahnehti omien uhriensa omaisuutta. Madarin todistajanlausuntoa kuunnellessa tulee vieläkin selvemmäksi, millä rahalla Laakin Winnipegin huvila on rakennettu ja millä rahalla ostettu mukava auto, jota hän käytti. Laak on rakentanut perheensä hyvinvoinnin tuhansien eri Euroopan maista tuotujen ihmisten verelle. Jos entinen Jägalan vanki, Torontossa nyt asuva Margerete Zarkover lähtisi yhteen toiseen Kanadan kaupunkiin ja astuisi taloon, jossa asuu teloittaja Laakin vaimo, hän näkisi siellä luultavasti esineitä, jotka kuuluivat joskus hänelle tai hänen ystävättärilleen, jotka saapuivat Tsekkoslovakiasta Raasikun asemalle. Samanlaisia tavaroita voisi luultavasti nähdä myös Australiassa Sydneyssä, johon pakeni sotarikollinen Viks. Ja kyllähän kuolleilta varastettuja esineitä löytyy muualtakin – kaikkialta, mistä itselleen on löytänyt turvapaikan miehitetyn Viron alueella toimineet entiset SS-laiset.
Syyttäjä: Veivätkö Gerrets ja Laak teloitettujen tavaroita?
Madar: Kyllä. Vuonna 1943 yhtenä lauantai-iltana Laak antoi käskyn valmistaa auto Haapsaluun ajamiseksi. Autoon lastattiin 20 matkalaukkua.
Syyttäjä: Mihin matkalaukut toimitettiin?
Madar: Haapsaluun Laakin kotiin. Laakin mukana matkusti Haapsaluun myös Gerrets.
Syyttäjä: Oliko se ainoa kerta?
Madar: Parin viikon kuluttua matkusti Laak yksin Haapsaluun. Tuolloin vein hänen taloonsa 40-50 matkalaukkua.
Syyttäjä: Kävivätkö turvallisuuspoliisi ja SD:n johtohahmot usein Jägalan leirissä?
Madar: Mere ja Ennok kävivät Jägalassa useasti. He tulivat Laakin luokse lauantai-iltaisin kylään. Yhdessä järjestettiin juominkeja, joihin Laakin käskystä tuotiin usein nuoria naisvankeja. (Mere kävi Kalevi-Liivalla ja johti Tsekkoslovakiasta ja Saksasta tulleiden ihmisten teloitusta. (s.99))

Maaliskuun 9. päivän aamuistunto.
Jägalan leirin vartijat todistavat. Asmer oli 16-vuotias, kun hän vapaaehtoisena astui Meren johtamaan turvallisuuspoliisin palvelukseen. Todistaja vahvistaa, että vartijat juopottelivat ja varastivat. He suorastaan tappoivat toinen toisiaan. Ja kaikkea sitä vain siksi, että tehdä ”tuohta”, hankkia enemmän arvoesineitä. Hän muistuttaa, kuinka yksi humalainen vartija kehuskeli lähtevänsä lomalle kotiin Tarttoon mukanaan runsaasti kalliita arvoesineitä.
”Vartijoilla oli paljon kelloja, jotka oli varastettu ihmisiltä, jotka ammuttiin Kalevi-Liivalla.”
Asmer kertoo, kuinka vartija Uibon kuolemantuomio päätettiin.


jatkuu....